Ensimmäiset laukat

Sattui taas niin hassusti, että yhtäkkiä mulla onkin aikaa kirjoittaa blogia (johtuen siitä että olen sairaslomalla kun jouduin kolariin, jossa en yllättäen ollut edes se syyllinen osapuoli). Onni onnettomuudessa, ei pahempaa vahinkoa kuin lihasperäistä jumia ja parin päivän sairasloma. Pari päivää näitä ”toimistohommia” alkaakin ihan täysin riittää mulle, vaikka joskus jauhankin siitä että olispa joku siisti sisätyö.

Aikaisemmin kirjoittelenkin siitä, että laukan opettelu on ollut useammankin hevosen kanssa ajankohtaista. Mitään valmiita ohjeita siihenkään en aio kirjotella, koska se on aina hyvinkin tapauskohtaista, mutta muutamia tapoja joita itse olen käyttänyt voin valaista muillekin. Nyt kun on hyvä mahdollisuus ajautua sivuraiteille, niin minun mielestäni on oikeastaan hyvä, ettei netissä tai muutenkaan ole saatavilla hevosenkoulutusoppaita, jotka neuvovat miten nuoret tai kokemattomat hevoset koulutetaan. Jos siitä joutuu lukemaan kirjoista, niin silloin ei ole valmis tekemään sitä itse, ainakaan kokonaan. Toisaalta vastuu on hyvin paljon lukijan, eihän siitä mitään haittaa välttämättä ole vaan lisätieto voi hyvinkin valaista omaa ratsastusta, jos sitä osaa käyttää oikein. Eli siis jos haluatte koittaa näitä kotona, niin kokeilkaa, mutta en lupaa mitään, paitsi sen ettei luultavasti kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ;-)

Koitanpa jäsennellä tähän asioita niin, että joku tästä saa jotain tolkkuakin. Tavoitteena siis on opettaa hevoselle laukannosto ja laukkaaminen, nimenomaan niin että se pysyisi mahdollisimman rauhallisena, laukkaa sillä tavalla kuin ratsulle on tarkoituksenmukaista ja tekee sen ratsastajan pyynnöstä. En siis pelkästään yritä saada hevosta laukkaamaan hinnalla millä hyvänsä, se kun ei varsinaisesti vaadi minkäänlaista taitoa. Laukkaa toki muokataan jatkossakin, mutta tällä kertaa keskityn siihen alkuvaiheeseeen.

1. Laukan opettaminen maasta, irtojuoksutus

Ennen kuin alan opettaa hevoselle laukkaa selästä, tulee tietenkin ensin varmistaa että se ylipäätään laukkaa. Mikäli hevonen on opetettu juoksutukseen oikein (mikä onkin sitten oma lukunsa, koska useimpia ei siihen ole opetettu ainakaan minun mielestäni oikein), aloitan työskentelyn suoraan liinassa, mutta mikäli hevoselle juoksuttaminen liinassa on tuntematon käsite, aloitan irtojuoksutuksesta. Irtojuoksutus tapahtuu siis aidatulla alueella, esimerkiksi pieni kenttä tai tasainen tarha toimii hyvin. Useimmat hevoset saa juoksemaan juoksutusraipan avulla, jota niiden ei siis ole tarkoitus pelätä, ja kun ne laukkaavat, hokee niille samalla sanaa ”laukka”. Aika nopeasti ne oppivat äänikomennon ja mahdollisen vahvistuksen juoksutusraipalla, ja nostavat laukan vapaana pyydettäessä. Tavoitteena olisi saada mahdollisimman tasaisia laukkapätkiä, mutta hevosesta riippuen erinäiset pukki- ja rodeosarjat ovat myöskin todennäköisiä. Irtojuoksutuksessa vielä myöskin ihan ymmärrettäviä eikä niistä sen kummemmin kannata välittää. Kannattaa muistaa kokeilla molemmat suunnat ja tarkkailla, näyttääkö jompikumpi hevoselle helpommalta.

2. Laukan opettaminen maasta, juoksutus liinassa

Kun hevonen on irtojuoksutuksessa oppinut yhdistämään sanallisen käskyn laukkaan, alan harjoitella sitä liinassa jossa hevoseen on enemmän kontrollia. Sivuohjien käyttö tässä vaiheessa on hevoskohtaista, muutenkin käytän niitä enimmäkseen pitämään hevosta suorempana enkä vetämään hevosen kaulaa mihinkään tiettyyn asentoon. Liinassa työskennellään laukan kanssa sen verran, että hevonen kohtalaisen vaivattomasti nostaa sen kiihdyttämättä vauhtia kovin paljoa ja esittämättä ylimääräisiä kuviokelluntaliikkeitä. En siis anna hevosten pukitella ja poukkoilla liinassa miten haluavat, jos sellaista tapahtuu niin pyydän lisää vauhtia niin paljon että kyseinen toiminta loppuu. Siinä vaiheessa kun hevonen pystyy säilyttämään laukan useamman ympyrän verran niin ettei se ole hillitöntä kaahaamista, alan harkita laukkaamista selästä käsin. Jos laukkaaminen liinassa on toivotonta: hevonen sotkee laukan, tiputtaa, spurttailee, pukittaa, kaahailee päättömästi, en lähde kokeilemaan onneani selästä käsin. Ratsastajan kanssa tilanne kun ei yleensä ainakaan helpotu.

3. Ensimmäiset laukannostot ratsain

Tässä kohdassa on taas useita vaihtoehtoja, mutta lähdetään tällä kertaa siitä oletuksesta että ensimmäiset laukat opetetaan kentällä/pellolla/maneesissa tmv. Maastossahan ne on myös mahdollista opettaa, mutta se on sitten taas asia erikseen. Ennen kuin ensimmäisen kerran opettaa laukkaa selästä, on tärkeää tarkistaa että ratsastuspohja on mahdollisimman hyvä, koska hevosta ei ole tarkoitus säikäyttää liukastumisella tai kompuroinnilla kun se opettelee uutta asiaa(pätee tietysti myös muissa opetustilanteissa). Muutenkin olosuhteet on hyvä ottaa sen verran huomioon, ettei niistä ainakaan tulisi ylimääräistä haastetta, esimerkiksi hurja myrskyilma, ruuhkaa kentällä, vieressä jyrräävä traktori tms. Nämäkin ovat tietysti hevoskohtaisia, toiset eivät välitä vaikka taivas tippuisi niskaan. Keskittyminen on kuitenkin toivottavaa, joten nostoja ei kannata ensimmäistä kertaa harjoitella ainakaan marketin parkkipaikalla neljän ruuhkassa.

Joidenkin hevosten kanssa auttaa, jos on saatavilla avustaja, joka tietää mitä halutaan, joka osaa lukea hevosta ja tietää mitä tehdä ilman että tarvitsee jatkuvaa neuvomista. Avustaja on maassa ja ratsastaja (tässä tapauksessa siis minä) selässä. Mikäli hevonen ei ymmärrä nostaa laukkaa kun sitä pyydetään selästä käsin, maassa oleva avustaja auttaa, joko narulla heilauttamalla tai juoksutuspiiskalla. Useimmiten opetan laukan ennemmin yksin, koska kokemattomasta avustajasta on ehdottomasti enemmän haittaa kuin hyötyä. Minun kannaltani on ehdottoman tärkeää, ettei avustaja pyydä hevoselta liikaa ja vielä väärään aikaan, koska siinä vaiheessa on vaarana että minä sinkoan selästä päin pusikkoa hevosen ampuessa eteen- ja mahdollisesti ylöspäin. Ja avustaja, joka taas ei osaa pyytää oikealla hetkellä tai niin paljon että hevonen reagoisi, on yhtä tyhjän kanssa. Selässä istuessa kun on hankalaa neuvoa yhtä aikaa alla olevaa hevosta ja maassa olevaa avustajaa.

Sitten itse asiaan. Hevonen, joka ei ole ratsastajan kanssa mennyt laukkaa pyynnöstä vaan korkeintaan vahingossa tai ei ollenkaan, ei tietenkään ymmärrä minkäänlaisia laukannostoapuja. Ei siis auta vaikka kuinka siirtelee sisäpohjetta eteen ja ulkopohjetta taakse ja valmistelee puolipidätteellä tai vaikka millä taikatempulla, se ei tarkoita hevoselle mitään. Ratsastajan tulee siis saattaa hevonen tilanteeseen, jossa laukan nostaminen on sille mahdollisimman helppoa, hevonen on siis tilanteessa, jossa laukka ikään kuin tulee sille luonnostaan ja muut vaihtoehdot ovat vaikeampia. Tässä vaaditaan jo jonkinlaista käsitystä hevosen tasapainosta ja siitä mikä sen kuuluisi olla että laukka nousee helposti. Vaikeita asioita selittää, mutta hevonen ei saa ainakaan olla kovin etupainoinen, se ei saa nojata kaikkea painoaan sisälavalle eikä juosta ratsastajan alta. Aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan, ja ensimmäisiin nostoihin yleensä enemmän vauhtiakin kuin mitä jatkossa on toivottavaa.

Ennen kuin laukkaa yritetään ensimmäisiä kertoja, tulee vauhdin säätelyn ja ohjauksen tietenkin toimia ravissa. Hevosen on helpointa nostaa laukka kaarteesta, ei suoralta uralta. Kun hevosen saa siirtämään painoaan kaarevalla uralla hieman ulospäin, pyydän sen jälkeen laukkaa äänellä ja pohkeilla(ulkopohje voi olla aavistuksen takana, sisäpohje hyvin vähän normaalia edempänä), tarvittaessa myös raipalla koskettamalla(hevosen tulee tietenkin ymmärtää raippamerkki, muutoin siitä ei ole apua). Se mitä pyytämisen jälkeen tapahtuu on hyvin hevoskohtaista: osa saattaa hypätä laukalle, useimmat kiihdyttävät ravia ja ovat hieman pihalla siitä mitä kuuluisi tehdä. Ohjeeksi siis tulee toimia tilanteen mukaan, mikäli kuskista tuntuu että laukka ei tule nousemaan vaan kiitoravia mennään vaikka kaksikymmentä kierrosta, kannattaa vauhti ottaa pois ja yrittää uudelleen. Jos taas tuntuu, että vauhti vähän kiihtyy mutta laukka olisi ihan tuloillaan, kannattaa vaan jatkaa pyytämistä. Mikäli paikalla on avustaja, tämä voi vahvistaa pyyntöä maasta, jos hevonen ei sitä ratsastajalta ymmärrä. Tulee myös ottaa huomioon ettei ensimmäisissä laukannostoissa voi olettaa että hevonen heti hoksaa että tulee nostaa laukka, useimmiten vaikeudet nostossa johtuvat siitä että hevonen ei yksinkertaisesti ymmärrä eli ratsastaja ei ole tarpeeksi taitava selittämään mitä pitäisi tehdä.

4. Se nousi sittenkin!

Siinä vaiheessa kun hevonen yhden, yhdentoista tai sadannen yrityksen jälkeen nostaa laukan, tulee sitä VÄLITTÖMÄSTI kehua, vaikka laukannostoon liittyisikin ylimääräistä poukkoilua tai liikaa vauhtia. Tämä on se kohta missä useimpia harrastajia huimaa, koska ensimmäiset nostot saattavat olla hieman holtittomia, vauhtia voi kertyä ja hevonen saattaa lisäksi pukittaa tai muuten poukkoilla. Kuitenkin kun hevonen nostaa laukan ja sitä opetellaan, pitäisi mahdollisuuksien mukaan vaan antaa mennä eteenpäin ja välttää ohjista vetämistä. Jos laukka tipahtaa ekoilla kerroilla parin askeleen jälkeen, en vielä lähde pyytämään sitä lisää, ettei hevonen kokisi oloaan epämukavaksi ja yhdistäisi sitä laukkaamiseen. Kun tunnen että hevonen on hoksannut, että laukkaaminen ratsastaja selässä on ihan ok ja se pystyy sen tekemään ilman suurensuuria ponnistuksia, koitan jatkaa laukkaa esimerkiksi kentän ympäri tai kierroksen ympyrällä. Ensimmäisillä kerroilla tulee kuitenkin olla tarkkana ettei hevosta väsytä liikaa vaan muutamakin onnistunut nosto riittää. Jälleen tämäkin on hevoskohtaista, jotkut pystyvät luonnostaan laukkailemaan heti kaarteissakin tasapainoisemmin ja toisilla ei kärsi edes hengittää, kun niillä tippuu laukka ja koko paketti leviää.

Kuskin ei tässä vaiheessa laukassa pitäisi tehdä juuri mitään(tämäkin on monille vaikea kohta), varsinkaan puristaa jaloilla tai vetää ohjista. Tuntuman säilyttäminen ja TASAPAINOSSA istuminen riittää, tärkeätä on myös katsoa eteenpäin ettei ratsastele pahki mihinkään ja hevosellakin on ajatus siitä että mennään eteenpäin. Laukan aloitan aina este- tai kevyessä istunnassa hevoskohtaisesti, kuitenkin niin ettei koko paino ole suoraan satulan päällä vaan selkä saa enemmän vapautta. Mitä epävakaammalta hevonen tuntuu – oletettavissa pukkia tai muuta loikkaa – sitä lähempänä satulaa olen. Jos taas kyseessä on tahmeampi yksilö johon pitää saada enemmänkin vauhtia, olen yleensä reilusti kevyessä istunnassa. Nostonkin teen useimmiten kevyestä ravista ja lähelle satulaa istun vasta tasan kun pyydän laukkaa.

5. ”Tein just niinku näissä ohjeissa ja meni kaks tuntia eikä noussut laukka kertaakaan, mutta sen sijaan tipuin viidesti!!”

Muistitteko eka luetuttaa hevosillannekin nämä ohjeet, ette vissiin? ;-) Kaikenlaisia tilanteita toki tulee ja voi tulla laukkaa opeteltaessa. Niihin kun ei ole olemassa mitään valmista ratkaisukaavaa, sen takia laukkaamisen opettaminen on joskus ihan hyvä jättää ammattilaiselle tai sellaiselle jolla siitä on kokemusta. Nuo hevoset kun meinaavat olla niin nopeita oppimaan, hyvässä ja pahassa, ja pahasti pieleen menneitä laukannostoyrityksiä saa kyllä myöhemmin sitten korjailla ihan ajan kanssa. Osassa tilanteissa pitää reaktiot tulla jo niin selkärangasta ettei siellä ole aikaa miettiä, että mitäs siellä kirjassa sanottiinkaan siitä jos hevonen alkaa pukittaa koska siinä vaiheessa koko tilanne on jo ohi. Mainitsen tässä kuitenkin muutamia yleisimpiä tilanteita joita voi tulla vastaan laukannostoharjoittelussa.

-Hevonen vain juoksee ravia kovempaa ja kovempaa, meno on kuin Vermon V75-raveissa.

Hyvin yleinen reaktio. Hevonen ymmärtää laukannostopyynnön eteenpäinpyytävänä apuna joka se tavallaan onkin, tai se ei tajua että voi laukata ratsastajan kanssa, tai se kokee tasapainonsa laukassa niin kehnoksi ettei se uskalla edes kokeilla. Tai sen tasapaino ravissa on niin hyvä ettei se kovin nopeasti laukalle hyppää. Tai ratsastaja ei ole osannut selittää mitä edes haluaa. Tai jotakin muuta.

Mitä tehdä?
Ensimmäisenä kannattaa tarkistaa että hevosen suuhun on oikeasti tuntuma molemmilla ohjilla. Jos hevosta ajaa eteenpäin löysällä ohjalla tai liian olemattomalla tuntumalla, se ravaa etupainoisena ja kiihdyttää ravia koska sitä ratsastaja sille viestittää. Joitakin hevosia joutuu jopa hieman tukemaan ohjalla, ja ne yllättäen nostavatkin laukan siinä vaiheessa kun ohjasta pidättää – eivät silloin kun niitä pyytää pohkeella.
Hevosta ei myöskään kannata päästä menemään ravia niin kovaa kuin Vermon takasuoralla, koska mitä enemmän se nostoyrityksissä pääsee huitelemaan kovaa ravia, sitä enemmän se sitä tarjoaa. Vauhtia siis pois ja uusi yritys. Tässä kohtaa raippamerkki on hyödyllinen, jos hevonen laukan sijasta yrittää vaan ravata. Opettakaa siis raippamerkki, siitä on oikeasti hyötyä, vaikka hevonen olisi kuinka reipas!

Mikäli hevonen ei näistä korjauksista huolimatta edelleenkään edes yritä laukata, voi olla aihetta ottaa se liinaan kuski selässä, mutta niin että juoksuttaja kontrolloi hevosta täysin ja ratsastaja ei pyydä siltä mitään, yrittää vaan istua apinana kyydissä. Jos ja kun hevonen on juoksutuksessa ymmärtänyt laukkapyynnöt, se tarvitsee vaan saada kuuntelemaan juoksuttajaa ja kun laukka nousee liinassa, myös ratsastaja kehuu sitä. Tämä juoksutusepisodi pitäisi joutua tekemään vaan kerran, en suosittele hevosten pyörittelyä liinassa ratsastajan kanssa sen kummemmin(ilman perusteltua syytä). Pikkuhiljaa ratsastaja voi myös osallistua laukan pyytämiseen ja juoksuttaja pitelee enää liinasta kiinni.

Hevonen alkaa vastustaa, pukittelee tai jarruttaa.

Syynä voi olla edelleenkin se ettei hevonen ymmärrä, tai sitä on pyydetty liikaa tai se yksinkertaisesti kokeilee onko pakko tai mikä ylipäätään on oikea vastaus. Syitä en nyt tähän ala spekuloimaan, mutta oletetaan että kyseessä ei tietenkään ole mikään fyysinen vaiva.

Mitä tehdä?
Jos hevonen alkaa jarrutella tai pukitella, se pitäisi tietenkin saada menemään eteenpäin. Kovin voimakas pohkeiden käyttö useimmiten aiheuttaa vaan lisää vastustusta, joten tässä tilanteessa käyttäisin(hevoskohtaisesti) raippaa. Enkä miten sattuu, vaan mahdollisimman tarkkaan ajoitetusti, sen verran kovaa että hevonen reagoi, mutta en niin kovaa että se siitä ottaisi nokkiinsa. Jos hevonen raipasta pukittaa, sitä pitäisi tietysti käyttää niin kauan että hevonen vastaa oikein eli lähtee eteenpäin. Eikä saisi myöskään tippua kyydistä. Kaikenlainen pukittelu ja poukkoilu ylipäätään on tietenkin ratsastustilanteissa ei-toivottavaa, joten sellaiset tilanteet pyrin kiertämään, mutta kuitenkin niin että hevosen sellaista esittäessä minä annan sille lisää tehtäviä ja laitan sen liikkumaan, eikä niin että se saisi sellaisella käytöksellä minut lopettamaan sen mitä olin pyytämässä. Hätätilanteissa reilusti kääntäminen toimii myös ja sitten heti lisää vauhtia.

Jos raipan käyttö ei syystä tai toisesta ole vaihtoehto, käyttäisin pohjeapua kevyesti mutta nopeasti toistuvana, ja välittömästi kun hevonen ajattelee eteenpäin lopettaisin pyytämisen. Tärkeää on ettei purista, vaan ennemminkin liikuttaa jalkaa irti hevosen kyljestä ja taas takaisin, kuin kevyesti naputtamalla.

Vastustamista on myös se jos hevonen alkaa jyrätä johonkin suuntaan tai lähtee käsistä. Jos huomaa että vaarana on paikalta katoaminen tai ylipäätään kierrosten kertyminen niin ettei kuskilla ole sananvaltaa, kannattaa mahdollisimman nopeasti kääntää pienelle ympyrälle jotta saa hevosen hallintaan. Oikeastaan kyseisissä tilanteissa tulisi olla jo hevosta muutaman sekunnin edellä, jotta käytökseen ehtii puuttua ENNEN kuin hevonen lähtee. Jos hevonen kerran ryykää laukkaan kovaa on se vielä ihan ymmärrettävää, mutta niitä ei kannata kuitenkaan opettaa siihen että laukkaan lähdetään täysiä vaan koittaa puuttua asiaan aika nopeasti. Tässä kohti ratsastajan käden käyttö on äärimmäisen tärkeää, sillä jos kuski jää vetämään ohjista nostossa tai laukassa, saa vauhtia helposti kerättyä lisää. Helpointa on löysätä ohjista kunnolla vaikka vauhtia olisikin enemmän, niin on mahdollisuus saada pidäte läpi.

Hevonen ei edes yritä nostaa laukkaa eikä oikeastaan edes kiihdytä vauhtia.

Hevosta ei joko a)kiinnosta pätkääkään mitä siltä pyydetään tai b)se ei ymmärrä eteenpäinpyytäviä apuja.

Mitä tehdä?
Tämä on helppo: opeta hevonen vastaamaan pohkeeseen ja raippaan ja vaadi että niin tapahtuu joka kerta.

6. Laukkaa!

Kun laukannosto onnistuu, kannattaa laukkaa tietenkin harjoitella pidempiä pätkiä. Hevosen tulee oppia ylläpitämään laukka itse, niin ettei ratsastaja puristele sitä jatkuvasti tai heilu epämääräisesti satulassa. Eteenpäin pyydetään vaan jos laukka meinaa tippua, muuten pyritään aluksi vain matkustamaan kyydissä. Helpointa on laukata isolla ympyrällä, hevosesta riippuen voi myös suoria linjoja käyttää mutta niillä usein vauhti tuppaa kiihtymään. Maastossa laukkaaminen on erityisen suositeltavaa, mikäli se on turvallista(hevonen tottunut maastoiluun). Pikkuhiljaa painoa voi laskea enemmän ja enemmän suoraan satulaan, hevosen edelleen jatkaessa laukkaa ellei toisin ole pyydetty. Laukka kannattaa myös jarrutella raviin ennen kuin hevonen pudottaa sen itse, jotta kaikki tapahtuu taas kuskin pyynnöstä.

Nyt kaikki sitten osaavat tästä lähtien opettaa hevosensa nostamaan laukan!
Totta puhuakseni, jos on yhtään epävarma laukannoston suhteen tai muuten vaan arka, suosittelen lämpimästi että käytätte sellaista henkilöä apuna jolla on hommasta kokemusta ja jota ei ainakaan liikaa pelota. Arka ratsastaja saa monesti jännittämisellään opetettua hevoselle vääriä asioita tai ylipäätään hevosenkin jännittymään. Toiset hevoset sitten taas nostaisivat laukan vaikka selässä olisi säkki pottuja. Tässäkin tapauksessa auttaa jos tuntee omaa hevostaan sen verran että tietää mikä sille sopii.

Kyselkäähän, jos joku kohta jäi epäselväksi! Mitään aikamääreitä en tähän laittanut, koska toistot ja kaikki muukin on niin hevoskohtaista. Joillakin homma onnistuu heti ja toisilla vaan kestää kauemmin. Tietenkin hyvin paljon on kiinni myös ratsastajasta.
Minä voisin tähän loppuun sellaisen aikamääreen kuitenkin laittaa, että yrittäisin päivittää blogia taas viimeistään ensi viikolla. Näillä keleillä kun voi olla että saattaapi ensi viikoltakin muutama treeni peruuntua.. Jos tulee mieleen joku aihe, niin pistäkää kommentteihin toiveita!

Kuulumisia potilasrintamalta

Kuvassa Auvo kävelyllä kaksi viikkoa ähkyleikkauksen jälkeen, kuva Henna Haapaniemi

Kaikki tätä blogia lukevat eivät varmasti facebookista mun päivityksiä näe, joten ihanaa kirjoittaa tännekin HYVIÄ uutisia: Auvon toipuminen on edennyt todella hyvin, paremmin kuin uskallettiin odottaa. Vaikka vois ehkä ajatella että olipa mulla tosi huono tuuri, kun samana päivänä toinen hevonen puikkoluuleikkauksessa ja toinen melkein kuolee ähkyyn, niin musta taas tuntuu tällä hetkellä että mulla on ihan älyttömän hyvä tuuri, koska Auvo selvisi ja Rollenkin toipuminen näyttäis menevän odotetusti. Koko episodin aikana olen saanut kirjaimellisesti huomata, että hädässä ystävä tunnetaan – tavalla tai toisella olen saanut apua vanhoilta ystäviltä, sukulaisilta, perheeltä, hyvänpäivän tutuilta ja tietenkin niiltä tärkeiltä ihmisiltä jotka on elämässä mukana joka päivä. Aivan älyttömän ihanaa on myös ollut saada viestejä, joissa tsempataan ja toivotaan Auvon paranemista, ja niitä on tosiaankin tullut paljon. KIITOS siis kaikille osallisille, en ihan varmasti ole tajunnut jokaista kiittää, mutta yksin en tästäkään olis selvinnyt. Ja jos joku joskus tarvii apua hevosensa äkillisen sairastumisen takia, niin tiedätte keneltä kysyä!

Auvo siis vietti Hyvinkäällä aika tarkalleen viikon, ti-ke välisenä yönä se sinne vietiin ja seuraavan viikon keskiviikkona saatiin hakea pois. Oli kohtalaisen kamala viikko, joka päivä odotin soittoa Hyvinkäältä ja panikoin tietysti joka kerta kun puhelin soi – jos ne soittavat, että Auvon tila onkin huonontunut. Näin jälkeenpäin mietittynä ei ole koko viikosta kauheasti muistikuvia, stressasin niin paljon Auvoa ja nukuin niin huonosti etten oikein itsekään tajunnut mitä tapahtuu. Vihdoin lääkäri sitten ilmoitti soittaessaan, että he madottavat vielä Auvon ja keskiviikkona se saa lähteä kotiin, jos ei tule mitään komplikaatioita. Tällä kertaa sain kuskausavuksi vanhan ystävän Minnan (eri kuitenkin kuin vientireissulla) ja saatiin toisen vanhan ystävän Maijan ansiosta yöpaikka Tampereelta, joten ei jouduttu ajamaan koko matkaa yhteen pötköön. Menomatkan kommelluksista en sen koommin kehtaa edes kirjoittaa, mutta aika kohellusta meinas olla jo lähtiessä ja vahvasti ruvettiin epäilemään että ollaan varmasti Minnan kanssa oikeasti blondeja. Esimerkiksi auto on hyvä muistaa tankata ENNEN kuin bensa loppuu..

Mua hirvitti Hyvinkäällä, että onko Auvo ihan kamalan näköinen, kuten kuulemma usein ovat tuollaisen leikkauksen jäljiltä, ja tunnistaako se mua ylipäätään tai suostuuko lähtemään mun kans yhtään mihinkään. Edellinen reissu joka tehtiin yhdessä ei todellakaan ollut miellyttävä. Siellä se katteli karsinassa, mutta kun mentiin sitä tervehtimään, se kävi haistelemassa meidät ja menikin Minnan luo sen sijaan että olis tullut mun kans seurustelemaan. Yleensähän se tulee aina mua portille vastaan, rakastaa rapsuttelua ja seurailee irti ja tykkää touhuta ylipäätään ihmisten kanssa. Silloin kävi vaan mielessä että voi ei, tässäkö tämä meidän välinen suhde nyt pilattiin, mulla on hevonen joka ei luota muhun ja haluaa mieluummin olla muiden ihmisten kanssa, sellaisten joita se ei ole koskaan edes nähnyt? Minähän sen kanssa olin melkein koko sen tuskallisen päivän ajan kun ähkyily alkoi, muutamia tunteja lukuun ottamatta. Auvohan ei sitä toki tiennyt mikä sille sen kivun aiheuttaa, eikä sitäkään miksi minä en tehnyt asialle mitään kun siihen sattui. Mukisematta se tuli kuitenkin mun perässä koppiin ja malttoi siellä heti syödäkin.

Juttelin Auvon leikanneen lääkärin kanssa, joka sanoi että se on toipunut odotettua paremmin, syönyt kaiken heinän mitä se oli siihen asti saanut lähes vapaasti ja muutenkin ollut oikein pirteä. Kehui myös Auvon käyttäytymistä, että se on oikein kohtelias varsa, vaikka kauheasti haluaisikin seuraa ja puuhastelisi kaikkea, lapsi kun on. Kun totesin, että tultiin varmaan aika viime tingassa paikalle, lääkäri totesi että uhkana oli siinä vaiheessa hengityksen lamaantuminen – Auvo oli niin täynnä kaasua, että se painoi keuhkoja kasaan. Siinä varmaan syy siihen miksi se oli niin tuskainen loppumatkan. Anestesian alku oli ollut vaikea juuri em. syystä, kun hevosta ei voinut avata ennen kuin se on taju kankaalla, ja nukutettaessa taas oli pitänyt olla tarkkana ettei se lopeta hengittämistä. Suolta oli jouduttu poistamaan jonkun verran, mutta kaiken kaikkiaan lääkäri sanoi että mikäli se tästä toipuu, niin mitään käyttöä rajoittavia tekijöitä sille ei jää. Saa siis ruveta juoksemaan kilpaa, ratsuksi tai tekemään ihan mitä vaan sen kanssa huvittaa touhuta.

Kysyin vielä lääkäriltä ähkyn ja suolikierteen syistä; onko tietoa mikä sen on voinut aiheuttaa. Kuulemma suolessa oli hiekkaa ”jonkun verran”, ja joissain tapauksissa suolen painava osa, johon hiekka kerääntyy, pyrkii kääntymään alle ja muodostaa kierteen. Varmaksi syyksi lääkäri ei sitä uskaltanut sanoa, mutta se voi olla ainakin osatekijä. Ja sitten ilmeisesti puhtaasti huono tuuri. Lopuksi mulla olis tehnyt suunnattomasti mieli halata tätä kyseistä lääkäriä, koska olin niin kiitollinen siitä että se pelasti Auvon hengen, mutta pidättäydyin kuitenkin etten vaikuttais kovin hullulta. Pyysivät vielä laittamaan kuulumisia kunhan Auvolta on tikit poistettu, ja ne onkin jo lähetetty Hyvinkäälle. Terveisiä ja älyttömästi kiitoksia siis sinnekin J

Paluumatka sujui ihan hyvin vaikka se pitkähkö olikin. Auvo matkusti rauhassa, mitä nyt vähän kuopi välillä. Joka pysähdyksessä se kyllä katteli ulos vähän sen näköisenä että ”apua, mihin se nyt mua oikein vie?” eikä suostunut kauheasti syömään heinää. Oulussa oltiin perillä illalla kahdeksan jälkeen. Voi että oli mukava kattoa omaa hevostaan karsinassa syömässä heiniä! Siellä ne sitten möllöttivät vierekkäisissä karsinoissa, Rolle ja Auvo. Sinänsä sattui sopivasti että Rolle oli vielä sisällä karsinalevossa Auvon kanssa yhtä aikaa, niin niistä oli seuraa toisilleen. Pikkasen kylmäsi jättää Auvo tallille illalla, vaan ei auttanut kuin uskoa että kyllä se pärjää. Seuraavana aamuna se oli vielä aiheuttanut Hennalle harmaita hiuksia makaamalla ihan reporankana aamulla kun muut olivat nousseet ylös ja vielä siinäkin vaiheessa kun Henna oli sitä käynyt tökkimässä. Mutta oli ilmeisesti vaan reppana ollut väsynyt, noussut sitten ylös höristen ja mennyt melkein Hennan syliin. Sieltä se parin päivän kuluessa taas palautui, vanha kunnon Auvo, joka suhtautui minuunkin ihan samalla tavalla kuin ennen leikkausta. Vaikka kokemus olikin kokonaisuutena kauhea, ehkä se vähän muutti meidän suhtautumista toisiimme. Harva onneksi joutuu hevosensa kanssa tuollaiselle reissulle, eikä se mikään iloinen yhdistävä asia ole, mutta sellainen mitä ei kumpikaan varmasti koskaan unohda.

Leikkauksen jälkeen oli ohjeena vielä kuukausi karsinalepoa, tikkien poistoon asti. Kävelyttää sai onneksi tunnin päivässä. Heinää sai olla jatkuvasti tarjolla ja muuten ruokinta pikkuhiljaa normaalisti. Ruvettiin syöttämään Auvolle helposti sulavaa Fiberlinea ja Greenlinea, se kuitenkin oli laiha leikkauksen jälkeen, vaikka yllättävänkin hyvässä kunnossa siihen mitä odotin. Finadynea(kipulääke) se myös sai joitakin päiviä, mutta ei muita lääkkeitä. Hyvinkäällä ne tutkivat lantanäytteestä madonmunat ja ohjeena oli myös madottaa kuukauden kuluttua Equest Pramoxilla. Lisäksi ohjeena oli sulan maan aikana psyllium-kuureja 2-3kk välein ja hiekkaröntgen, että voi seurata kertyykö hiekkaa jatkossa. Psylliumin annostelu ja syöttäminen onkin sitten taas projekti erikseen.

Auvo suostui varsinkin aluksi kävelemään tosi kiltisti eikä edes yrittänyt hillua. Sitä mukaa kun sillä taas voimat palautu ja se alkoi olla paremmassa kunnossa, rupesi myös virtaa kertymään. Narun päästähän se ei mihinkään häviä, riimusta sitä aina talutin, mutta se ei missään nimessä saanut hyppiä tai poukkoilla ettei haava repeä. Sillä oli siis tikkejä tai itse asiassa niittejä melkein koko mahan alapuoli täynnä. Käveltiinkin lähinnä kentällä, jossa se kyllä pysy rauhallisena, paitsi loppuaikana kun piti säpsyä ties minkä keksityn syyn takia. Sen verran kiltti se kuitenkin on, että meidän isäkin sitä pystyi taluttamaan. Ja varmaan pystyy taas nyt kun se on päässyt ulos eikä tarvi ruveta intopiukeena hillumaan talutuksessa.

Joulukuun alusta Auvo saa ruveta liikkumaan enemmän, sitä saa ruveta pikkuhiljaa juoksuttelemaan (jos se ei riehu, mikä varmaan on hyvin todennäköistä tuolla seisomisella ja iällä..) ja liikuntaa lisäämään. Neljän kuukauden kuluttua leikkauksesta se saa taas mennä normaalisti tarhaan ja muutenkin pitäisi olla ihan ”normaalikäytössä”, missä käytössä nyt kaksivuotias sitten ylipäätään on. Samalla siis päästään toivottavasti aloittamaan se ajo-opetus, joka piti pistää alulle jo ennen ähkyleikkausta, mutta jäi sitten sattuneesta syystä. Niin ja ne kärrytkin pitäisi hommata, mutta rahoitus on hieman ongelma samaisesta syystä. Ne on kyllä pakollinen hankinta jossain vaiheessa, joten täytynee koittaa saada rahat lainaksi jostain, niin pääsee sitten Rollellakin ajamaan, se kun olis sille aivan mahtavaa mielenvirkistystä ja mulle harjotusta (en haluais kauheasti Auvon kanssa tunaroida, vaikka varmasti ajo-opetukseen apua saankin osaavammalta taholta). Minä siis opetan Rollelle ratsuhevosen hommia, ja Rolle opettaa mulle ajohommia – hyvä diili!

Rolle vaikuttaa toipuneen leikkauksesta hyvin ja se voi vähän liiankin paksusti. Ymmärrettävästi tosin, kun sekin oli kaksi viikkoa karsinalevossa ja on ollut ylipäätään syyskuun puolivälistä lomalla eli kaksi kuukautta. Väkirehujahan se ei ole saanut ollenkaan, eikä saanut kyllä töissä ollessaankaan juuri mitään kun oli ihan hyvässä lihassa ja virtaa sillä on riittänyt aina. Nyt sitten kävellään vielä marraskuun loppupuolella ja joulukuun puolivälissä pitäisi sitten päästä jo ihan normaalisti hommiin, riippuen tietenkin siitä miltä tilanne näyttää. Käyntityöskentelyssä se on ollut jo niin mukava, että en edes malta odottaa että pääsen sillä ravaamaankin! Ollaan myös huvitettu kempeleläisiä kävelemällä pitkin pyöräteitä, aika monet tuijottelee auton ikkunasta ohi ajaessaan, onneksi ihan hymyillen.

Toistaiseksi siis kaikki hyvin, mutta kuten on ollut tiedossa jo ennenkin, hevosten kanssa mikään ei ole varmaa, paitsi se että suunnitelmat menee monesti uusiksi. Päivä kerrallaan ja toivotaan parasta, ja ennen kaikkea nautitaan niistä hetkistä mitä noiden mahtavien kavereiden kanssa saadaan viettää. Tämänkin episodin myötä on tullut kaikkea opittua ja opiskeltua, mikä ei koskaan ole huono asia, kuitenkin kun harrastus ja työ on mulla ihan samaa lajia.

Jatkossa ajattelin kirjoittaa myös ihan ratsastuksellista asiaa tänne blogiin, mielessä on ainakin juttua laukan opettelusta, nimenomaan niistä ensimmäisistä kerroista, se kun on ollut taas useamman hevosen kanssa ajankohtaista. Paljon muitakin ajatuksia ratsastusta koskien kyllä pyörii päässä, mutta pitäisi saada niistä tehtyä konkreettisia aiheita; muuten päädyn kirjoittamaan viisitoista sivua ja lopuksi aihe on kiemurrellut ihan toisiin sfääreihin kuin mistä aloitin. Pienellä jäsentelyllä toivottavasti tekstistä tulisi vähän helpommin ymmärrettävää ja saisi myös julkaistua niitä vähän lyhyemmissä pätkissä kuin se viisitoista sivullista.

Jos jollakin tulee mieleen joku asia mistä haluaisi lukea, niin kommentoikaa toki ja ehdotelkaa. Asioista joista en tiedä voin aina ottaa selvää (tai kirjottaa taitavasti aiheen vierestä) ja aika monesta asiasta kuitenkin tiedän jotain, tai ainakin luulen tietäväni . Tai ainakin minulla on niistä joku mielipide.

Tsemppiä kaikille pimeän ja talven tulon kanssa tuskaileville, kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu! Lumikelejä odotellessa..