Sulkutaivutuksia ja kieliangstia

Huoh. Mitenköhän sattuikaan, että kun olen ala-asteelta asti vieroksunut saksan kieltä enkä ole halunnut sitä edes opiskella, olen päätynyt maahan, jossa pitäisi osata saksaa. Ainakin, jos haluaa selvitä arjessa sujuvasti ja esimerkiksi ymmärtää kaikki viralliset lappuset, joita kotiin lähetellään. Suurimmaksi osaksi ihmiset täällä puhuvat englantia, mutta olisi niin paljon helpompaa kun voisi hoitaa asiat sujuvasti juuri sillä kielellä mitä täällä pääsääntöisesti käytetään. Tai siis edes saksaksi, sveitsinsaksaa en edes vielä ole ajatellut opetella, vaikka muutaman sanan sitä ymmärränkin. Mun saksan taidot on siis tasolla "ymmärrän jonkun verran, puhun vielä vähemmän". Samaa tasoa kuin koulutetulla apinalla. Paitsi jos se apina on saksalainen, niin sitten se varmaan osaa paremmin. Eikä yhtään sopivaa kielikurssiakaan ollut tarjolla ennen syksyä, joten pitäisi saada aikaiseksi opiskeltua kieltä itsenäisesti. Vaan oon niin laiska, että saa nähdä tuleeko siitä mitään. Töistä ja käytännön tilanteista tarttuu toki päivittäin jotain, vaan töissäkin enimmäkseen puhun englantia. Lisäksi haluaisin osata saksaa oikeasti, en opetella sitä seuraavat kymmenen vuotta etanavauhtia. Potku persaukselle ehkä auttais, sillä kielten opettelu ei ole koskaan ollut mulle niin hankalaa, ettenkö sitä jonkun verran pystyisi itsekin tekemään. Mutta oon niin laiska, etten tiedä jaksanko potkaista itseäni persaukselle..

Töissä on ollut välillä enemmän ja välillä vähemmän kiirettä. Pääosin olen ratsastanut kahta-kolmea hevosta, ja sitten satunnaisesti muitakin. Ensimmäinen projekti jonka sain, oli yksisilmäinen tamma, joka ei antanut laittaa suitsia (tai muutakaan) korvien yli. Komea, ainakin 175cm korkea, omia mielipiteitä omaava, koki tuntuman epämiellyttävänä eikä halunnut liikkua eteenpäin johtuen varmasti osittain tuntumasta ja osittain luultavasti tähtien ja kuun asennosta. Toisina päivinä toimi kevyesti kuin ajatus, kun taas toisina toimi ihan omien ajatustensa mukaan, miten sattui huvittamaan. Tämä prinsessa olisi siirretty siitoskäyttöön jo reilu vuosi takaperin, mutta se ei antanut eläinlääkärin tehdä edes sisätutkimusta ilman tujua rauhoitusta ja käsittääkseni sillä oli muitakin huonoja kokemuksia lääkäreistä. Sen kummemmin meidän yhteistä taivalta analysoimatta, vaikka siinäkin riittäisi kyllä kerrottavaa, noin puolentoista kuukauden tolskaamisen jälkeen tuli ilmoitus että tamma siirtyykin siitoskäyttöön. Tarina ei kerro miten se käytännössä onnistuu, mutta toivon parasta, olisi sen verran kivaraaminen yksilö kyseessä.

Tuon ensimmäisen projektin lisäksi olen ratsastanut enimmäkseen 8-vuotiasta hannoveriruunaa sekä kuusivuotiasta oldenburgtammaa. Molemmat ovat alle 170cm eli meidän hevoskalustossa pieniä (omaankin silmään ne näyttää pieneltä, vaikka ovat isompia kuin useimmat mun aiemmin ratsastamat hevoset). Tamma, lempinimeltään Frettchen, alkaa olla noin he A-tasoa. Se oli myyty jo reilu vuosi sitten, mutta omistaja oli vaihtanut sen toiseen, koska Frettchen oli pihattolaumassa liian ärhäkkä. Tämä kyseinen omistaja ei ollut mitenkään erityisen kiinnostunut kouluratsastuksesta, ainakaan Frettchenin ratsastettavuuden perusteella. Mikään liikeihme tämä tamma ei ole, mutta sillä on kolme hyvää askellajia, joista vielä luultavasti saa tehtyä vaikka mitä. Tällä hetkellä suoruuden lisäksi ollaan työstetty hieman kokoamista, vastalaukkaa, keskiravia, väistöjä ja käynti-laukka-käynti siirtymisiä. Lähtökohta oli lähinnä kolme askellajia, joissa ei ollut säätövaraa ollenkaan eikä laukassa aina rattiakaan. Frettchen myytiin jo viime viikolla - melkein, koska ostaja vetäytyi ostotarkastuksen jälkeen, vaikkei siinä mitään löytynytkään. En tosin ole ihan varma, että miettiikö tämä ostajakandidaatti edelleen jos sittenkin ottaa tamman. Hevosten myyminen ja koeratsastukset on muuten täällä ihan erilainen tapahtuma kuin Suomessa, mutta kerron siitä joku toinen kerta.

Toinen nykyisistä ratsuistani, Elmo, on huomattavasti osaavampi tapaus. Elmo tekee puolipiruetit, vaihdot joka toisella, sulkutaivutukset ja niin edelleen. Vaikka Elmo on luonteeltaan ylisuorittaja ja jännittyjä, joskus liian nopea ja virheitä vauhdilla korjaava, rentoutuessaan se on aivan mahtava. Kun se pääsee nostamaan etuosan ylös ja saa lapansa liikkeelle, sen kanssa on kiva tehdä kaikkea. Vasta nyt olen huomannut kuinka ihanaa on ratsastaa sulkutaivutuksia! Ratsastan niitä mieluiten laukassa, koska se on Elmon kanssa helpompaa. Ravissa tehdään toisinaan vuorotellen sulkutaivutuslävistäjä, ja vuorotellen keskiravilävistäjä. En ole oikeastaan ennen tajunnut konkreettisesti, miten helppoa voi olla ratsastaa vaativampiakin liikkeitä, enemmänkin kuin sen kaksi laukka-askelta. Taivuta ja siirry sivullepäin, that's it. Tai vaihdot. Täällä laukanvaihdot on sellainen asia, jonka lähes kaikki yli kuusivuotiaat hevoset tekevät ihan oletusarvoisesti. Tietysti ne ovat askellajeiltaan ja rakenteeltaan sellaisia, ettei se ole niille fyysisesti suuri vaatimus. Reipas ratsuni Elmo tahtoo välillä olla vaihdoissa turhan nopea, joten olen ratsastanut niitä ainoastaan kun olen ollut varma, että se on tarpeeksi hyvässä tasapainossa ja tarpeeksi hitaassa laukassa. Rouva Ratsastaja kikkailee sitten niiden kanssa enemmän. Joka tapauksessa, minulle on sinällään melko uusi tilanne ratsastaa hevosella, joka jo oikeasti OSAA paljon asioita, ja tekee ne vielä hyvin. Useimmat "tekee, jos kuski osaa pyytää" -tapaukset ovat oikeasti tosi työläitä ratsastaa, eikä niiden kanssa ole välttämättä helppoa, vaikka ne asiat osaisivatkin. Elmoa ei tarvitse puskea, kiskoa eikä potkia. Ainoastaan korjata se pois ohjalta nojaamasta, jos se koittaa ottaa vauhtia tai puskea etuosan päälle.. mutta hei, kukapa meistä on täydellinen.

Mutta niistä sulkutaivutuksista. Olen elämäni aikana ratsastanut niitä paljon, mutta lähinnä käynnissä. Liike vaatii kuitenkin kokoamiskykyä, notkeutta ja voimaa, jotta sitä pystyy tekemään enemmänkin kuin sen muutaman askeleen. Monilla hevosilla tasapaino on ravissa ja laukassa sen verran puutteellinen, ettei sulkutaivutusta joko voi, tai ole järkeä ratsastaa. Useimmilla tämä korjaantuu ajan kanssa työskentelyn tuloksena, mikäli työskentely on oikeanlaista. Tietysti mikäli hevosen fysiikka ei riitä siihen että se tekee sulkutaivutusta laukassa, ei sitä oikein korjaa mikään työskentely. Jokaisen hevosenkouluttajan täytyy tietysti tietää minkä verran hevoselta voi kohtuuden nimissä vaatia. Kyntöruunasta en lähtisi tekemään vaativan tason kouluratsua vaikka kuinka toivottaisiin. Sen sijaan niin kauan kuin tehtävät eivät ole liian vaikeita eivätkä vaadi hevoselta kohtuuttomia suorituksia, pidemmälle kouluttaminen kannattaa ja on hevosenkin edun mukaista, jos se osataan tehdä oikein. Jossain vaiheessa voi vaan olla aihetta pysähtyä ja ruveta hiomaan jo osattuja asioita täydellisiksi, sen sijaan että koittaa puskea hevosta äärirajoille.

Jahas, Satu taas ajautui ohi aiheesta. Aika yllättävä käänne! Jatkaisin jaarittelua vaikka koko loppupäivän, mutta pitää pestä pyykkiä. Meillähän ei ole omaa konetta, vaan pyykit pitää pestä taloyhtiön pyykkituvassa. Rasittavaa rampata kellariin jatkuvasti (krhm, ramppaan hissillä), mutta bonuksena meillä on kaksi kuivausrumpua käytössä. Ei loju enää meikäläisen vaatteet viikkoa pesun jälkeen pyykkitelineellä kuivumassa!

Ai niin, olisin ottanut kuvia tallilta, mutta eilen kelit oli kuin Suomessa ja satoi vettä. Tänään unohdin. Huomenna en varmaan ehdi, joten kuvia tulee sitten kun on tullakseen. Seuraavalla kerralla voin kertoa, kun ratsastin tallin uudella prinsessalla, "Pyhällä Kukalla", joka on Rouva Ratsastajan uusi silmäterä ja ilmeisesti tulevaisuuden toivo. Niin ja siitä, minkälaista "maastoilua" me täällä harrastetaan. Ja siitä kuinka mulla on kauhea kahvi-ikävä, snif. Ciao!

"No miten oikein löysit töitä? Niin mistä? Mitä siis niinku teet?"

Joskus joku on kysellyt mun työkuvioista täällä. No okei, ainakin muutama ihminen. Meinasin kirjoittaa, että kun näitä jatkuvasti kysellään, mutta ei ehkä ihan pitäis paikkaansa. Toisaalta kun on sen verran kova puhumaan (ainakin ajoittain) kuin minä, omia asioita tulee jaariteltua kaikille tutuille, kiinnosti niitä tai ei. En oikein edes tiedä, monelleko ehdin kertoa ennen lähtöäni, että mistä oikein sain töitä ja mitä alan tehdä. Useille asiakkaille ainakin, perheelle, kavereille.. ehkä myös kaupan myyjille, hierojalle ja hammaslääkärille. Vaikeneminen tunnetusti on kultaa, mutta mulle tämä hopeasijakin passaa ihan mainiosti, kunhan saan kertoa _minun tärkeitä asioita_ kaikille. Kiitos ja anteeksi etukäteen.

Hassua muuten, miten työasiat on niitä ensimmäisiä, joista kysellään, ainakin Suomessa. Missä olet töissä, onko töitä, opiskeletko (mikä sekin tähtää työllistymiseen, yleensä) ja niin edelleen. Ehkä se työ vaan on niin iso asia, että sillä määritellään hyvin pitkälle millainen ihminen olet. Sen kummemmin asiaan paneutumatta voin todeta, että omalla kohdallani työ on jotain mielekästä tekemistä, josta saa rahaa elämiseen. Toisinaan se on vähän vähemmän mielekästä, eikä siitä aina niin paljon rahaakaan saa, mutta tekemistä kuitenkin. Itse jotenkin koen olevani hyödyllinen, kun olen töissä. Ehkä sitä ei saisi määritellä itseään työnteon kautta, teenhän minäkin nykyisin vaan kolmenkymmenen tunnin viikkoa. Olen siis puoleksi hyödytön, tai puoleksi hyödyllinen.

Niin mistä mun pitikään kirjoittaa..?

Siinä vaiheessa, kun muuttohaaveet Sveitsiin alkoi olla ihan sataprosenttisen todellisia ja ajankohtaisia, oli aika selvää että mun täytyy löytää täältä töitä. Ensinnäkin sen takia, että muutoin oleskelulupaa on hankala saada - ellei ole naimisissa Sveitsissä virallisesti asuvan henkilön kanssa. Naimisiinmeno pikavauhtia oleskelulupaa varten ei erityisemmin kiehtonut, joten vaihtoehtona oli löytää töitä, tai sitten hakea erityislupaa kanttoonilta. Joissakin Sveitsin kanttooneissa on kuulemma mahdollista että avopuoliso saa saman oleskeluluvan kuin toisella osapuolella on, mutta vain erillisen hakemuksen hyväksymisen kautta, ja tämäkään ei ilmeisesti koskea kaikkia kanttooneita. Tämä vaihtoehto olisi vaatinut huomattavasti arpaonnea, joten se hylättiin. Toinen syy töiden hakemiseen on ihan täysin mielenterveydellinen, en nimittäin jaksa päivästä toiseen olla ns. "tekemättä mitään". Toki ihmisellä voi olla harrastuksia ja niihinkin saa kulumaan aikaa ja ne ovat mielekästä tekemistä, mutta haluan pystyä maksamaan omat laskuni, tai edes osan niistä, ja muutenkin olla sillä tapaa itsenäinen, että minulla on omaa rahaa. Jos vaikka sattuisi niin että haluan ostaa jotain tarpeellista (esim. kengät). Kolmanneksi, halusin päästä hevostelemaan jollain tavalla, koska mulla ei täällä omaakaan hevosta ole. Vielä parempi, jos työ sisältäisi jonkun verran ratsastamista silloin tällöin.

Mistä siis aloittaa? Eihän mulla ollut aavistustakaan, mistä löydän avoimia työpaikkoja tältä seudulta. Asumme Frauenfeldissä, lähellä Saksan rajaa, tai siis ennen muuttoani ainoastaan poikaystävä asui. Sopiva työpaikka olisi kohtalaisen matkan päässä, jottei ajeluun kulu tolkuttomasti aikaa. Zürichin suunnalla työmatkaliikenne on omaa luokkaansa, ja siellä voi huonolla tuurilla joutua viettämään tunteja kun ruuhkat ovat pahimmillaan, jos on esimerkiksi sattunut joku onnettomuus. En myöskään halunnut, että työpaikka on jossain monen sadan kilometrin päässä ja tulisin Sveitsiin asti viettämään hieman normaalimpaa elämää poikaystäväni kanssa, jota sitten näkisin ehkä viikonloppuisin. Mutta onneksi on internet, josta löytyy nykyisin melkein kaikki. Etsiskelin ensin paikkoja muutamilta nettisivuilta, kunnes ajattelin, että ehkä ystäväni Google osaa auttaa. Hakusanat "pferde" ja jonkun lähipaikkakunnan tai kylän nimi ja löytyihän niitä talleja! Niistä sitten valikoin sellaiset, jotka vaikuttivat paikoilta jonne olisi mahdollista työllistyä. Ei ratsastuskouluja, koska en kykene opettamaan saksaksi, ei ihan pieniä talleja tai muuten hassun oloisia paikkoja. Sitten vaan sähköpostin kirjoitteluun.

Lähetin varmaan noin viiteen paikkaan ns. avoimen hakemuksen, eli kirjoitin ensin alkuun lyhyesti saksaksi kuka olen, mistä tulen ja mitä haluan (töitä). Ja että osaan englantia ihan hyvin ja saksaa hyvin vähän. Lisäksi vielä pyynnön, että ottakaa yhteyttä, jos teillä olisi jotain tarjolla. Sen jälkeen vielä tarkempi sepustus englanniksi siitä mitä olen tehnyt ja opiskellut ja mitä osaan. Sitten odottelin ja kappas, yhdestä paikasta tuli vastaus. "Valitettavasti emme tällä hetkellä tarvitse lisää työntekijöitä." Aijaa, no ei sitten. Taisi olla reilu päivä, kun sain toisen vastauksen. Saksaksi, tietysti. Olin ilmoittanut, että voisin aloittaa huhtikuussa tai myöhemmin, ja sähköpostissa kysyttiin voisinko tulla käymään paikanpäällä sitä ennen. Että jos kaikki natsaa, voisi jotain hommia olla tarjolla. Sitten ei auttanut kuin varata lentoliput - tulipahan hintaa työhaastattelulle..

Nykyiseen työpaikkaani, johon etäisyyttä on meiltä kymmenisen kilometriä, menin "haastatteluun" helmikuisena torstaipäivänä. Herra Omistaja oli minua vastassa ja teimme nopean kierroksen tiluksilla. Herra Omistaja on muuten aikanaan tehnyt uraa esteratsastajana, joskin tällä hetkellä tekee kouluhevoskauppaa eikä niinkään itse ratsastele. Selkä ei kuulemma perusta koulusatulasta, kun on istunut parikymmentä vuotta ainoastaan estesatulassa. En ihmettele! Joka tapauksessa, sen kummempia kyselemättä Herra Omistaja kysyi että onkohan minulla mahdollisesti ratsastuskamppeita mukana, voisinko ratsastaa. No tietysti oli, koska epäilin että minut laitetaan hevosen selkään. Ei muuta kuin kamppeet päälle ja sitten hevosta varustamaan. 

Laiduntarha, aidan takana kenttä, jota ei tietysti näy, vasemmalla takana näkyy talli/maneesin katto.

Minulle annettiin ruuna, joka oli tullut jossakin toisessa kaupassa vaihdossa. Herra Omistaja kuulemma ei kovin mielellään ota näitä vaihdokkeja, kun eivät oikein ole mistään kotoisin. Kyseinen hevonen oli ylälinjastaan aika lihasköyhä, ja sen perusteella jo mietin, että mitäköhän tästä tulee.. Osasin nimittäin aavistella, että mikään "istu selkään ja katsele maisemia niin kaikki onnistuu" -tapaus tämä ei ole. Kyseessä oli kuulemma "brave horse, but not a superstar". Maneesiin mennessämme tapasin myös omistajapariskunnan toisen osapuolen, Rouvan joka viettää suurimman osan ajastaan satulassa ja on Kouluratsastaja isolla K:lla. Vaikka pienikokoinen kyllä onkin. Hän kertoi, että tämä uljas ratsuni on joskus hieman "special". No kivaltahan se kuulosti, mietin jo, että mistähän tässä seuraavaksi lähtis töitä hakemaan.. Kiipesin kuitenkin selkään ja toivoin parasta.

Sitten vaan ratsastelin. Ratsuni oli ihana selätön, veivikaulana mielellään kulkeva spagetti, joka eteenpäin pyrkiessään ei ainakaan pyrkinyt rehellisesti tuntumalle. Oh well, onhan näitä nähty. Ratsastelin ja Rouva Kouluratsastaja vinkkasi minulle muutaman kerran, mitä tehdä. Muistaakseni "vähän enemmän laukkaa" ja "tee hieman avotaivutusta laukassa". Lopuksi veivikaulani alkoi olla suhteellisen ok, joskaan hyväksi en voinut väittää. Rouva totesi ratsastuksen jälkeen että "sehän meni ihan kivasti". En ollut varma, oliko se kehu, vai säälikommentti hyvästä yrityksestä. Joka tapauksessa sain alleni toisen hevosen, oikein söpön kimon. Estehevosen, josta Herra Omistajan mukaan "ei tarvitse yrittää tehdä kouluhevosta". Rouva lähinnä tuhahteli tälle kouluhevosen irvikuvalle, joka kuulemma ei ollut kiinnostunut kouluratsastuksesta hevonkakan vertaa, vaikka hyppäsikin erittäin hyvin. "Try to get him on the bit and stay there". Ok, ei ehkä liikaa pyydetty. Mutta ei mikään itsestäänselvyys, huomasin. Hevonen oli kankea ja vino, joskin laukka oli selvästi helpoin askellaji ja eteenpäinpyrkimyksen puutekin todennäköisesti ainoastaan notkeuden puutteesta johtuvaa. Puolisen tuntia istuskelin sen selässä ja koitin saada jotain järkevää aikaiseksi. Ratsuni oli kuulemma hetkittäin näyttänyt melkein kouluhevoselta. Se taisi jo olla kehu?

Suoritettuani ratsastusosion ja tietämättä pidettiinkö minua ihan pellenä vai olinko suoriutunut tehtävästä tyydyttävästi, hakeuduin Herra Omistajan pakeille. Herra Omistajalla oli kiire, mutta hän kysyi ehtisinkö tulla seuraavana päivänä uudestaan. No mikä jottei, ainakaan minua ei siis suoralta kädeltä tyrmätty. Ajattelin siis, että mahtoi olla hyvä merkki.

Seuraavana päivänä vähän jännitti, sillä paikka jollakin tapaa vetosi minuun. Tiesin, että kyseessä on myyntitalli; luvassa tuskin on pelkkää ruusuilla tanssimista ja leppoisaa haahuilua hevosen selässä. Toisaalta, paikassa saattaisi päästä ratsastamaan useita hevosia, ja vielä oikeasti hienoja hevosia, jos tuuri käy. Lisäksi valoisa maneesi, johon oli käynti suoraan tallista, hyväpohjainen kenttä (HUOM: Suomen mittakaavassa pohja on niin hyvä, ettei sitä voisi edes käyttää), kävelykone, juoksutusympyrä, hyväpohjaiset tarhat (joskin vain muutama), asfaltoidut pihat, valoisa kahvio, siisti vessa ja mukava talli tekivät vaikutuksen. Niin ja ne hevoset, joita näin Rouvan ratsastavan.. Wau.
Toisena päivänä olin jo vähän varmempi siitä, että ehkä minulla olisi mahdollisuuksia saada paikasta töitä, jos en pahemmin munaa mitään.

Jälleen kerran Herra Omistaja kysyi, että voinko taas ratsastaa. Mikäs siinä, edellispäivän hevoset olivat kuitenkin laadullisesti aika kivoja, vaikkakaan eivät ratsastettavuudeltaan ja notkeudeltaan ihan optimaaleja. Sain ensimmäiseksi saman sankarin, jolla edellisenä päivänä aloitin. Homma meni paljon helpommin, kun hevonen oli jo tuttu - tiesin vähän mitä nappuloita painella. Tämä sankari tosiaan yritti ottaa ritolat pari kertaa laukassa, mutta onneksi ei mitenkään pahasti. Sen jälkeen aktiivisuus parantui noin 99%. Hauska kaveri kaikenkaikkiaan. Herra Omistaja kyseli ratsastuksen jälkeen mitä mieltä olin hevosesta, ja huomasinko sen liikkumisessa mitään outoa. Mietin hetken ja sanoin että ruuna ei tuntunut jatkuvasti ihan täysin symmetriseltä. Ai, Herra Omistaja vastasi, etu- vai takajalka? Mietin päässäni, että pakko olla takajalka. "Jompikumpi takajalka, en osaa sanoa kumpi", oli tuhannen taalan vastaukseni. Herra Omistaja sitten kertoi ilmeisesti kinnerpatista, joka on toisessa takalajassa. Ei kuulemma käyttöä varsinaisesti haittaa, mutta ehkei kilpahevoseksi kuitenkaan. 

Näkymä laiduntarhasta eläkehevosten laitumille, kuvassa myös omistajien talo.

Toiseksi sain alleni "hieman paremman hevosen", kuten Herra Omistaja ilmoitti. Ehdin ajatella yhtä aikaa että kivaa ja kamalaa, mitä jos se ei pelaakaan mun alla. Sehän tosin tarkottais, että ehkä kannattaa vaihtaa alaa. Mutta wau, noin 175-senttinen ruuna oli aivan ihana. Luonteeltaan erittäin ystävällinen ja ratsastettavuudeltaan ja liikkeiltään sellainen, että olisin voinut omaksi ottaa. Hevonen oli kuulemma myyty kerran, mutta palautunut, kun ostaja oli alkanut opettaa sille piaffia ilmeisesti vähän turhan kovakouraisesti, jolloin hevonen oli mennyt paniikkiin. Herra Omistaja sanoi että ei ollut hyvä tilanne hevosen eikä ostajan kannalta, joten hän otti sen takaisin ja myi heille toisen (kalliimman) hevosen. Ja tämä kyseinen ruuna oli aiemmin myyty 80 000 frangilla, mutta kuulemma toisen kerran hän myy sen vähän halvemmalla. Piti tsempata, ettei leuka loksahtanut auki. Tai ehkä kuulin väärin?

Kun olin ratsastanut taas kaksi hevosta, Herra Omistaja oli jälleen kiireinen ja sanoi että hänen täytyy jutella vaimonsa kanssa, kun kuulemma yhdessä tekevät päätökset näistä asioista, ja pyysi minua tulemaan jälleen seuraavana päivänä käymään.

Toisen päivän jälkeen tiesin, että minulle tarjotaan töitä, ainakin jotain töitä, jos ei ratsastamista. Lauantaina menin paikalle, ja Herra Omistaja ehdotti 50% työaikaa, 6.30-12, kuusi päivää viikossa (hevosalalla ja maatalousalalla täällä normaali käytäntö). Tulisin aamulla talliin toisen ratsuttajan ja yhden tai kahden tallityöntekijän kanssa, ruokkisin hevoset, siivoaisin jokusen karsinan ja mahdollisesti myös joutuisin lakaisemaan kahvion ja satulahuoneen (oh my, kamalaa). Sen jälkeen noin kahdeksan aikaan puolen tunnin aamiaistauko (ei kuulu työaikaan) ja sitten joko ratsastamista, juoksuttamista, hevosten laittamista valmiiksi tai muuta mahdollista, mitä nyt saattaa tulla eteen. Aluksi ratsastaisin myyntihevosia, mutta myöhemmin myös asiakkaiden hevosia, mikäli se heille sopii. Tallissa siis on parisenkymmentä asiakkaiden hevosta, ja nämä asiakkaat myös valmentautuvat tallilla (suurin osa) ja heidän hevosiaan ratsastaa säännöllisesti joko Rouva, tai tallin ratsuttaja.

Palkka ei päätä huimaa, mutta tiesin jo etukäteen, että tällä alalla on vaikea löytää hommaa josta maksettaisiin yhtä hyvin kuin jostain toimistohommista täällä. Palkkatasohan Sveitsissä on korkeampi kuin Suomessa, mutta myös yleinen hintataso monissa asioissa niinikään huomattavasti korkeampi. Sanotaan kuitenkin, että tienaan luultavasti enemmän, kuin kokopäivätöissä hevosalalla Suomessa. Entisenä yrittäjänä parannus on kuitenkin huomattava, koska palkallista lomaakin on ruhtinaalliset neljä viikkoa! Työnantajan puolesta on tapaturmavakuutus, joka on voimassa niinikään myös vapaa-ajalla. Ehkä joskus, jos onnistun saamaan aikaiseksi jotain hyödyllistä, menen ja pyydän palkankorotusta. Siihen voi tosin vierähtää tovi. Herra Omistaja myös sanoi, että tulevaisuudessa voisi olla mahdollisuus myös siihen että tekisin pitempää päivää. Alkuvaiheessa kuitenkin puoli päivää kuulosti korvaani erittäin hyvältä, olisipa aikaa totutella uuteen arkeen, maahan ja kulttuuriin, ja rahaa pitäis riittää vuokraan ja siihen että tullaan toimeen.

Työsopimuksen alkupäiväksi kirjoitettiin 1. huhtikuuta. Siinä olikin sitten ruhtinaallisesti aikaa yksi kuukausi pakata kämppä kasaan, järjestää kaikki käytännön asiat ja hankkiutua Sveitsiin. Mikä on jo sitten tarina erikseen. Mutta hey, I did it!

Tästä tekstistä tuli taas turhan pitkä. Enkä edes ehtinyt kertoa, mitä kaikkee hassua yritän yleensä tehdä töissä. Ens viikolla sitten. Täällä muuten on nyt kelit kuin Suomessa, noin 10 astetta plussalla ja vähän satelee. Ankeaa, kun pari viikkoa sitten oli vielä hellettä muutamina päivinä! Svetsin keleistä ja kaikesta muusta täällä voisin joskus kertoa erikseen. Keksin jo monta hyvää ideaa, mistä voisin kirjoittaa, mutta tällä hetkellä olen unohtanut ne kaikki. Kiitos, kultakalan muisti.

Pahoittelut kuvien ankeudesta.. otin ne, kun suoritin Tärkeää Työtehtävää nimeltä "Hevosten Syöttäminen". Se oli kiva työpäivä. Joskaan en käyttänyt aurinkorasvaa, joten vähän paloin. Työn miinuspuolia..

Täällä taas - tai siis Sveitsissä

Hupsistakeikkaa. Ajatuksissani tämä mun blogini oli jo kuollut ja kuopattu - tuli sitten yhtäkkiä mieleen, että olenko edes piilottanut sitä, tai poistanut kokonaan. No enpä ollut. Ehkä sillä oli joku suurempikin tarkoitus? Ei sillä, että ois pariin viime vuoteen ollut aikaa, tai sen puoleen juurikaan motivaatiota, kirjoittaa yhtään mitään. Mutta maailma muuttuu, Eskosein, ja niin se minäkin. Muutin, siis. Nimittäin Sveitsiin.

Ennenkuin nykyiseen olinpaikkaani palaan sen tarkemmin, pari sanaa siitä, miksi taas kirjoitan. Siihen tosiaan riittää ihan muutama sana: siksi, kun huvittaa. Aikasemmin piti vähän miettiä, mitä kirjoitan. Ihan siitäkin näkökulmasta, että olin yrittäjä, ja kirjoittamani tekstit edustivat myös yritystoimintaani. Toiseksi, en halunnut kirjoittaa asioita, joista ihmiset voivat saada väärän käsityksen. Jokaista tekstiä mietin etukäteen ja monia asioita jäi kirjoittamatta, syystä tai toisesta. Mietin jo että poistaisin kaikki vanhat tekstit mutta olkoon. Olen ne joskus rääpinyt kasaan, niin kai niistä pitää vastuu ottaa, vaikken niitä enää haluakaan lukea.

Mutta nyt! Taitelijan vapaus. En ole enää Suomessa, en työskentele enää yrittäjänä. Voin kirjoittaa tai jättää kirjoittamatta mistä huvittaa. Mistä minä edes tiedän, lukeeko tätä blogia kukaan, mutta toisaalta, en edes välitä. Kirjoittaminen on aina ollut asia, jolla olen purkanut omia ajatuksiani, hyvässä ja pahassa. Jäsennellyt maailmaa ja omia pohdintoja. Kirjoittaminen on KIVAA. En halua välttämättä kirjoittaa pelkästään hevosista. Tai ehkä haluankin. En ole päättänyt, ja sekös vasta on kivaa. Kenenkään ei tarvitse lukea blogiani, mutta eikö ne kuuluisimmat bloggaajat elätä itsensä tällä touhulla? Kuka haluaa maksaa siitä että bloggaan? Anyone?

Noh, ei tullut yllätyksenä, en maksaisi minäkään. Jatketaan silti.

Vaikka siis muutinkin ulkomaille, mites muuten kuin miehen takia, hevosia en silti hyljännyt. Omat tosin meni - mutta erittäin hyviin koteihin. Surullista, mutta oikeastaan ei ollut muita vaihtoehtoja. Työn puolesta heppatyttöily silti jatkuu. Sen tarkemmin yksityiskohtiin menemättä (vaikka tuskinpa mun sveitsiläistä työnantajaa hevonkukkua kiinnostaa, vaikka kirjoittelisinkin suomenkielisessä blogissani, jolla ei ole lukijoita, paikan nimen ja kaiken julkisesti) olen siis tällä hetkellä töissä ratsuttajana täysihoito-/myyntitallissa. Lähinnä kouluhevosten, joista muutamia on myyty myös ulkomaille, viimeksi jenkkeihin. Hevosia on laidasta laitaan, mutta pääosin ne ovat tosi hienoja,

 ja kalliita. Ongelma ei tosin kuulemma ole se hienojen (ja kalliiden) hevosten myyminen, vaan niiden hyvien hevosten löytäminen..

Muutos siihen, mitä tein Suomessa, on aika suuri. Hevoset ei onneksi kieliä osaa ja töissäkin pärjään pääosin englannilla, mutta eroja löytyykin sitten muuten rutkasti. Tällä hetkellä teen vaan 50% työaikaa, joten päivien pituus verrattuna aikaisempaan on huomattavasti lyhyempi. Yrittäjä kun ei tunne mitään kahdeksan tunnin 8-16 työpäiviä, juhlapyhiä tai palkallisia lomia. Tai aikaa, kun joku ei soita tai laita tekstaria yhdentoista jälkeen illalla tai sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää. Mutta enhän minä siis silloin sunnuntaisin kuitenkaan vapaalla ollut.

Jännä huomata, että on ollut jotenkin vaikea sopeutua siihen ettei ole jatkuvasti töissä. Tai aamulla, parin tunnin tauko, päivällä ja taas tauko ja uudestaan illalla. Ja siihen että on vapaa-aikaa. Mitä mä oikein teen? Useimmiten en saa tehtyä paljon mitään. Kai se on tottumiskysymys, kun ehtii kotona vaan käydä pyörähtämässä ja syödä, ja nyt oiskin aikaa siivota, tehdä ruokaa, urheilla.. Ehkä tämä alkaa tuntua jossain vaiheessa arjelta, jolloin en vaan istu ihmettelemässä sitä, että olen täällä, enkä enää Suomessa.

Niin, siitä työpaikasta. Siitä miten sain tuon paikan, voin sitten kirjoittaa tarinan ihan erikseen, jos jotakuta kiinnostaa. Oli muuten ensimmäinen kerta kun hain töitä! Joka tapauksessa, meillä on tallissa noin kolmisenkymmentä hevosta, parin pellon päässä vielä parikymmentä eläkehevosta, jotka vaan laiduntaa, tosin viettävät yöt tallissa. Näiden kanssa tekemisissä ovat lähinnä tallityöntekijät, kolme miestä, jotka eivät yllättäen ole sveitsiläisiä (hevosala on täällä niitä, joista saa vähiten palkkaa, tosin enemmän kuin Suomessa). Minä ja tallin toinen ratsuttaja sitten pyöritellään asiakkaiden hevosia ja myyntihevosia sekä omistajapariskunnan Rouvan ratsuttamia hevosia. 

Tämä on siis lähtöruutu. Enemmän muutosta, työpaikasta, Sveitsistä, MINUSTA, kaikesta, maailmasta ja minun tärkeistä mielipiteistäni jatkossa. Jos jaksatte lukea. Lisänä pari maisemakuvaa tästä meidän hoodeilta. Kun en parempaakaa keksiny.