Ensimmäinen ratsastus

Viimeisen ratsastuksen alkeiden opettelua koskevan tekstin jälkeen onkin hyvä taas palata ratsastuksen alkeisiin. Tällä kertaa tosin hevosen kannalta. En ajatellut kirjoittaa niinkään siitä, miten hevosia koulutetaan ratsuiksi tai miten sisäänratsastus tehdään – alan olla enemmän ja enemmän sitä mieltä, etten tiedä ovatko netissä annetut neuvot (vaikka täysin päteviä ja hyvällä tahdolla kirjoitettuja olisivatkin) enemmän vain hyödyksi kuin haitaksi. Hevosten kouluttamista kun ei opi lukemalla kirjoista eikä miettimällä teoriassa. Ajattelin kirjoittaa enemmänkin siitä, mitä tämä kyseinen ensimmäinen ratsastus merkitsi minulle ja miten tähän asti on tultu, kyseessä kun ei ollut kuka tahansa hevonen vaan oma, ensimmäinen hevoseni Kuohuava eli Auvo.

Auvon selässä ensimmäistä kertaa 18.12

Blogia pitemmän aikaa lukeneet tai aikaisempiin teksteihin törmänneet tietävätkin, ettei Auvon taival pikkuvarsasta tähän päivään ole ollut kaiken aikaa täysin ruusuinen. Syksyä 2011 varjosti vakavan suolenkiertymän takia tehty ähkyleikkaus, jossa selviäminen oli kiinni minuuteista ja leikkauksen jälkeenkään toipumisesta ei uskallettu antaa varmuutta. Toipumiseen meni useampi kuukausi, mutta onnekseni Auvo toipui täysin eikä siitä ainakaan toistaiseksi huomaa, että sille olisi ikinä mitään leikkausta tehtykään. Tapaus kuitenkin muistutti siitä, kuinka päivä kerrallaan näiden eläinten kanssa aina mennään – ja kuinka kaikesta huolimatta asiat voivat silti mennä vikaan, tämäkin tapaus kun sattui täysin varoittamatta, eivätkä lääkärit osanneet varmaksi sanoa mistä se johtui, muusta kuin huonosta tuurista.

Itse en osannut koskaan harmitella sitä, että kuinka paljon rahaa koko touhuun meni tai kuinka suuri vaiva oli potilasta hoitaa, puhumattakaan siitä kuinka suuren huolen ja paljon unettomia öitä koko tapaus aiheutti. Sen sijaan olin iloinen ja kiitollinen siitä, että ylipäätään sain vielä ihanan hevoseni takaisin, eikä meidän yhteinen matkamme loppunut vielä. Muistutus tuli myös siitä, että jossakin vaiheessa voi olla aika luopua ystävästä ja se päätös on taas jokaisen itse tehtävä, kun sen aika tulee, vaikka se raskas onkin. Minä en kuitenkaan elä sitä päivää miettien, vaan päivä kerrallaan, tässä hetkessä.

Vaikka tulevaisuuden suhteen olenkin jotain suunnitelmia tehnyt, jotka alkavat aina ”jos kaikki menee hyvin, …” niin en koskaan ole tehnyt sen kummempia tarkkoja suunnitelmia, miten aion minkäkin asian opettaa tai millä aikataululla. Niinpä tämä ratsastajaankin totuttaminen tuli täysin vahingossa, mutta tietäen taustat, ei siitä sen kummempaa numeroa tarvitse tehdäkään. Mielestäni kun tärkein asia joka hevoselle opetetaan, on se miten sen tulee suhtautua ihmiseen ja toimia ihmisen kanssa. Auvon kanssa helpotus on se, että tiedän tasan tarkkaan miten ja kuka sitä on käsitellyt koko sen elämän ajan. Sillä on ollut aina selvät säännöt ja sitä on käsitelty reilusti, mutta johdonmukaisesti. Omia rajojaan se on kokeillut muutaman kerran, ei mitenkään vaarallisesti eikä aiheuttaen vahinkoja, mutta nuorelle hevoselle ihan tyypillisesti. Näistä kuitenkaan ei koskaan ole seurannut mitään sitä motivoivaa palkintoa, joten kokeilut jäivät siihen. Sitä ei myöskään ole koskaan yritetty hallita pelolla, joten sillä ei ole mitään syytä olla luottamatta ihmiseen. Tältä pohjalta sen selkään kiipeäminen ei juurikaan hirvittänyt, vaikka tähän ikään mennessä on tullut todettua sekin, ettei koskaan voi tietää, vaikka valmistelu olisi kuinka hyvä.

"Mitä asiaa, minä kuuntelen?"

Itse en jaksa loputtomiin säkitellä ja totutella hevosia eri asioihin – periaatteena on se, että jos minun ja hevosen suhde on kunnossa, se antaa minun käytännössä koskea itseensä melkein millä vaan, ja tehdä sille mitä vaan. Toki tämä ei kaikissa asioissa päde niin suoraviivaisesti, mutta useimmissa kuitenkin. Hevosen voi tietysti totuttaa ja siedättää vaikka mihin asioihin, mutta itse olen kokenut ensimmäisen konstin a) toimivammaksi ja b) säästävän lisäksi tuhottomasti aikaa ja hermoja. Varsinkin kun kyse on hevosesta jonka kanssa olen enemmänkin tekemisissä, lyhyen ajan tuttavuudet ovat toki tapauksia erikseen.

Ennen selkään kiipeämistäni Auvolla oli ollut satula selässä joitakin kertoja – tästä se ei välittänyt mitään ensimmäisellä kerrallakaan – ja yhdesti sen selässä olin hetken istunut, toisella kerralla muutaman sekunnin ollut mahallaan. Tämä tapahtui tallissa sisällä. Päivänä jolloin sitten oli aika kiivetä selkään, meillä ei ollut satulaa, mutta tässä tapauksessa en pitänyt sitä kovin suurena miinuksena. Yleensä en muiden hevosia aloita ilman satulaa, ihan sen takia jos sattuu joku äkkitilanne, taivas tippuu niskaan ja muuta, jolloin hyvinkin valmisteltu hevonen voi säikähtää ja hypähtää. Oman hevosensa kanssa voi sitten itsensä teloa jos haluaa. Ratsukoulutuksen alkuvaiheessa tippumista koitan välttää enimmäkseen sen takia, ettei hevonen tule oppineeksi ihan vääriä asioita tai opi pelkäämään ratsastustilannetta (selästä sinkoava ratsastaja on harvalle kovin tuttu juttu).

Hetken aikaa jännitti, kun olin penkiltä kapuamassa kyytiin, että mitä jos tämä lähtee, ei ole edes satulaa. Onneksi paikalla oli luottoavustaja, ja oma hevonen. No, miksi se mihinkään lähtisi? Varmasti se kummeksuu, että selässä on painoa, mutta sillä on tutut ihmiset lähellä. Jos kumpikaan meistä ei kerro, että on syytä pelätä, ei varmaan pelota Auvoakaan. Niinhän siinä kävi, punnersin itseni kyytiin, sitten rapsuteltiin ja lähdettiin liikkeelle. Monet hermostuneetkin hevoset rauhoittuvat – tunteet tarttuvat, nääs – kun ihmiset ympärillä pysyvät rauhallisina, vaikka niitä jännittäisikin. Auvoa jännitti paljon vähemmän kuin joitakin hevosia, joiden selkään olen mennyt kun niitä on ratsastettu useita kertoja, jopa muutamia kuukausia. Välillä horjahtaessani korva kääntyi taaksepäin – mitä se nyt tekee? – mutta kertaakaan Auvolla ei ollut hätää tai tarvetta yrittää paeta, tai irrottautua selässä olevasta painosta. Pari kierrosta liinassa oltuamme avustaja päästi irti, ja ohjasin sitten ihan itsekseni. Auvo kuuntelee hyvin ääntä, joten vaikka se ihmeissään pysähtyi, sain sen liikkeelle. Enemmänkin tuntui, että kentän portin kohdalla se olisi voinut jo lähteä tallia kohti, kun alkoi tylsistyttää. Ei se kuitenkaan lähtenyt, mitä nyt pysähtyi ja haisteli kenkääni, sitten jatkettiin matkaa. Tallin pihassa tulin alas, eikä siinäkään ollut mitään kummallista Auvon mielestä. Loppujen lopuksi koko päivä ei tainnut sen mielestä poiketa juurikaan normaalipäivästä – ihmiset kun tuntuvat joskus tekevän sen mielestä järjettömiäkin asioita, mutta ne kuuluvat vaan hevosen elämään. Sitten mennään tarhaan kavereiden kanssa syömään heinää.

Aiemminkin ajattelin, että useimmiten helpoimpia käsitellä ja ratsastaa ovat ne hevoset, joille ei ole vielä opetettu juuri mitään. Pois lukien tietysti ne yksilöt, joille on opetettu että ne saavat joko tehdä mitä vaan tai sitten ne on opetettu pelkäämään ihmisiä ja pitämään niitä epämiellyttävinä ja epäloogisina olentoina. Tämän käsityksen kun voivat saada hyvinkin nuoret hevoset. Nyt minulla on myös aito testiyksilö, Auvo, joka on ollut minun hevosenani parin kuukauden iästä lähtien. Samoin myös ”ei se määrä vaan laatu”, on sanonta joka pätee melko moneen asiaan hevosen opettamisessa. Minullakin kun on ollut aivan liian vähän aikaa Auvolle, vaikka se on jo kohta kolme, niin sen kanssa tekeminen on ollut hyvin vähäistä. Siksipä onkin helpointa tehdä kaikki kerralla oikein, tulevaisuutta ajatellen. Jos aikaa on vähän, täytyy taitoa olla enemmän.

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että hevonen on käsittelijänsä peilikuva. Toki jokainen on oma yksilönsä, mutta esimerkiksi Auvon tapauksessa se voisi olla täysin erilainen, mikäli olisi kasvanut erilaisessa paikassa ja eri ihmisten käsissä. Se voisi olla erityisen arka, heikkohermoinen ja epäluuloinen ihmistä kohtaan. Ei varmasti aggressiivinen, mutta pelokas, äkkipikainen, ties mitä. Pikkuvarsana se olikin, mutta sille myös opetettiin, mitä muita vaihtoehtoja sillä oli, kuin sille luonnostaan tulevat käytösmallit, jotka eivät meille ihmisille olleet kovin sopivia. Esimerkiksi se, ettei se anna karsinassa kiinni että sille voisi laittaa päitset, tai se että se jähmettyy ulkona eikä suostu liikkumaan, tai alkaa hyppiä talutettaessa ja niin edelleen. Näissä tilanteissa kun asian saa joko korjattua, tai sitten hommattua ongelmia koko loppuiäksi.

Minä ja Auvo 18.12

Nyt minulla on varsa, joka toimii kuljetus- ja lastaustilanteessa stressaamatta (voi lastata myös yksin, jos sellainen tilanne tulee), jota voi turvallisesti taluttaa tammojen seurassa vieraassa paikassa vaikka se onkin ori, joka sietää liikennettä vieressä kulkevalla tiellä vaikka isot autot ja satunnaiset polkupyörät vielä jännittävätkin, joka voidaan tutkia klinikalla rauhoittamatta (mitä nyt hinkuttaa takalistoaan pakkopilttuuseen),  johon voi näyttelyssä nojailla kun oma vuoro on ohi, joka osaa seistä kiinni valitussa paikassa tai olla yksin tallissa karsinassa kiipeämättä seinille, jota voi irtohypyttää yksin myös ilman mitään kujaa, joka toimii juoksutuksessa (myös ilman juoksutuspiiskaa, tuli sekin testattua) ja jolla voi myös nykyään ratsastaa, vaikka ilman satulaa ja taluttajaa (okei, ehkä se oli lähinnä selässä matkustamista, mutta kuitenkin).  Niin ja toivottavasti jolla voi myös kohta ajaa, muutakin kuin pelkät aisat ja laaha perässä..

Tähän mennessä olen todennut, että pikkuhevoseni osaa käyttäytyä useissa tilanteissa paremmin kuin monet tuntemani aikuiset hevoset ja voi kuinka se on mukavaa. Ehkä siis tähän mennessä jotain on tehty myös oikein ;-)

Oikein mukavaa joulun aikaa kaikille ja rattoisaa uutta vuotta!

Ratsastuksen alkeiden opettelusta

Useimmiten en halua kirjoittaa mistään asiasta kun olen kovin tuohtunut, koska homma alkaa helposti lähteä vähän lapasesta. Päädyn jaarittelemaan ummet ja lammet ja kuulostan jo mielenvikaiselta, kun mielestäni olen keksinyt johonkin asiaan Suuren Totuuden tai löytänyt jostakin Valtavan Epäkohdan. Nyt on kuitenkin pakko, koska törmään samaan asiaan jatkuvasti, ihan koko ajan, ja se sapettaa minua aivan älyttömästi.

Nimittäin tämä ratsastuksen perusteiden ja alkeiden opettaminen, ja sen puutteellisuus. Jokainen joka on ratsastanut useamman vuoden, tietää että istunta on todella tärkeä asia ja sitä pitää treenata, sama levy vuodesta toiseen. Usein myös ne samat ongelmat, koska niihin ei puututa tai mikä pahempaa, niihin ei osata puuttua. Siltikin alkeiskursseilla EDELLEEN opetetaan jotain kivikautista ratsastustyyliä: ”jos haluat pysäyttää hevosen vedä ohjasta. no jos ei se pysähdy niin kiskaise vielä kovempaa. ja sitten liikkeelle. pohkeita. POTKAISE KUNNOLLA! hyvä. ja sitten käännetään. vedä siitä sisäohjasta niin hevonen kääntyy. vedä vielä kovempaa, jos se ei heti käänny.” Ja minä tyhmä oikeasti luulin, että eihän nyt kukaan enää tuolla tavalla opeta..

Minkä takia oikeaa asentoa ja istuntaa ei opeteta heti aluksi? Voi luoja että tässä vaiheessa antaisin melkein toisen käteni, jos olisin vaikka ensimmäiset viisi vuotta harjoitellut pelkästään oikeaa istuntaa ja sen käyttöä. Tällä hetkellä se olisi enemmän kuin sata jänistä. Nykyään se näköjään menee niin, että kun olet ratsastanut noin viisi vuotta, ruvetaan puhumaan istunnasta ja siitä miten sitä pitäisi käyttää. Miksi sitä ennen pitää ratsastaa VÄÄRIN viisi vuotta tai pahimmassa tapauksessa vielä enemmän?

Ymmärrän kyllä, että ratsastus on todella vaikea laji. Mitä enemmän sitä opetan, sitä enemmän ihmettelen että miten kukaan voi tätä ikinä edes oppia. Ja koska se on niin vaikea laji, sen oppiminen vie paljon, PALJON aikaa, ja paljon toistoja. Ja korjauksia. Ja toistoja. Ja aikaa. Jos ratsastaa kerran viikossa, kestää se projekti aika lailla koko elämän. Ymmärrän senkin, että nykyään ihmisillä on kiire, asiakas on aina oikeassa, ja kaikkien pitää päästä äkkiä tekemään paljon asioita hevosten kanssa.

Mutta sitä EN ymmärrä, että tästä kärsii aina ja poikkeuksetta hevonen. Huono istunta ja epäselvä apujen käyttö on hevosen mielestä epämukavaa. Selässä pomppiva ratsastaja on epämukava ja kipeyttää hevosen. Suusta vetävä ratsastaja on epämukava ja kielen ruttaaminen sattuu. Joka suuntaan hölskyvä kuski on epäselvä ja hevosen on vaikea liikkua tasapainossa. Jännittynyt kuski saa hevosen jännittymään jostain tai jarruttamaan. Kaikista paksuinta on kun kuulin että eräs kokenut opettaja oli sanonut isossa ratsastuskoulussa, että ”ei ne hevoset välitä jos siellä selässä pomppii” (esimerkiksi harjoitusravissa). Miten joku ammattilainen voi sanoa tuollaista?? Meidän opetushevosten selässä ei ainakaan kukaan pompi, koska en halua että niihin sattuu tai ne kipeytyvät. Niiden ei tarvitse kärsiä, jos ratsastaja ei osaa. Ratsastajan täytyy olla tarpeeksi nöyrä opetellakseen asioita pala palalta ja siirtyäkseen vaikeampiin tehtäviin vasta kun istunta on riittävän hyvä.

Mistä luulette, että kaikki vastahakoiset, laiskat, reagoimattomat, kovasuiset, jäykät ja hankalat hevoset tulevat? Hevonen haluaa miellyttää, jos se ymmärtää mitä halutaan ja se kykenee tehtävään fyysisesti. Se ei halua olla kovasuinen tai turta, mutta siitä tulee sellainen, jos se joutuu suojelemaan itseään ratsastajan osaamattomuudelta. Se turtuu vetoon ja pohkeilla paukuttamiseen, ja istunnan avutkin se oppii jättämään huomiotta, jos suurin osa ratsastajista heiluu satulassa miten sattuu.

On toki olemassa joitain ratsastajia, joilla on liian suuret luulot itsestään ja jotka ihmettelevät vaan ”miksei tämä typerä hevonen toimi”. Näitä kuitenkin näkee nykyään tosi harvoin, onneksi. Enemmän minulle tulee vastaan ratsastajia, jotka sanovat että ”Olen ratsastanut kymmenen vuotta, eikä kukaan ole opettanut minulle miten apuja käytetään.” Tai vaihtoehtoisesti ”Olen käynyt kaksi vuotta tunneilla, mutta ei kukaan ole koskaan kertonut missä asennossa satulassa pitäisi olla.” Miten voidaan olettaa, että ratsastajat oppivat, jos opettajat eivät opeta? Jos kyse olisi vaikka polkupyöräilystä, minulle olisi aivan sama mitä kukin tekee omalle pyörälleen, rikkokoot vaikka, eihän se minulta pois ole. Mutta kun kyse on eläimestä, suuresta ja uskomattoman nöyrästä ja kiltistä eläimestä kuten hevosesta, niin minä en vaan RAASKI opettaa huonoa ratsastusta – tai olla opettamatta hyvää. Minä en halua nähdä kun hevosia kiskotaan suusta ja niitä potkitaan ja ratsastajat menevät kierrostolkulla hevosen selässä harjoitusravia siellä pomppien koska ”ei se hevosta haittaa”. Minä osaan sen verran lukea hevosta, että NÄEN, ETTÄ KYLLÄ SE HAITTAA. Minä haluan että ratsastajat oppivat, mutta eivät hevosen kustannuksella. Haluan ajattelevia ratsastajia, jotka tietävät että hevonen ei ole kone, ja asioita tehdään sen kanssa, sitä kuunnellen. 

Surullisinta on kun tunnille tulee alle kymmenvuotiaita lapsia, joita on opetettu pysäyttämään ohjista vetämällä ja pyytämään hevonen liikkeelle potkaisemalla. Meidän tuntihevoset eivät pysähdy ohjista kiskomalla vaan istunnalla (no, joku saattaa jossain vaiheessa kiskomallakin pysähtyä, jos epämiellyttävä veto ei muuten lopu) ja potkaisemalla ne saa melkoiseen vauhtiin. Välillä meinaa itku päästä, kun saa mennä lapsille sanomaan että unohda kaikki mitä sinulle on opetettu, nyt harjoitellaan eri tavalla. En minä halua lapsiakaan opettaa ratsastamaan väärin, vaan niin, että hevosta ei saa repiä ja potkia, koska se sattuu siihen. Enkä minä päästä lapsia laukkaamaan sen takia että ”se on kivaa, me halutaan laukata”, jos hevoset eivät ole hallinnassa käynnissä ja ravissa. Ratsastuksen ei kuulu olla vaan kivaa, vaan siinä kuuluu opetella taitavaksi, koska se on hevoselle mukavampaa. Jokaisen itseään kunnioittavan ratsastajan tulisi opetella jatkuvasti taitavammaksi, koska se tekee hevosen elämästä aina vähän miellyttävämpää.

Minun asiakkaani ja oppilaani ovatkin onneksi aivan mahtavia ihmisiä, joilta löytyy nöyryyttä opetella kaikki asiat A:sta lähtien ja ymmärrystä hevosta kohtaan. Heille perusasioiden ja istunnan opettelu ensin on täysin itsestäänselvyys, koska sen vaikutus hevoseen on niin suuri.

Mutta entäs ne opettajat? Kuka opettaisi alkeet ratsastajille oikein, ettei taas tule vastaan niitä vuosikausia ratsastaneita, joille ei ole koskaan opetettu istunnasta mitään? Olisiko aika, että ratsastuskoulukulttuuri Suomessa vähän muuttuisi? Ei ole oppilaiden syy, jos ei ole tietoa paremmasta. Opettajien vastuulla on oppiminen ja etenkin hevosten hyvinvointi. Ei enempää eikä vähempää.