Uudenvuoden tanssit

Hämäsin teitä tuolla otsikolla, eikö niin? Okei, en välttämättä, onhan nyt vuodenvaihde ja tanssitkin saattaa liittyä hevosteluun jotenkin. Omasta mielestäni aika paljonkin.

Ratsastukseen liittyen on kiva miettiä kaikenlaisia mielikuvia. Niitähän käytetään opetuksessakin apuna, jotkut oppivat tosi tehokkaasti kun opettaja keksii oikeanlaisen mielikuvan josta ratsastaja saa kiinni. Tokikaan kaikkia asioita ei voi oppia vaan sillä, että miettii niitä nyrkissä olevia pikkulintuja jotka eivät saa karata (tai kuolla),  koska ratsastus on muutakin kuin mielikuvia. Mutta se on myös muuta kuin tekniikkaa, muuta kuin kehonhallintaa, lihastyötä, reaktionopeutta, tasapainoa ja muutakin kuin ajatustyötä. Se on kuin tanssia, taidetta, jossa tarvitaan myös omaa ilmaisukykyä ja käsitystä siitä miten luodaan jotain kaunista. Onhan tämä nyt (anteeksi kovasti kielenkäyttöni) ihan helvetin vaikea laji! Olisi jo ilman sitä toista osapuoltakin eli hevosta.

Kuten tanssissakin, ensin tarvitaan käsitys perusaskelista – eli niistä perusasioista. Tarvitaan tietyn verran notkeutta ja voimaa, tahtia ja tasapainoa, joita myös kehitetään jatkuvasti. Ja sitten se tanssipari eli hevonen. Paljonko tarvii voimaa, että pystyy tanssiessa viemään pariaan? Harvemmin näkee tanssiparia, jossa toinen joutuu väkivalloin murjomaan toista haluamaansa suuntaan. Tietysti jos tanssipari on käytöstaidoton moukka joka jatkuvasti talloo varpaille eikä edes yritä kunnioittaa toisen yrityksiä, saattaa asiasta joutua huomauttamaan isommilla kirjaimilla – kuten joskus hevostenkin kanssa. Mutta jos pari ei ymmärrä mitä yrität tehdä, ei auta että huudat tai lyöt kovempaa, vaan asia tulee selittää tavalla jonka hän käsittää.

Perusaskelien jälkeen päästään jo eteenpäin vaikeampiin asioihin, mikäli molemmat ovat hoksanneet mistä hommassa on kyse. Liikkeistä tulee sulavampia, kompasteluja tulee vähemmän, tahtirikkoja tulee vähemmän ja parinsa alkaa tuntea jo niin hyvin, että pystyy seurailemaan tätä pienestäkin vihjeestä. Välillä tulee vaikeita hetkiä, jolloin paria tarvitsee tukea enemmän, tai hetkiä jolloin tämä vaikeassa kohdassa haluaisi luovuttaa, mutta yritettyään toteaa ettei se niin vaikeaa ollutkaan.

Toiset ovat alusta asti parempia tanssijoita kuin toiset, koska heillä on luonnostaan ominaisuuksia joita tanssiessa tarvitaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kaikki voisi oppia tanssimaan omien rajoitustensa puitteissa niin että se näyttää luontevalta, tasapainoiselta ja hallitulta. Se jos joku on taidetta.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille.
Minä lähden tästä vuoden viimeisen päivän kunniaksi tekemään taidetta ratsastuksen puitteissa. Tavataan ensi vuonna!

Rollen kanssa pellolla syksyllä 2011, kuva Henna Haapaniemi

Ensimmäiset laukat

Sattui taas niin hassusti, että yhtäkkiä mulla onkin aikaa kirjoittaa blogia (johtuen siitä että olen sairaslomalla kun jouduin kolariin, jossa en yllättäen ollut edes se syyllinen osapuoli). Onni onnettomuudessa, ei pahempaa vahinkoa kuin lihasperäistä jumia ja parin päivän sairasloma. Pari päivää näitä ”toimistohommia” alkaakin ihan täysin riittää mulle, vaikka joskus jauhankin siitä että olispa joku siisti sisätyö.

Aikaisemmin kirjoittelenkin siitä, että laukan opettelu on ollut useammankin hevosen kanssa ajankohtaista. Mitään valmiita ohjeita siihenkään en aio kirjotella, koska se on aina hyvinkin tapauskohtaista, mutta muutamia tapoja joita itse olen käyttänyt voin valaista muillekin. Nyt kun on hyvä mahdollisuus ajautua sivuraiteille, niin minun mielestäni on oikeastaan hyvä, ettei netissä tai muutenkaan ole saatavilla hevosenkoulutusoppaita, jotka neuvovat miten nuoret tai kokemattomat hevoset koulutetaan. Jos siitä joutuu lukemaan kirjoista, niin silloin ei ole valmis tekemään sitä itse, ainakaan kokonaan. Toisaalta vastuu on hyvin paljon lukijan, eihän siitä mitään haittaa välttämättä ole vaan lisätieto voi hyvinkin valaista omaa ratsastusta, jos sitä osaa käyttää oikein. Eli siis jos haluatte koittaa näitä kotona, niin kokeilkaa, mutta en lupaa mitään, paitsi sen ettei luultavasti kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ;-)

Koitanpa jäsennellä tähän asioita niin, että joku tästä saa jotain tolkkuakin. Tavoitteena siis on opettaa hevoselle laukannosto ja laukkaaminen, nimenomaan niin että se pysyisi mahdollisimman rauhallisena, laukkaa sillä tavalla kuin ratsulle on tarkoituksenmukaista ja tekee sen ratsastajan pyynnöstä. En siis pelkästään yritä saada hevosta laukkaamaan hinnalla millä hyvänsä, se kun ei varsinaisesti vaadi minkäänlaista taitoa. Laukkaa toki muokataan jatkossakin, mutta tällä kertaa keskityn siihen alkuvaiheeseeen.

1. Laukan opettaminen maasta, irtojuoksutus

Ennen kuin alan opettaa hevoselle laukkaa selästä, tulee tietenkin ensin varmistaa että se ylipäätään laukkaa. Mikäli hevonen on opetettu juoksutukseen oikein (mikä onkin sitten oma lukunsa, koska useimpia ei siihen ole opetettu ainakaan minun mielestäni oikein), aloitan työskentelyn suoraan liinassa, mutta mikäli hevoselle juoksuttaminen liinassa on tuntematon käsite, aloitan irtojuoksutuksesta. Irtojuoksutus tapahtuu siis aidatulla alueella, esimerkiksi pieni kenttä tai tasainen tarha toimii hyvin. Useimmat hevoset saa juoksemaan juoksutusraipan avulla, jota niiden ei siis ole tarkoitus pelätä, ja kun ne laukkaavat, hokee niille samalla sanaa ”laukka”. Aika nopeasti ne oppivat äänikomennon ja mahdollisen vahvistuksen juoksutusraipalla, ja nostavat laukan vapaana pyydettäessä. Tavoitteena olisi saada mahdollisimman tasaisia laukkapätkiä, mutta hevosesta riippuen erinäiset pukki- ja rodeosarjat ovat myöskin todennäköisiä. Irtojuoksutuksessa vielä myöskin ihan ymmärrettäviä eikä niistä sen kummemmin kannata välittää. Kannattaa muistaa kokeilla molemmat suunnat ja tarkkailla, näyttääkö jompikumpi hevoselle helpommalta.

2. Laukan opettaminen maasta, juoksutus liinassa

Kun hevonen on irtojuoksutuksessa oppinut yhdistämään sanallisen käskyn laukkaan, alan harjoitella sitä liinassa jossa hevoseen on enemmän kontrollia. Sivuohjien käyttö tässä vaiheessa on hevoskohtaista, muutenkin käytän niitä enimmäkseen pitämään hevosta suorempana enkä vetämään hevosen kaulaa mihinkään tiettyyn asentoon. Liinassa työskennellään laukan kanssa sen verran, että hevonen kohtalaisen vaivattomasti nostaa sen kiihdyttämättä vauhtia kovin paljoa ja esittämättä ylimääräisiä kuviokelluntaliikkeitä. En siis anna hevosten pukitella ja poukkoilla liinassa miten haluavat, jos sellaista tapahtuu niin pyydän lisää vauhtia niin paljon että kyseinen toiminta loppuu. Siinä vaiheessa kun hevonen pystyy säilyttämään laukan useamman ympyrän verran niin ettei se ole hillitöntä kaahaamista, alan harkita laukkaamista selästä käsin. Jos laukkaaminen liinassa on toivotonta: hevonen sotkee laukan, tiputtaa, spurttailee, pukittaa, kaahailee päättömästi, en lähde kokeilemaan onneani selästä käsin. Ratsastajan kanssa tilanne kun ei yleensä ainakaan helpotu.

3. Ensimmäiset laukannostot ratsain

Tässä kohdassa on taas useita vaihtoehtoja, mutta lähdetään tällä kertaa siitä oletuksesta että ensimmäiset laukat opetetaan kentällä/pellolla/maneesissa tmv. Maastossahan ne on myös mahdollista opettaa, mutta se on sitten taas asia erikseen. Ennen kuin ensimmäisen kerran opettaa laukkaa selästä, on tärkeää tarkistaa että ratsastuspohja on mahdollisimman hyvä, koska hevosta ei ole tarkoitus säikäyttää liukastumisella tai kompuroinnilla kun se opettelee uutta asiaa(pätee tietysti myös muissa opetustilanteissa). Muutenkin olosuhteet on hyvä ottaa sen verran huomioon, ettei niistä ainakaan tulisi ylimääräistä haastetta, esimerkiksi hurja myrskyilma, ruuhkaa kentällä, vieressä jyrräävä traktori tms. Nämäkin ovat tietysti hevoskohtaisia, toiset eivät välitä vaikka taivas tippuisi niskaan. Keskittyminen on kuitenkin toivottavaa, joten nostoja ei kannata ensimmäistä kertaa harjoitella ainakaan marketin parkkipaikalla neljän ruuhkassa.

Joidenkin hevosten kanssa auttaa, jos on saatavilla avustaja, joka tietää mitä halutaan, joka osaa lukea hevosta ja tietää mitä tehdä ilman että tarvitsee jatkuvaa neuvomista. Avustaja on maassa ja ratsastaja (tässä tapauksessa siis minä) selässä. Mikäli hevonen ei ymmärrä nostaa laukkaa kun sitä pyydetään selästä käsin, maassa oleva avustaja auttaa, joko narulla heilauttamalla tai juoksutuspiiskalla. Useimmiten opetan laukan ennemmin yksin, koska kokemattomasta avustajasta on ehdottomasti enemmän haittaa kuin hyötyä. Minun kannaltani on ehdottoman tärkeää, ettei avustaja pyydä hevoselta liikaa ja vielä väärään aikaan, koska siinä vaiheessa on vaarana että minä sinkoan selästä päin pusikkoa hevosen ampuessa eteen- ja mahdollisesti ylöspäin. Ja avustaja, joka taas ei osaa pyytää oikealla hetkellä tai niin paljon että hevonen reagoisi, on yhtä tyhjän kanssa. Selässä istuessa kun on hankalaa neuvoa yhtä aikaa alla olevaa hevosta ja maassa olevaa avustajaa.

Sitten itse asiaan. Hevonen, joka ei ole ratsastajan kanssa mennyt laukkaa pyynnöstä vaan korkeintaan vahingossa tai ei ollenkaan, ei tietenkään ymmärrä minkäänlaisia laukannostoapuja. Ei siis auta vaikka kuinka siirtelee sisäpohjetta eteen ja ulkopohjetta taakse ja valmistelee puolipidätteellä tai vaikka millä taikatempulla, se ei tarkoita hevoselle mitään. Ratsastajan tulee siis saattaa hevonen tilanteeseen, jossa laukan nostaminen on sille mahdollisimman helppoa, hevonen on siis tilanteessa, jossa laukka ikään kuin tulee sille luonnostaan ja muut vaihtoehdot ovat vaikeampia. Tässä vaaditaan jo jonkinlaista käsitystä hevosen tasapainosta ja siitä mikä sen kuuluisi olla että laukka nousee helposti. Vaikeita asioita selittää, mutta hevonen ei saa ainakaan olla kovin etupainoinen, se ei saa nojata kaikkea painoaan sisälavalle eikä juosta ratsastajan alta. Aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan, ja ensimmäisiin nostoihin yleensä enemmän vauhtiakin kuin mitä jatkossa on toivottavaa.

Ennen kuin laukkaa yritetään ensimmäisiä kertoja, tulee vauhdin säätelyn ja ohjauksen tietenkin toimia ravissa. Hevosen on helpointa nostaa laukka kaarteesta, ei suoralta uralta. Kun hevosen saa siirtämään painoaan kaarevalla uralla hieman ulospäin, pyydän sen jälkeen laukkaa äänellä ja pohkeilla(ulkopohje voi olla aavistuksen takana, sisäpohje hyvin vähän normaalia edempänä), tarvittaessa myös raipalla koskettamalla(hevosen tulee tietenkin ymmärtää raippamerkki, muutoin siitä ei ole apua). Se mitä pyytämisen jälkeen tapahtuu on hyvin hevoskohtaista: osa saattaa hypätä laukalle, useimmat kiihdyttävät ravia ja ovat hieman pihalla siitä mitä kuuluisi tehdä. Ohjeeksi siis tulee toimia tilanteen mukaan, mikäli kuskista tuntuu että laukka ei tule nousemaan vaan kiitoravia mennään vaikka kaksikymmentä kierrosta, kannattaa vauhti ottaa pois ja yrittää uudelleen. Jos taas tuntuu, että vauhti vähän kiihtyy mutta laukka olisi ihan tuloillaan, kannattaa vaan jatkaa pyytämistä. Mikäli paikalla on avustaja, tämä voi vahvistaa pyyntöä maasta, jos hevonen ei sitä ratsastajalta ymmärrä. Tulee myös ottaa huomioon ettei ensimmäisissä laukannostoissa voi olettaa että hevonen heti hoksaa että tulee nostaa laukka, useimmiten vaikeudet nostossa johtuvat siitä että hevonen ei yksinkertaisesti ymmärrä eli ratsastaja ei ole tarpeeksi taitava selittämään mitä pitäisi tehdä.

4. Se nousi sittenkin!

Siinä vaiheessa kun hevonen yhden, yhdentoista tai sadannen yrityksen jälkeen nostaa laukan, tulee sitä VÄLITTÖMÄSTI kehua, vaikka laukannostoon liittyisikin ylimääräistä poukkoilua tai liikaa vauhtia. Tämä on se kohta missä useimpia harrastajia huimaa, koska ensimmäiset nostot saattavat olla hieman holtittomia, vauhtia voi kertyä ja hevonen saattaa lisäksi pukittaa tai muuten poukkoilla. Kuitenkin kun hevonen nostaa laukan ja sitä opetellaan, pitäisi mahdollisuuksien mukaan vaan antaa mennä eteenpäin ja välttää ohjista vetämistä. Jos laukka tipahtaa ekoilla kerroilla parin askeleen jälkeen, en vielä lähde pyytämään sitä lisää, ettei hevonen kokisi oloaan epämukavaksi ja yhdistäisi sitä laukkaamiseen. Kun tunnen että hevonen on hoksannut, että laukkaaminen ratsastaja selässä on ihan ok ja se pystyy sen tekemään ilman suurensuuria ponnistuksia, koitan jatkaa laukkaa esimerkiksi kentän ympäri tai kierroksen ympyrällä. Ensimmäisillä kerroilla tulee kuitenkin olla tarkkana ettei hevosta väsytä liikaa vaan muutamakin onnistunut nosto riittää. Jälleen tämäkin on hevoskohtaista, jotkut pystyvät luonnostaan laukkailemaan heti kaarteissakin tasapainoisemmin ja toisilla ei kärsi edes hengittää, kun niillä tippuu laukka ja koko paketti leviää.

Kuskin ei tässä vaiheessa laukassa pitäisi tehdä juuri mitään(tämäkin on monille vaikea kohta), varsinkaan puristaa jaloilla tai vetää ohjista. Tuntuman säilyttäminen ja TASAPAINOSSA istuminen riittää, tärkeätä on myös katsoa eteenpäin ettei ratsastele pahki mihinkään ja hevosellakin on ajatus siitä että mennään eteenpäin. Laukan aloitan aina este- tai kevyessä istunnassa hevoskohtaisesti, kuitenkin niin ettei koko paino ole suoraan satulan päällä vaan selkä saa enemmän vapautta. Mitä epävakaammalta hevonen tuntuu – oletettavissa pukkia tai muuta loikkaa – sitä lähempänä satulaa olen. Jos taas kyseessä on tahmeampi yksilö johon pitää saada enemmänkin vauhtia, olen yleensä reilusti kevyessä istunnassa. Nostonkin teen useimmiten kevyestä ravista ja lähelle satulaa istun vasta tasan kun pyydän laukkaa.

5. ”Tein just niinku näissä ohjeissa ja meni kaks tuntia eikä noussut laukka kertaakaan, mutta sen sijaan tipuin viidesti!!”

Muistitteko eka luetuttaa hevosillannekin nämä ohjeet, ette vissiin? ;-) Kaikenlaisia tilanteita toki tulee ja voi tulla laukkaa opeteltaessa. Niihin kun ei ole olemassa mitään valmista ratkaisukaavaa, sen takia laukkaamisen opettaminen on joskus ihan hyvä jättää ammattilaiselle tai sellaiselle jolla siitä on kokemusta. Nuo hevoset kun meinaavat olla niin nopeita oppimaan, hyvässä ja pahassa, ja pahasti pieleen menneitä laukannostoyrityksiä saa kyllä myöhemmin sitten korjailla ihan ajan kanssa. Osassa tilanteissa pitää reaktiot tulla jo niin selkärangasta ettei siellä ole aikaa miettiä, että mitäs siellä kirjassa sanottiinkaan siitä jos hevonen alkaa pukittaa koska siinä vaiheessa koko tilanne on jo ohi. Mainitsen tässä kuitenkin muutamia yleisimpiä tilanteita joita voi tulla vastaan laukannostoharjoittelussa.

-Hevonen vain juoksee ravia kovempaa ja kovempaa, meno on kuin Vermon V75-raveissa.

Hyvin yleinen reaktio. Hevonen ymmärtää laukannostopyynnön eteenpäinpyytävänä apuna joka se tavallaan onkin, tai se ei tajua että voi laukata ratsastajan kanssa, tai se kokee tasapainonsa laukassa niin kehnoksi ettei se uskalla edes kokeilla. Tai sen tasapaino ravissa on niin hyvä ettei se kovin nopeasti laukalle hyppää. Tai ratsastaja ei ole osannut selittää mitä edes haluaa. Tai jotakin muuta.

Mitä tehdä?
Ensimmäisenä kannattaa tarkistaa että hevosen suuhun on oikeasti tuntuma molemmilla ohjilla. Jos hevosta ajaa eteenpäin löysällä ohjalla tai liian olemattomalla tuntumalla, se ravaa etupainoisena ja kiihdyttää ravia koska sitä ratsastaja sille viestittää. Joitakin hevosia joutuu jopa hieman tukemaan ohjalla, ja ne yllättäen nostavatkin laukan siinä vaiheessa kun ohjasta pidättää – eivät silloin kun niitä pyytää pohkeella.
Hevosta ei myöskään kannata päästä menemään ravia niin kovaa kuin Vermon takasuoralla, koska mitä enemmän se nostoyrityksissä pääsee huitelemaan kovaa ravia, sitä enemmän se sitä tarjoaa. Vauhtia siis pois ja uusi yritys. Tässä kohtaa raippamerkki on hyödyllinen, jos hevonen laukan sijasta yrittää vaan ravata. Opettakaa siis raippamerkki, siitä on oikeasti hyötyä, vaikka hevonen olisi kuinka reipas!

Mikäli hevonen ei näistä korjauksista huolimatta edelleenkään edes yritä laukata, voi olla aihetta ottaa se liinaan kuski selässä, mutta niin että juoksuttaja kontrolloi hevosta täysin ja ratsastaja ei pyydä siltä mitään, yrittää vaan istua apinana kyydissä. Jos ja kun hevonen on juoksutuksessa ymmärtänyt laukkapyynnöt, se tarvitsee vaan saada kuuntelemaan juoksuttajaa ja kun laukka nousee liinassa, myös ratsastaja kehuu sitä. Tämä juoksutusepisodi pitäisi joutua tekemään vaan kerran, en suosittele hevosten pyörittelyä liinassa ratsastajan kanssa sen kummemmin(ilman perusteltua syytä). Pikkuhiljaa ratsastaja voi myös osallistua laukan pyytämiseen ja juoksuttaja pitelee enää liinasta kiinni.

Hevonen alkaa vastustaa, pukittelee tai jarruttaa.

Syynä voi olla edelleenkin se ettei hevonen ymmärrä, tai sitä on pyydetty liikaa tai se yksinkertaisesti kokeilee onko pakko tai mikä ylipäätään on oikea vastaus. Syitä en nyt tähän ala spekuloimaan, mutta oletetaan että kyseessä ei tietenkään ole mikään fyysinen vaiva.

Mitä tehdä?
Jos hevonen alkaa jarrutella tai pukitella, se pitäisi tietenkin saada menemään eteenpäin. Kovin voimakas pohkeiden käyttö useimmiten aiheuttaa vaan lisää vastustusta, joten tässä tilanteessa käyttäisin(hevoskohtaisesti) raippaa. Enkä miten sattuu, vaan mahdollisimman tarkkaan ajoitetusti, sen verran kovaa että hevonen reagoi, mutta en niin kovaa että se siitä ottaisi nokkiinsa. Jos hevonen raipasta pukittaa, sitä pitäisi tietysti käyttää niin kauan että hevonen vastaa oikein eli lähtee eteenpäin. Eikä saisi myöskään tippua kyydistä. Kaikenlainen pukittelu ja poukkoilu ylipäätään on tietenkin ratsastustilanteissa ei-toivottavaa, joten sellaiset tilanteet pyrin kiertämään, mutta kuitenkin niin että hevosen sellaista esittäessä minä annan sille lisää tehtäviä ja laitan sen liikkumaan, eikä niin että se saisi sellaisella käytöksellä minut lopettamaan sen mitä olin pyytämässä. Hätätilanteissa reilusti kääntäminen toimii myös ja sitten heti lisää vauhtia.

Jos raipan käyttö ei syystä tai toisesta ole vaihtoehto, käyttäisin pohjeapua kevyesti mutta nopeasti toistuvana, ja välittömästi kun hevonen ajattelee eteenpäin lopettaisin pyytämisen. Tärkeää on ettei purista, vaan ennemminkin liikuttaa jalkaa irti hevosen kyljestä ja taas takaisin, kuin kevyesti naputtamalla.

Vastustamista on myös se jos hevonen alkaa jyrätä johonkin suuntaan tai lähtee käsistä. Jos huomaa että vaarana on paikalta katoaminen tai ylipäätään kierrosten kertyminen niin ettei kuskilla ole sananvaltaa, kannattaa mahdollisimman nopeasti kääntää pienelle ympyrälle jotta saa hevosen hallintaan. Oikeastaan kyseisissä tilanteissa tulisi olla jo hevosta muutaman sekunnin edellä, jotta käytökseen ehtii puuttua ENNEN kuin hevonen lähtee. Jos hevonen kerran ryykää laukkaan kovaa on se vielä ihan ymmärrettävää, mutta niitä ei kannata kuitenkaan opettaa siihen että laukkaan lähdetään täysiä vaan koittaa puuttua asiaan aika nopeasti. Tässä kohti ratsastajan käden käyttö on äärimmäisen tärkeää, sillä jos kuski jää vetämään ohjista nostossa tai laukassa, saa vauhtia helposti kerättyä lisää. Helpointa on löysätä ohjista kunnolla vaikka vauhtia olisikin enemmän, niin on mahdollisuus saada pidäte läpi.

Hevonen ei edes yritä nostaa laukkaa eikä oikeastaan edes kiihdytä vauhtia.

Hevosta ei joko a)kiinnosta pätkääkään mitä siltä pyydetään tai b)se ei ymmärrä eteenpäinpyytäviä apuja.

Mitä tehdä?
Tämä on helppo: opeta hevonen vastaamaan pohkeeseen ja raippaan ja vaadi että niin tapahtuu joka kerta.

6. Laukkaa!

Kun laukannosto onnistuu, kannattaa laukkaa tietenkin harjoitella pidempiä pätkiä. Hevosen tulee oppia ylläpitämään laukka itse, niin ettei ratsastaja puristele sitä jatkuvasti tai heilu epämääräisesti satulassa. Eteenpäin pyydetään vaan jos laukka meinaa tippua, muuten pyritään aluksi vain matkustamaan kyydissä. Helpointa on laukata isolla ympyrällä, hevosesta riippuen voi myös suoria linjoja käyttää mutta niillä usein vauhti tuppaa kiihtymään. Maastossa laukkaaminen on erityisen suositeltavaa, mikäli se on turvallista(hevonen tottunut maastoiluun). Pikkuhiljaa painoa voi laskea enemmän ja enemmän suoraan satulaan, hevosen edelleen jatkaessa laukkaa ellei toisin ole pyydetty. Laukka kannattaa myös jarrutella raviin ennen kuin hevonen pudottaa sen itse, jotta kaikki tapahtuu taas kuskin pyynnöstä.

Nyt kaikki sitten osaavat tästä lähtien opettaa hevosensa nostamaan laukan!
Totta puhuakseni, jos on yhtään epävarma laukannoston suhteen tai muuten vaan arka, suosittelen lämpimästi että käytätte sellaista henkilöä apuna jolla on hommasta kokemusta ja jota ei ainakaan liikaa pelota. Arka ratsastaja saa monesti jännittämisellään opetettua hevoselle vääriä asioita tai ylipäätään hevosenkin jännittymään. Toiset hevoset sitten taas nostaisivat laukan vaikka selässä olisi säkki pottuja. Tässäkin tapauksessa auttaa jos tuntee omaa hevostaan sen verran että tietää mikä sille sopii.

Kyselkäähän, jos joku kohta jäi epäselväksi! Mitään aikamääreitä en tähän laittanut, koska toistot ja kaikki muukin on niin hevoskohtaista. Joillakin homma onnistuu heti ja toisilla vaan kestää kauemmin. Tietenkin hyvin paljon on kiinni myös ratsastajasta.
Minä voisin tähän loppuun sellaisen aikamääreen kuitenkin laittaa, että yrittäisin päivittää blogia taas viimeistään ensi viikolla. Näillä keleillä kun voi olla että saattaapi ensi viikoltakin muutama treeni peruuntua.. Jos tulee mieleen joku aihe, niin pistäkää kommentteihin toiveita!

Kuulumisia potilasrintamalta

Kuvassa Auvo kävelyllä kaksi viikkoa ähkyleikkauksen jälkeen, kuva Henna Haapaniemi

Kaikki tätä blogia lukevat eivät varmasti facebookista mun päivityksiä näe, joten ihanaa kirjoittaa tännekin HYVIÄ uutisia: Auvon toipuminen on edennyt todella hyvin, paremmin kuin uskallettiin odottaa. Vaikka vois ehkä ajatella että olipa mulla tosi huono tuuri, kun samana päivänä toinen hevonen puikkoluuleikkauksessa ja toinen melkein kuolee ähkyyn, niin musta taas tuntuu tällä hetkellä että mulla on ihan älyttömän hyvä tuuri, koska Auvo selvisi ja Rollenkin toipuminen näyttäis menevän odotetusti. Koko episodin aikana olen saanut kirjaimellisesti huomata, että hädässä ystävä tunnetaan – tavalla tai toisella olen saanut apua vanhoilta ystäviltä, sukulaisilta, perheeltä, hyvänpäivän tutuilta ja tietenkin niiltä tärkeiltä ihmisiltä jotka on elämässä mukana joka päivä. Aivan älyttömän ihanaa on myös ollut saada viestejä, joissa tsempataan ja toivotaan Auvon paranemista, ja niitä on tosiaankin tullut paljon. KIITOS siis kaikille osallisille, en ihan varmasti ole tajunnut jokaista kiittää, mutta yksin en tästäkään olis selvinnyt. Ja jos joku joskus tarvii apua hevosensa äkillisen sairastumisen takia, niin tiedätte keneltä kysyä!

Auvo siis vietti Hyvinkäällä aika tarkalleen viikon, ti-ke välisenä yönä se sinne vietiin ja seuraavan viikon keskiviikkona saatiin hakea pois. Oli kohtalaisen kamala viikko, joka päivä odotin soittoa Hyvinkäältä ja panikoin tietysti joka kerta kun puhelin soi – jos ne soittavat, että Auvon tila onkin huonontunut. Näin jälkeenpäin mietittynä ei ole koko viikosta kauheasti muistikuvia, stressasin niin paljon Auvoa ja nukuin niin huonosti etten oikein itsekään tajunnut mitä tapahtuu. Vihdoin lääkäri sitten ilmoitti soittaessaan, että he madottavat vielä Auvon ja keskiviikkona se saa lähteä kotiin, jos ei tule mitään komplikaatioita. Tällä kertaa sain kuskausavuksi vanhan ystävän Minnan (eri kuitenkin kuin vientireissulla) ja saatiin toisen vanhan ystävän Maijan ansiosta yöpaikka Tampereelta, joten ei jouduttu ajamaan koko matkaa yhteen pötköön. Menomatkan kommelluksista en sen koommin kehtaa edes kirjoittaa, mutta aika kohellusta meinas olla jo lähtiessä ja vahvasti ruvettiin epäilemään että ollaan varmasti Minnan kanssa oikeasti blondeja. Esimerkiksi auto on hyvä muistaa tankata ENNEN kuin bensa loppuu..

Mua hirvitti Hyvinkäällä, että onko Auvo ihan kamalan näköinen, kuten kuulemma usein ovat tuollaisen leikkauksen jäljiltä, ja tunnistaako se mua ylipäätään tai suostuuko lähtemään mun kans yhtään mihinkään. Edellinen reissu joka tehtiin yhdessä ei todellakaan ollut miellyttävä. Siellä se katteli karsinassa, mutta kun mentiin sitä tervehtimään, se kävi haistelemassa meidät ja menikin Minnan luo sen sijaan että olis tullut mun kans seurustelemaan. Yleensähän se tulee aina mua portille vastaan, rakastaa rapsuttelua ja seurailee irti ja tykkää touhuta ylipäätään ihmisten kanssa. Silloin kävi vaan mielessä että voi ei, tässäkö tämä meidän välinen suhde nyt pilattiin, mulla on hevonen joka ei luota muhun ja haluaa mieluummin olla muiden ihmisten kanssa, sellaisten joita se ei ole koskaan edes nähnyt? Minähän sen kanssa olin melkein koko sen tuskallisen päivän ajan kun ähkyily alkoi, muutamia tunteja lukuun ottamatta. Auvohan ei sitä toki tiennyt mikä sille sen kivun aiheuttaa, eikä sitäkään miksi minä en tehnyt asialle mitään kun siihen sattui. Mukisematta se tuli kuitenkin mun perässä koppiin ja malttoi siellä heti syödäkin.

Juttelin Auvon leikanneen lääkärin kanssa, joka sanoi että se on toipunut odotettua paremmin, syönyt kaiken heinän mitä se oli siihen asti saanut lähes vapaasti ja muutenkin ollut oikein pirteä. Kehui myös Auvon käyttäytymistä, että se on oikein kohtelias varsa, vaikka kauheasti haluaisikin seuraa ja puuhastelisi kaikkea, lapsi kun on. Kun totesin, että tultiin varmaan aika viime tingassa paikalle, lääkäri totesi että uhkana oli siinä vaiheessa hengityksen lamaantuminen – Auvo oli niin täynnä kaasua, että se painoi keuhkoja kasaan. Siinä varmaan syy siihen miksi se oli niin tuskainen loppumatkan. Anestesian alku oli ollut vaikea juuri em. syystä, kun hevosta ei voinut avata ennen kuin se on taju kankaalla, ja nukutettaessa taas oli pitänyt olla tarkkana ettei se lopeta hengittämistä. Suolta oli jouduttu poistamaan jonkun verran, mutta kaiken kaikkiaan lääkäri sanoi että mikäli se tästä toipuu, niin mitään käyttöä rajoittavia tekijöitä sille ei jää. Saa siis ruveta juoksemaan kilpaa, ratsuksi tai tekemään ihan mitä vaan sen kanssa huvittaa touhuta.

Kysyin vielä lääkäriltä ähkyn ja suolikierteen syistä; onko tietoa mikä sen on voinut aiheuttaa. Kuulemma suolessa oli hiekkaa ”jonkun verran”, ja joissain tapauksissa suolen painava osa, johon hiekka kerääntyy, pyrkii kääntymään alle ja muodostaa kierteen. Varmaksi syyksi lääkäri ei sitä uskaltanut sanoa, mutta se voi olla ainakin osatekijä. Ja sitten ilmeisesti puhtaasti huono tuuri. Lopuksi mulla olis tehnyt suunnattomasti mieli halata tätä kyseistä lääkäriä, koska olin niin kiitollinen siitä että se pelasti Auvon hengen, mutta pidättäydyin kuitenkin etten vaikuttais kovin hullulta. Pyysivät vielä laittamaan kuulumisia kunhan Auvolta on tikit poistettu, ja ne onkin jo lähetetty Hyvinkäälle. Terveisiä ja älyttömästi kiitoksia siis sinnekin J

Paluumatka sujui ihan hyvin vaikka se pitkähkö olikin. Auvo matkusti rauhassa, mitä nyt vähän kuopi välillä. Joka pysähdyksessä se kyllä katteli ulos vähän sen näköisenä että ”apua, mihin se nyt mua oikein vie?” eikä suostunut kauheasti syömään heinää. Oulussa oltiin perillä illalla kahdeksan jälkeen. Voi että oli mukava kattoa omaa hevostaan karsinassa syömässä heiniä! Siellä ne sitten möllöttivät vierekkäisissä karsinoissa, Rolle ja Auvo. Sinänsä sattui sopivasti että Rolle oli vielä sisällä karsinalevossa Auvon kanssa yhtä aikaa, niin niistä oli seuraa toisilleen. Pikkasen kylmäsi jättää Auvo tallille illalla, vaan ei auttanut kuin uskoa että kyllä se pärjää. Seuraavana aamuna se oli vielä aiheuttanut Hennalle harmaita hiuksia makaamalla ihan reporankana aamulla kun muut olivat nousseet ylös ja vielä siinäkin vaiheessa kun Henna oli sitä käynyt tökkimässä. Mutta oli ilmeisesti vaan reppana ollut väsynyt, noussut sitten ylös höristen ja mennyt melkein Hennan syliin. Sieltä se parin päivän kuluessa taas palautui, vanha kunnon Auvo, joka suhtautui minuunkin ihan samalla tavalla kuin ennen leikkausta. Vaikka kokemus olikin kokonaisuutena kauhea, ehkä se vähän muutti meidän suhtautumista toisiimme. Harva onneksi joutuu hevosensa kanssa tuollaiselle reissulle, eikä se mikään iloinen yhdistävä asia ole, mutta sellainen mitä ei kumpikaan varmasti koskaan unohda.

Leikkauksen jälkeen oli ohjeena vielä kuukausi karsinalepoa, tikkien poistoon asti. Kävelyttää sai onneksi tunnin päivässä. Heinää sai olla jatkuvasti tarjolla ja muuten ruokinta pikkuhiljaa normaalisti. Ruvettiin syöttämään Auvolle helposti sulavaa Fiberlinea ja Greenlinea, se kuitenkin oli laiha leikkauksen jälkeen, vaikka yllättävänkin hyvässä kunnossa siihen mitä odotin. Finadynea(kipulääke) se myös sai joitakin päiviä, mutta ei muita lääkkeitä. Hyvinkäällä ne tutkivat lantanäytteestä madonmunat ja ohjeena oli myös madottaa kuukauden kuluttua Equest Pramoxilla. Lisäksi ohjeena oli sulan maan aikana psyllium-kuureja 2-3kk välein ja hiekkaröntgen, että voi seurata kertyykö hiekkaa jatkossa. Psylliumin annostelu ja syöttäminen onkin sitten taas projekti erikseen.

Auvo suostui varsinkin aluksi kävelemään tosi kiltisti eikä edes yrittänyt hillua. Sitä mukaa kun sillä taas voimat palautu ja se alkoi olla paremmassa kunnossa, rupesi myös virtaa kertymään. Narun päästähän se ei mihinkään häviä, riimusta sitä aina talutin, mutta se ei missään nimessä saanut hyppiä tai poukkoilla ettei haava repeä. Sillä oli siis tikkejä tai itse asiassa niittejä melkein koko mahan alapuoli täynnä. Käveltiinkin lähinnä kentällä, jossa se kyllä pysy rauhallisena, paitsi loppuaikana kun piti säpsyä ties minkä keksityn syyn takia. Sen verran kiltti se kuitenkin on, että meidän isäkin sitä pystyi taluttamaan. Ja varmaan pystyy taas nyt kun se on päässyt ulos eikä tarvi ruveta intopiukeena hillumaan talutuksessa.

Joulukuun alusta Auvo saa ruveta liikkumaan enemmän, sitä saa ruveta pikkuhiljaa juoksuttelemaan (jos se ei riehu, mikä varmaan on hyvin todennäköistä tuolla seisomisella ja iällä..) ja liikuntaa lisäämään. Neljän kuukauden kuluttua leikkauksesta se saa taas mennä normaalisti tarhaan ja muutenkin pitäisi olla ihan ”normaalikäytössä”, missä käytössä nyt kaksivuotias sitten ylipäätään on. Samalla siis päästään toivottavasti aloittamaan se ajo-opetus, joka piti pistää alulle jo ennen ähkyleikkausta, mutta jäi sitten sattuneesta syystä. Niin ja ne kärrytkin pitäisi hommata, mutta rahoitus on hieman ongelma samaisesta syystä. Ne on kyllä pakollinen hankinta jossain vaiheessa, joten täytynee koittaa saada rahat lainaksi jostain, niin pääsee sitten Rollellakin ajamaan, se kun olis sille aivan mahtavaa mielenvirkistystä ja mulle harjotusta (en haluais kauheasti Auvon kanssa tunaroida, vaikka varmasti ajo-opetukseen apua saankin osaavammalta taholta). Minä siis opetan Rollelle ratsuhevosen hommia, ja Rolle opettaa mulle ajohommia – hyvä diili!

Rolle vaikuttaa toipuneen leikkauksesta hyvin ja se voi vähän liiankin paksusti. Ymmärrettävästi tosin, kun sekin oli kaksi viikkoa karsinalevossa ja on ollut ylipäätään syyskuun puolivälistä lomalla eli kaksi kuukautta. Väkirehujahan se ei ole saanut ollenkaan, eikä saanut kyllä töissä ollessaankaan juuri mitään kun oli ihan hyvässä lihassa ja virtaa sillä on riittänyt aina. Nyt sitten kävellään vielä marraskuun loppupuolella ja joulukuun puolivälissä pitäisi sitten päästä jo ihan normaalisti hommiin, riippuen tietenkin siitä miltä tilanne näyttää. Käyntityöskentelyssä se on ollut jo niin mukava, että en edes malta odottaa että pääsen sillä ravaamaankin! Ollaan myös huvitettu kempeleläisiä kävelemällä pitkin pyöräteitä, aika monet tuijottelee auton ikkunasta ohi ajaessaan, onneksi ihan hymyillen.

Toistaiseksi siis kaikki hyvin, mutta kuten on ollut tiedossa jo ennenkin, hevosten kanssa mikään ei ole varmaa, paitsi se että suunnitelmat menee monesti uusiksi. Päivä kerrallaan ja toivotaan parasta, ja ennen kaikkea nautitaan niistä hetkistä mitä noiden mahtavien kavereiden kanssa saadaan viettää. Tämänkin episodin myötä on tullut kaikkea opittua ja opiskeltua, mikä ei koskaan ole huono asia, kuitenkin kun harrastus ja työ on mulla ihan samaa lajia.

Jatkossa ajattelin kirjoittaa myös ihan ratsastuksellista asiaa tänne blogiin, mielessä on ainakin juttua laukan opettelusta, nimenomaan niistä ensimmäisistä kerroista, se kun on ollut taas useamman hevosen kanssa ajankohtaista. Paljon muitakin ajatuksia ratsastusta koskien kyllä pyörii päässä, mutta pitäisi saada niistä tehtyä konkreettisia aiheita; muuten päädyn kirjoittamaan viisitoista sivua ja lopuksi aihe on kiemurrellut ihan toisiin sfääreihin kuin mistä aloitin. Pienellä jäsentelyllä toivottavasti tekstistä tulisi vähän helpommin ymmärrettävää ja saisi myös julkaistua niitä vähän lyhyemmissä pätkissä kuin se viisitoista sivullista.

Jos jollakin tulee mieleen joku asia mistä haluaisi lukea, niin kommentoikaa toki ja ehdotelkaa. Asioista joista en tiedä voin aina ottaa selvää (tai kirjottaa taitavasti aiheen vierestä) ja aika monesta asiasta kuitenkin tiedän jotain, tai ainakin luulen tietäväni . Tai ainakin minulla on niistä joku mielipide.

Tsemppiä kaikille pimeän ja talven tulon kanssa tuskaileville, kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu! Lumikelejä odotellessa..

Hevosenomistajan helvetti

Pitkästä aikaa kun jotakin tekstiä saan aikaiseksi, se ei valitettavasti ole mistään positiivisesta. Ehkä liioiteltua käyttää sanaa helvetti, mutta tällä hetkellä se tuntuu aika kuvaavalta. En tiedä voiko kukaan tästä tarinasta oppia mitään tai ylipäätään pitää sitä mitenkään miellyttävänä luettavana, mutta jotenkin kirjoittaminen auttaa vähän itseänikin erittelemään että mitä tässä oikein on tapahtunut. Ja todistaa sen että eihän missään mitään järkeä ole edelleenkään.

Niille jotka ei tiedä vielä, toinen hevoseni Auvo 1,5v, on tällä hetkellä Hyvinkään hevossairaalassa toipumassa leikkauksesta ja aika kriittisessä tilassa edelleenkin. Minä olen Oulussa enkä voi sitä mitenkään auttaa, ainoastaan toivoa parasta ja yrittää pysyä järjissäni.

Koko tarina alkaa tiistaiaamusta, kun Rollelle (vanhempi hevoseni Karolin Turo) oli varattu aika puikkoluuleikkaukseen. Luusta oli tarkoitus poistaa ylä- ja keskiosa, jalassa oli uudisluumuodostumaa joka painoi uhkaavasti hankosidettä. Ilman leikkausta ennusteena olisi ollut lähinnä pihakoriste.

Menin tallille vähän seitsemän jälkeen, harjasin Rollen ja sen jälkeen Auvonkin, joka hörisi karsinassa ja kerjäs multa aamuruokia. Se joutui odottamaan kuitenkin siihen asti että Henna tuli hetken päästä ja jakoi kaikille ruuat. Auvo söi ihan normaalisti ja vietiin kaikki hevoset ulos, sinne jäivät jokainen syömään heinää. Rolle nakattiin koppiin ja vietiin klinikalle. Paluumatkalla haettiin purua Agrimarketista ja tallilla kun oli purettu kaikki purupaalit, kysäisin Hennalta josko voisin käyttää Auvoa trailerissa ihan harjoituksen vuoksi. Hain sen tarhasta ja ihmettelin miksei se tullut mun luo kun menin tarhalle, yleensä se tulee aina portille vastaan. Se vaan seisoi ja kuopas kerran. Ajattelin että se ei jaksa rämpiä mudikossa, lopulta se kuitenkin tuli mua vastaan kun lähdin itse sinne rämpimään. Harjoiteltiin lastausta ja Auvo toimikin siinä ihan hyvin ja oli rauhallinen. Haisteli ja tutkiskeli traileria eikä näyttänyt ollenkaan huolestuneelta. Pihassa sitten rapsuttelin sitä ja totesin Hennallekin että tämähän on taas kuin vanha ruuna, ei ollut moksiskaan kun hyppelin sen vieressä ja melkeen makoilin selän päällä. Alettiin kuitenkin ihmetellä kun se ei edes yrittänyt syödä, tarhasta tullessa se nappas jostain vähän ruohoa mutta nekin jäi suupieleen roikkumaan. Auvollahan tunnetusti on aika hyvä ruokahalu, joten testattiin söiskö se heinää. No, viedään se tarhaan kaverin kanssa, jos se ei siellä ala syödä niin sitten on joku vikana. Laitoin sen tarhaan ja se käveli tarhakaverinsa Taiston taakse joka oli heinäkasalla, mutta ei edes yrittänyt syömään. Otin sen saman tien kiinni ja lähdin taluttamaan, sillä vaikka se muuten vaikutti aivan rauhalliselta, niin sen syömättömyys ei kyllä ollut ollenkaan normaalia.

Käveltiin Auvon kanssa kentällä hetken, ja se osoitti ensimmäisiä merkkejä siitä että haluaisi mennä maahan. En tietenkään päästänyt. Sen verran käytiin tallissa että nakattiin loimi selkään ja Henna kuunteli mahaääniä – ei kuulunut kuin jotain vaimeasti. Käveltiin enempi vähempi putkeen kolmisen tuntia ja välillä Auvo vaikutti pirteämmältä, välillä se taas olis halunnut mennä maate. Se paskoikin yhteensä neljästi taluttelun aikana, joten ajattelin ettei se suoli kovin tukossa voi olla. Kun Henna tuli takas kuumemittarin hakureissulta, katottiin loimen alle ja koko hevonen oli paisunut. Kaasua mahassa siis. Siinä vaiheessa Henna totes että soita klinikalle, hän laittaa kopin kiinni autoon ja lähdetään heti. Klinikalta ei vastattu joten Auvo koppiin ja minä sinne sen kanssa. Matkaltakin koitettiin soittaa mutta ei vastausta. Klinikalla minä jäin Auvon kanssa hetkeksi pihaan kun Henna kävi ilmoittamassa että meillä on varsa joka tarttee hoitoa heti. Päästiin sisälle ja Auvo sai saman tien piikin, sitten maneesiin kävelemään. Se jaksoi vielä huudella, vaikka hitaasti kävelikin. Tutkittavaksi päästiin aika pian, ja totesivat että hyvä kun tultiin joka tapauksessa.

Auvo alko olla jo vähän tuskasen oloinen, sille laitettiin nenän kautta letku mahalaukkuun ja lääkäri teki sille rektaalitutkimuksen ja sanoi että täytyy ultrata ja ottaa röntgenkuva, se on niin kaasuinen ettei hän oikein tunne mitä siellä sisällä on. Ultrassa näkyi vähän hiekkaa, mutta ei mitenkään paljon. Röntgenkuvassakaan ei näkynyt niin isoa hiekkakertymää, että ähkyn pitäisi johtua siitä. Kuvan jälkeen lääkärin tuomio oli se, että jos hevoselle halutaan parasta hoitoa, se pitää viedä Hyvinkäälle, Oulussa he eivät voi tehdä mitään, ja jos ähky ei laukea itsestään niin se on sitten menoa. Eipä mulla käynyt mielessä oikein muuta vaihtoehtoa kuin lähteä; lääkäri ei osannut sanoa onko suoli kiertynyt vai ei, jos on, niin ainoat vaihtoehdot ovat leikkaus jolla sen voi ehkä pelastaa tai eutanasia.

Paniikissa rupesin miettimään että millä helkkarilla saan Auvon tiistaina kuljetettua Hyvinkäälle ja vielä niin että lähtö on mahdollisimman pian. Mullahan ei ole vetoautoa, koppia eikä edes korttia millä saisi yhdistelmää vetää. Lisäksi sairaan hevosen kanssa matkustaessa olis vähän pakollistakin olla mukana joku joka hevosista jotain ymmärtää. Henna ei pystynyt lähtemään, sillä on vastuullaan talli täynnä hevosia ja omat kotona, niiden huollettavien joukossa mun Rolle, joka vaati lääkitystä aamuin ja illoin sekä seurantaa muutenkin, olihan se leikkauksesta toipumassa, heräillyt jo kun Auvon kanssa tultiin klinikalle. Onneksi nopeasti tärppäsi, sain kiinni Minnan joka suostu lähtemään ja sai varahenkilöstön hoitamaan talliaan ja kuljetuskalustokin löytyi omasta takaa. Henna lupas huolehtia Rollesta, joten nakattiin se vaan koppiin ja vietiin Kempeleeseen josta minä ajelin autolla kauheaa vauhtia kotia ja heti vartin päästä takaisin klinikalle. Päästiin puoli seitsemän kieppeillä lähtemään matkaan. Auvolla oli kanyyli ja saatiin mukaan suonensisäistä kipulääkettä, jota sai antaa maksimissaan neljä kertaa, vähintään tunnin välein. Hyvinkäällä kuitenkin toivovat että hevosia lääkitään mahdollisimman vähän, eli käytännössä jos yrittävät raivokkaasti piehtaroida tms. Oulusta ilmoittivat Hyvinkäälle Auvon tiedot ja sen että me ollaan tulossa ja käskivät soittaa noin tuntia ennen. Kuitenkin lääkäri sanoi, että Auvo voi matkustaa yksinään, sen seurana ei tarvi olla. Sille jätettiin letku paikalleen, että jos mahalaukusta jotakin tulee niin sillä on tie pois. Kuonokoppa letkun päälle ja teipillä kiinni päitsiin. Alkoi olla jo melko surkean näköinen hevoslapsi siinä vaiheessa.

Mua hirvitti jo kun lähdettiin, edessä kahdeksan tunnin ajomatka pimeässä kipeän hevosen kanssa. Aika selväksi tuli myös se että meillä on jo melko kiire, vaikka pienesti haaveilin josko koko ähky laukeaisi matkalla. Päästiin ajelemaan jo melkein kolme tuntia, ja kerran kävin pistämässä Auvoon kipulääkettä kun se rymisteli kopissa. Ajottaista pauketta kuului mutta lääkäri sanoi että mikäli kuopii tai hakkaa niin ajakaa vaan, eikä meillä muutenkaan ollut varaa ylimääräisiin pysähdyksiin. Ryminä alkoi olla kuitenkin sellainen, että päädyin matkustamaan koppiin Auvon kanssa ja annoin sille vähän yhdentoista jälkeen toisen satsin kipulääkettä joka ei tosin kovin kauaa vaikuttanut. Auvo vaikutti jo vähän rauhallisemmalta ja soitin Minnalle, että jossain vaiheessa voisi pysähtyä niin kokeilen tulla sisälle autoon, trailerissa oli kuitenkin vähän kylmä ja mua hirvitti ylipäätään nähdä Auvo siinä tilassa, kun tiesin että se kärsii. Päästiin ajelemaan ehkä kymmenen minuuttia ja rytinä alkoi taas. Auvo oli heittäytynyt makuulle ja nyin sen ylös. Menin sitten traileriin ja arvasin että mun loppumatka menee sitten siellä, eikä oltu edes Jyväskylässä. Siitä alkoikin sitten reissun ikuisuudelta tuntuva loppupätkä, jota en pysty unohtamaan koskaan, niin kauan kuin elän.

Sovittiin Minnan kanssa että soitan jos on hätä, muuten vaan jatketaan siihen asti kun bensaa riittää ja pakko pysähtyä sen verran että tankataan vähän jotta päästään perille asti. Auvo alkoi olla jo tosi tuskainen. Se kuopi raivona heti jos menin siitä kauemmas, yritin nimittäin istua kopissa loimeen kietoutuneena. Auvo rauhottu ainoastaan kun seisoin ihan sen edessä tai pään vieressä. Jossakin vaiheessa se alkoi taas yrittää makuulle ja tiesin että se on helvetin väsynyt, se oli kuitenkin potenut ähkyä jo aamukymmenestä, ei ollut syönyt mitään ja kävellyt ties kuinka kauan ja ollut kipeä. Se rymähti makuulle ja oli siinä ihan rauhassa eikä mulla ollut sydäntä kiskoa sitä heti ylös, vaikka en tiennyt olisko se saanut maata. Se näytti niin väsyneeltä ja alkoi jo hengittääkin tosi vaivalloisesti, johtuen varmaankin siitä että oli jo niin paisunut kaasusta. Soitin Hyvinkäälle ja kysyin saako se maata ja sanoivat että saa, jos se on rauhassa. Irrottelin etupuomin ja annoin sen mennä makuulle, onnistuin siinä tohinassa täräyttämään itseäni sillä metallisella putkella päähän niin kovaa että melkein taju lähti. Auvo yritti löytää päälleen jotain hyvää asentoa ja se vaikutti tosi hankalalta. Menin ihan sen viereen istumaan ja se laittoi päänsä mun syliin. Mietin että jos se siitä rymyää niin voi käydä huonosti mullekin, mutta luotin kuitenkin siihen ettei se mua tahallaan haluais teloa. Rapsuttelin sitä ja yritin olla itkemättä kun koko tilanne oli niin absurdi. Ei kai noita ”hevonen painoi päänsä syliini ja huokaili” –tilanteita ole kuin heppatyttöjen kirjoissa? Koko tilanne tuntui ihan painajaismaiselta ja epätodelliselta. Auvolla oli kuitenkin tosi vaikea olo eikä se varmaan maannut edes kymmentä minuuttia vaan nousi ylös. Jatkuvasti se muutti asentoa, nojasi etupuomiin ja painoi päätänsä siihen, välillä sillä meinasi mennä jalat alta kun se nojaili väliseinään ja kävin tökkimässä sitä että se pysyi jaloillaan.

Yritin itse välillä istua kun olin jo valvonut melkein kaksikymmentä tuntia enkä ollut syönyt enkä juonut juuri mitään, mutta ei siitä tullut mitään, Auvosta tuli vielä rauhattomampi jos en seissyt tarpeeksi lähellä. Muutaman kerran se tökkäs mua päällään ihan kunnolla, mitä se ei koskaan ole tehnyt. Voin kuvitella kun se mietti että miksei tuo auta mua, tee jotakin, muhun sattuu! Yritin kertoa sille että tiiän että siihen sattuu ja koitan auttaa sitä, vaikka en enää tiennyt että rääkkäsinkö vaan kuolevaa hevosta ihan turhaan. Kuopimisesta tuli ihan raivokasta, Auvolta aukes toinen etujalkakin kun se hakkasi sitä väliseinään. Lisäksi se yritti heittäytyä kopissa reunaa päin muutaman kerran ihan kunnolla, hevonen, joka on aina matkustanut älyttömän hyvin ja rauhassa, hyvä jos kerran kuopinut joskus. Yritin vähän komentaa sitä ettei se kuopis ja turhaan väsyttäis itteensä, mutta ei se enää välittänyt. Kerran se yritti tulla etupuomin yli, näytti siltä että se jotenkin koitti vielä viimeisillä voimillaan paeta, mutta sain sen kammettua takaisin vaikka koko koppi heilui ja rytisi. Voin vaan kuvitella miltä Minnasta tuntui ajaa, kun se ei tiennyt mitä kopissa tapahtuu, selviääkö Auvo hengissä ja meidän on vaan pakko päästä mahdollisimman nopeasti perille jos halutaan edes yrittää pelastaa se, ja mikä stressi siinä tilanteessa on..

Koko matka oli henkisesti aivan järkyttävä kokemus, mutta en mitenkään voi kuvitella mitä se oli Auvolle. Tampereen kohdilla kun tankattiin olin hetken autossa, kunnes rysähti ja menin takaisin koppiin. Viimeiset kilometrit ja varsinkin viimeinen tunti olivat vielä karmaisevampia. Auvo tappeli ensin vastaan ja oli tosi rauhaton, heittäyty ihan kunnolla seiniä vasten, yritti pystyyn, sitten huomasi että se ei jaksanut enää ja luovutti. Se nojas ensin päätänsä koko painolla etupuomiin, sitten se alkoi nojata väliseinää kohti niin että oli rojahtamaisillaan maahan. Jouduin mätkimään sitä riimunnarulla ryntäille ja milloin mihinkin, että se seisoisi. Näytti että se nojaa niin etupuomiin ettei saa edes enää henkeä. Siinä vaiheessa tajusin, että jos se nyt heittäytyy makuulle se ei tuu nousemaan siitä enää ikinä ylös. Se tuijotti mua ja mietin että tuoltako näyttää hevonen joka pyytää että lopeta tämä kärsimys, anna mun mennä? Silloin teki mieli lähinnä heittäytyä makaamaan traileriin ja itkeä, antaa periksi että mää en kestä tätä enää kilometriäkään, en enää minuuttia enkä sekuntiakaan, tehkää joku jotain koska mää en voi enää tehdä mitään, musta ei vaan ole tähän. Tajusin kuitenkin sen verran että ainoa mahollisuus on että mun täytyy pysyä rauhallisena ja koittaa ajatella edes jokseenkin selkeästi. Tiesin että kipulääkkeet on autossa, mutta pysähtyminen ja niiden piikittäminen kuluttas vaan niitä tärkeitä minuutteja joita meillä ei ollut enää paljoa jäljellä. Mietin vaan että Auvon on pakko selvitä sinne Hyvinkäälle asti, mun käsiin se ei kuole, en anna sen antaa periksi vaikka se ois mun viiminen teko, en vaan voi antaa. En oikeasti tiedä miten kumpikaan meistä selvis ne viimeiset kilometrit, varsinkaan Auvo. Sen korvat oli kylmät ja se oli ihan hikinen, olin jo aiemmin paketoinut sen kaulankin fleeceloimeen jolla yritin ensin pitää itseni lämpimänä, mutta totesin että Auvo tarvii sitä enemmän. Se näytti luonnottoman paisuneelta loimen päältäkin katsottuna. Viimeiset pätkät huusin sille, kiskoin sitä riimusta ja huidoin narulla ettei se kaatus. Kun päästiin klinikan pihaan ja kello oli jotakin yli puoli kolme, en tiennyt enää saako sitä kävelemään ulos trailerista vai kaatuuko se sillalle. Kun Minna avas ovet, se kuitenkin tuli ihan sievästi ulos, katteli jopa vähän ympärilleen ja käveli vastustelematta klinikalle.

Mun teki mieli vaan antaa se niille ja sanoa että auttakaa sitä jotenkin, tehkää jotain, jos ei muuta niin lopettakaa se, koska en halunnu että se kärsii enää sekuntiakaan enempää. Heti kun se saatiin pakkopilttuuseen, lääkäri tuikkas siihen kipulääkettä ja rauhottavaa. Totesi myös melkein heti että hän ei uskalla odottaa hetkeäkään, se on leikattava heti. Auvo näytti aivan epätodellisen kamalalta, kun nenässä oleva letku oli hiertänyt limakalvoja ja sieraimesta tuli verta, se oli luonnottoman paisunut, kuin ilmapallo ja selkä oli köyryssä kuin vasikalla. Kun tiesin että se menee leikkaukseen mun oli vaan pakko päästä pois mahdollisimman nopeaa. En osannut tehdä muuta kuin rapsuttaa Auvoa ja sanoa sille että ”muista sitten tulla takaisinkin”. Ei se varmaan tajunnut mitään, huumasivat sen niin ettei se tajunnut olevansa edes kipeä.

Lääkäri sanoi että leikkaus kestää 45 minuutista muutamaan tuntiin, riippuen siitä mitä sieltä löytyy. Ainakin osasi sanoa että suoli on kääntynyt jostain kohtaa. Aikoivat soittaa, mikäli näyttää siltä että Auvoa ei kannata leikkauksesta enää herättää, tai sitten vasta kun se on toipunut anestesiasta ja herännyt. Me lähdettiin Minnan kanssa kahville ja syömään jotain ja sitten jo takaisin Oulua kohti. Kello tais olla siinä vaiheessa jo ainakin viis, molemmat oli jo valvottu ties montako tuntia ja ressattu sitäkin enemmän. Koitettiin jutella niitä näitä kun ajettiin takaisin, mua ei kyllä nukuttanut yhtään, kun odotin vaan paniikissa että millon ne soittavat. Kello alkoi olla jo kuus ja mitään ei kuulunut, toivoin että jos olisi huonosti käynyt niin olisivat sen jo todenneet ja soittaneet mulle. Vihdoinkin seitsemältä puhelin soi. En tajunnut puoliakaan mitä se lääkäri selitti, tajusin vaan että Auvo on herännyt nukutuksesta, suoli oli ollut aika huonossa kunnossa ja sillä on hirmu suuri komplikaatioiden riski, mutta ainakin joku mahdollisuus selvitä. Lupasivat soittaa vielä samana päivänä puolenpäivän jälkeen ja päivittää tilanteen, tai mikäli sattuis menemään huonompaan suuntaan, soittavat sitten heti tarpeen vaatiessa. Loppumatkan sitten toivoin ettei sieltä soiteta ja yritettiin pysyä hereillä, Minna kun oli ajanut koko matkan ja minäkin olin aivan poikki. Pieni helpotus kuitenkin oli että se leikkaus oli ohi ja Auvo varmasti on niin hyvässä hoidossa kuin rahalla saa.

Selvittiin Ouluun joskus yhden jälkeen päivällä, mun piti klinikalta vielä hakea ruiskuja kun olivat Rollen lääkintätarpeista unohtaneet ne ja vein ne tallille. Samalla puhelin soi ja lääkäri kertoi taas Auvon kuulumisia, se oli välillä jo vähän pirteämpi, tutki karsinaa ja välillä taas apaattisempi ja tietenkin aika kipeä, kuten olettaa saattaa. Sille oli annettu plasmaa ja ties mitä muita lääkkeitä vielä kipulääkkeen lisäksi. Lääkäri kertoi kaikkia mahdollisia riskejä mitä vielä on ja kaikkea mikä voi mennä vielä vikaan, suolta oli jouduttu poistamaan kun se oli ollut niin huonossa kunnossa ja se heti vaikuttaa paranemismahdollisuuksiin. Puhelun jälkeen sain vielä soitettua Hennalle kun tiesin että sekin sydän kurkussa odottaa uutisia Auvosta, kun se on sillekin vähän kuin oma varsa, ikänsä Hennan tallissa asunut, ja sen jälkeen menin Rollen karsinaan kirjaimellisesti itkemään silmät päästäni. Siinä vaiheessa ei enää jaksanut pysyä kasassa. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä Rollekin tajus että joku on vialla, se vaan seiso ja riiputti päätään, katteli mua välillä sen näkösenä että mitä tämä oikein tarkottaa ja tökki varovasti. Rollen leikkaus onneksi sujui odotettua paremmin, puikkoluusta jouduttiin poistamaan vaan alaosa ja hankosidettä uhannut uudisluumuodustuma saatiin pois. Kahden kuukauden kuluttua sen pitäis olla jo normaalikäytössä ja sen toipuminen ei ainakaan jää hoidosta kiinni kun siitä pidetään niin hyvää huolta.

Lopulta, lähellä kuutta illalla, kun olin valvonut melkein 36 tuntia yhtä soittoa ja väitin ettei mua nyt väsytä, mut suunnilleen kannettiin sänkyyn että nyt nukut. Siinä vaiheessa aloin kyllä olla niin sekaisin että ihan hyvä vaihtoehto. Teki vaan mieli lähteä Hyvinkäälle kertomaan Auvolle että ei tartte pelätä, kaikki menee vielä hyvin, mutta järki sanoi kuitenkin että paremmin ne osaavat sitä siellä auttaa eivätkä välttämättä tarvi sinne yhtä sekopäistä ja hysteeristä omistajaa pyörimään.

Tällä hetkellä Auvon tila on vakaa, se oli saanut jo vähän syötyä ja pärjää ilman kipulääkettä. Suoli pitää vielä saada toimintakuntoon, ja jos se nyt selviää pahimpien päivien yli on edessä vielä erittäin pitkä ja vaivalloinen toipumisaika. Klinikalla se varmasti on vielä ainakin viikon, jos kaikki menee parhain päin. Eläinlääkäri sanoi eilen soittaessaan, että lasku on tällä hetkellä viis tonnia. En tiedä kuinka suureksi se kasvaa eikä tällä hetkellä se ole edes mielessä, onneksi mulla on Auvolle eläinlääkärikuluvakuutus joka korvaa kuluja melkein viiteen tonniin asti, joten se vähän helpottaa. Loput rahat haetaan vaikka pankista sitten kun sen aika on.

Tällä hetkellä minä panikoin joka kerta kun puhelin soi, yritän saada ajatukset edes aina välillä edes pois Auvosta ja toivon parasta, niinku varmasti kaikki muutkin. Tapahtui mitä vaan, niin en koskaan voi tarpeeksi kiittää Hennaa ja Minnaa, joiden ansiosta Auvo ylipäätään sai mahdollisuuden parantua ja pääsi hoitoon – muuten olisin kirjoittamassa tässä jotain ihan muuta. Ähkyn syytä ei vieläkään tiedetä, jotain massaa suolessa oli ollut, vähän hiekkaa muttei sen vertaa että se olisi siitä johtunut. Päässä pyörii tietenkin että mitä olis pitänyt tehdä, miten oisin tämän voinut estää tai mitä tehdä toisin, että tilanne ei olis mennyt niin pahaksi? En kyllä keksi kovin paljoa, vaikka kiva ois etsiä syytä jostakin. Aikaisemmin klinikalle, ehkä? Hevoset näyttävät kipua muutenkin huonosti, ja Auvo kerran aiemminkin oireili ähkyä, silloin riitti pari tuntia taluttelua, puolen tunnin jälkeen se vaikutti jo normaalilta mutta talutettiin varalta lisää, ja tilanne oli sillä ohi. Tällä kertaa se ei vaan riittänyt. Klinikalle päästiin lähtemään turbovauhtia kun auto ja traileri olivat pihassa. Samoten lähtö Hyvinkäälle oli melko nopea, siinäkään vaiheessa ei oikein voitu asioita nopeuttaa. Matkaan menee se aika mikä menee, eikä edes ajettu ihan rajoitusten mukaan. Tuntuu vaan niin järjettömältä että tällaisia asioita tapahtuu, eikä itsellä ole mitään kontrollia mihinkään. Tilanne vaan pahenee ja pahenee etkä voi asialle yhtään mitään.

Tässä vaiheessa tulee tietenkin mieleen väkisinkin se, että olispa kätevä päivystävä klinikka Ouluun tai edes vähän lähemmäs. Jos olisi mahdollisuudet tehdä ne ähkyleikkaukset täällä, melko moni hevonen vois pelastua tai tilanne ei edes koskaan menis niin pahaksi kuin se ehtii kahdeksan tunnin kuljetuksen aikana. Useissa tapauksissa koko matka saattaa olla liikaa eikä sitä kannata edes harkita tekevänsä, mutta jos apua saisi tunnin sisään voisi tilanne olla aika eri. Klinikalle ei pääse edes valvontaan yöksi, niin että paikalla olis lääkäri, jos tilanne on sellainen että se saattaa vaatia lääkärin apua. Itekö se klinikka pitää tänne perustaa?! En ainakaan kenellekään, koskaan, ikinä, toivo tuollaista kokemusta. Enkä varsinkaan hevosille, me ihmisethän siitä kyllä selvitään mutta tuo eläinten kiusaaminen on jo liikaa. Ja miltä oiskaan tuntunut, jos olisivat sanoneet Hyvinkäällä heti, että ei me voida enää tehdä muuta kuin helpottaa sen hevosen oloa.. Kertoivat kyllä että sinne oli tullut joskus Rovaniemeltäkin potilas joka oli selvinnyt. Vaan siinä alkas olla jo melko pitkä matka ajella.

Kiitos kaikille auttaneille, tsempanneille ja ymmärtäville. Mulla on onneksi niin ihania läheisiä, ystäviä ja asiakkaita, että Auvon lisäksi mustakin pidetään kyllä niin hyvää huolta kuin vaan pystyy. Tässä vaiheessa väkisinkin oppii elämään päivän kerrallaan ja arvostamaan niitä elämän oikeasti tärkeitä asioita joita ei millään rahalla saa. Minä jatkan huomenna töitä ja uskon että saadaan kohta Auvo kotiin, pitäkää tekin peukut pystyssä. Jos on yhtään omistajaansa tullut niin Auvo ei kyllä ihan helpolla luovuta, sehän kyllä nähtiinkin jo.

Koita jaksaa Auvo, sua ootellaan kovasti kotiin <3

”I`ll get to you
Just hold on a little longer”

http://www.youtube.com/watch?v=i85P8NDvSmg

Asioita, joihin voi vaikuttaa

Kuvissa toinen hevoseni Rolle eli Karolin Turo, s.2001, heinäkuussa 2011. Kuvat Henna Haapaniemi

Täytyy ihan ensiksi pahoitella sitä, että musta on nykyään tullut ihan hirveä valittaja. Vaikka en uskokaan siihen että tietyllä kansakunnalla olisi jotenkin muita negatiivisempi asenne ylipäätään, niin on se kyllä totta että jos asiat on hyvin, niin ollaan hiljaa, ja sitten vasta avataan suu jos joku asia on huonosti. Ilmeisesti sen sijaan että olisi tyytyväinen ja miettisi niitä asioita jotka on hyvin, jää monesti vatvomaan negatiivisia asioita. Siispä, ennen kuin aloitan valituksen yhtään mistään, täytyy sanoa KIITOS.

Kiitos kaikille niille hevosihmisille joilla on järkeä päässä. Niille, jotka auttavat ja neuvovat pyytämättäkin, mutta eivät kuvittele kuitenkaan olevansa minkään sortin profeettoja tai ylijumalia lajin suhteen. Kiitos niille, jotka eivät ole fanaattisen putkinäköisiä asioiden suhteen ja tartu yhteen yksityiskohtaan jossakin ja unohda kaikkia muita tärkeitä asioita. Kiitos niille, joiden maailmassa on olemassa muitakin tapoja tehdä asioita, kuin ”minun tapani, joka on oikea” ja ”muiden tapa, joka on väärä”. Kiitos niille jotka haluavat jatkavasti oppia lisää ja ottavat tietoa vastaan avoimesti, kuitenkin myös omia aivoja käyttäen ja soveltavat sitä itselleen sopivalla tavalla. Kiitos niille, jotka yrittävät aina nähdä asioiden positiivisen puolen ja ovat valmiita antamaan mahdollisuuden toisille ihmisille ja hevosillekin. Ja niille, jotka käsittävät sen, että huolimatta siitä mitä tapahtuu, hevonen on edelleenkin eläin eikä kone, eikä myöskään ihminen tai ihmisen lailla ajatteleva eläin. Erityisesti kiitos niille jotka ymmärtävät, että hevosten kanssa kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä kyse ole vain yksittäisistä, irrallisista asioista.

(Vaikuttaa pikkuhiljaa joltakin kiitospuheelta, joita jaaritellaan Oscargaalassa. Hyvä että on sitten mietittynä, jos sattuu joskus alan vaihto eteen.)

Omalta kohdaltani täytyy olla erityisesti kiitollinen siitä, että edelleenkin parhaimpien opettajieni eli hevosten lisäksi olen saanut tavata aivan mahtavia persoonia, joilta olen oppinut aivan hurjasti kaikenlaista, ja joilta opin edelleen. Yksi syy siihen miksi ylipäätään olen päässyt näin pitkälle on ehdottomasti se, että en koskaan ole kuvitellutkaan olevani valmis tässä touhussa, tai edes kuvittelevani että koskaan voisin olla valmis. Niin kauan kuin on valmis oppimaan lisää on myös mahdollisuus päästä eteenpäin, jos nöyryyttä löytyy tarpeeksi. Kenenkään toimintatapoja en menisi sataprosenttisesti kopioimaan, vaan jokaiselta oppii jotain minkä voi soveltaa omaan työskentelyynsä sopivaksi, kun ottaa huomioon sen mihin itse kykenee ja mikä käy laatuun kun ajattelee omilla aivoillaan. Voi myös oppia millä tavalla asioita ei ehkä halua tehdä. Varsinkin kun tässä työssä pitäisi monesti olla ratsastuksenopettajan lisäksi eläinlääkäri, fysioterapeutti, osteopaatti, ruokinta-asiantuntja, kengittäjä, hevoskuiskaaja, satulansovittaja, varuste-ekspertti, henkisen valmennuksen asiantuntija, kilparatsastaja, psykologi, personal trainer, lastentarhantäti, selvännäkijä ja seitsemän muuta asiaa, ei ihan helposti lopu opiskeltavat asiat kesken. Enkä edes vielä päässyt siihen asti että olisin kirjoittanut mitään esimerkiksi hevosten rakenteesta ja anatomiasta ja fysiologiasta sen tarkemmin, puhumattakaan kasvatuksesta ja jalostuksesta..

Minähän työssäni kohtaan hyvinkin paljon erilaisia ja erilaisilla taustoilla varustettuja hevosihmisiä ja harrastajia. Useimmat, luojan kiitos, ovat terveen maalaisjärjen omaavia, hevosensa tuntevia ja asioista selvää ottavia ihmisiä, jotka mielellään ottavat neuvoja vastaan tai apuja siihen, keneltä kysyä neuvoa missäkin jos tarvitsee. Sitten on taas valitettavasti myös niitä ihmisiä, jotka eivät osaa ollenkaan lukea hevosta, ovat perustaidoiltaan täysin puutteellisia eivätkä missään nimessä valmiita hevosenomistajaksi. Vasta oli alan lehdissä ja internetissä keskustelua Juha Ruutsalosta, joka on tunnettu hevoskauppias ja lopetti toimintansa ainakin hevosten myynnin osalta taannoin. Syitä oli ilmeisesti monia, mutta kommentoidessaan lopettamistaan Ruutsalo otti esille sen tosiasian, että ihmiset hankkivat hevosia nykyään yhä heppoisemmilla tiedoilla ja taidoilla. Sitten tarvitaan avuksi kaiken maailman eläinlääkärit, valmentajat ja hevoskuiskaajat sun muut, kun hommat ei onnistukaan. Valitettavan totta. Hevosta hankittaessa ei riitä, että osaa tyydyttävästi ratsastaa. Pitää myös olla jonkin verran HEVOSMIESTAITOJA. Täytyy tietää terveydenhoidon perusteet, tunnistaa kun hevonen on sairas, osattava ylipäätään lukea sen käyttäytymistä, tiedettävä ruokinnan perusteet, ymmärrettävä miten ja kuinka paljon hevosen on liikuttava ja mikä on sille soveltuva elinympäristö ylipäätään. Unohtamatta tietenkään oikeanlaista käsittelyä ja monissa tapauksissa koulutusta, johon harrastajat ovat valitettavan usein kykenemättömiä.

Aivan liian usein tulee vastaan tapauksia, jolloin kipeää hevosta luullaan tottelemattomaksi, niskottelevaa hevosta kipeäksi tai tosi herkäksi, herkkää ja hämmentynyttä hevosta hulluksi ja niin edelleen. Ihmiset saavat omalla käsittelyllään opetettua hevoset sellaiseksi, että ne alkavat tehdä mitä kummallisimpia asioita tai sitten eivät vaihtoehtoisesti suostu tekemään mitään. Ei nähdä sitä mikä on syy hevosen käytökseen ja vielä vähemmän tiedetään mitä sille voi tehdä. Mikäli hevonen on ymmärtänyt olevansa pomo ja päättävänsä itse mitä tekee ja milloin, on aivan sama vaikka sille antaisi minimimäärän rehuja, ei sen käytös silti muutu. Tai vaikka muuttuisi, palautuu ennalleen kun rehumäärää nostetaan. Tai jos hevosta ei ole opetettu vastaamaan apuihin oikein ja sitä muutenkin ratsastetaan osaamattomasti, ei siitä tule reippaampi, vaikka sen pumppaisi täyteen ties mitä rehuja.

Hankaluuksia tuottaa myös usein se, ettei osata nähdä kokonaisuutta. Onko hevosen ruokinta kunnossa? Entä hampaat? Ja kengitys? Ratsastetaanko sitä niin, että se vetristää hevosta sen sijaan että tekisi siitä jäykemmän? Saako se oikeassa suhteessa liikuntaa ja lepoa? Onko se jostain kipeä? Ovatko varusteet sopivat? Saako se viettää tarpeeksi aikaa ulkona ja toteuttaa luontaisia vaistojaan? Käsitelläänkö sitä hevosena, ei koneena tai ihmisenkaltaisena olentona? Tietääkö se ylipäätään mitä siltä odotetaan ja onko se koulutettu niin että se ymmärtää mitä siltä pyydetään? Mikä tärkeintä, tietääkö sitä käsittelevät ihmiset mitä ovat tekemässä ja mitä heidän kuuluisi tehdä?

En osaa sanoa miten asiat olivat ennen, kun en ole elänyt sitä aikaa kun hevosia oli joka talossa. Silloin tosin tieto taisi periytyä sukupolvelta toiselle, ja oli olemassa niitä taitavia hevosmiehiä, jotka olivat olleet hevosten kanssa tekemisissä koko elämänsä. Silloin ei edes ollut saatavilla niin paljon tietoa kuin nykyään, mutta kummasti hevoset saatiin toimimaan vaativissakin olosuhteissa ja niistä pidettiin hyvää huolta, hevosina. Varmasti kyllä niitäkin oli, joiden elämä ei ollut kovin ruusuista ja niiden kohtaloksi koitui ihmisten tietämättömyys, mutta silloin se vielä oli jokseenkin perusteltua, kun hevoskulttuuri oli niin erilaista kuin nykyisin. Nyt joka tuutista saa tietoa, on valmentajia, hevoskuiskaajia, kouluttajia, lääkäreitä, mitä vaan keksii hakea. Jostain syystä nyt on myös enemmän ns.ongelmahevosia, vaikeita hevosia, hevosia jotka eivät halua liikkua, hevosia jotka haluavat liikkua liikaa, jyriä, äkäisiä, käytöshäiriöisiä.. Ja meillähän pitäisi olla vaikka mitä tapoja saada tietoa ja lisäksi vielä mahdollisuus ymmärtää sitä, lähes jokainenhan peruskoulussa oppii nykyään lukemaan!

Yleensä en koe tarvetta puuttua esimerkiksi asiakkaiden hevosten kengitykseen tai ruokintaan, ellei se näytä olevan oleellisesti päin honkia. Tavallaan taistelen sen kanssa, että mitkä asiat kuuluvat minun työnkuvaani, mihin pitäisi puuttua, ja mikä taas ei ole minun asiani ja missä tilanteessa olisi helpointa vain pitää turpa kiinni. Totuus on kuitenkin se, että haluaisin pelastaa maailman ja kaikki hevoset, joten usein sitten tulee jossain vaiheessa puututtua niihinkin asioihin jotka eivät suoraan liity ratsastuksen opettamiseen. Taas päästään tietenkin siihen, että kaikki liittyy kaikkeen, joten toisaalta kyse on hyvinkin oleellisista asioista. Helpointahan minun kannaltani tietenkin olisi käydä tunti huutelemassa neuvoja kentän laidalta, ottaa rahat ja lähteä lätkimään, sen kummemmin kommentoimatta mitään. Tai ehkä ”tänään ei mennyt niin hyvin, parempi onni ens kerralla”, tai sitten vaan tyylikkäästi ”hyvin meni!”. Tämän työn paras ja oikeastaan huonoinkin puoli on se että mua oikeasti kiinnostaa hevosten hyvinvointi, se että niitä kohdellaan ja hoidetaan oikein ja myös se että ratsastajat oppivat ja sitä kautta pystyvät vaikuttamaan siihen että hevosten elämä on parempaa. Että jos aina olen myöhässä (niinku yleensä olenkin) niin monesti se johtuu siitä, että olen taas jäänyt suustani kiinni, mutta ihan aiheeseen liittyen ja ajatellen tekeväni jonkun hevosen elämän taas vähän paremmaksi!

En nyt tarkoita sitä, että kenenkään paitsi ammattilaisten ei kuuluisi omistaa hevosia, vaan lähinnä sitä, että jokaisella hevosenomistajalla on vastuu elävästä luontokappaleesta, jonka hyvinvoinnin takia asioista tulisi ottaa selvää ja itsensä tulisi kouluttaa sellaiselle tasolle tiedoissa ja taidoissa, ettei hevonen joudu siitä kärsimään fyysisesti tai henkisesti. Apua, opetusta ja neuvoja saa aina, jos on valmis näkemään vähän vaivaa. Auttaa myös jos on jonkinlainen käsitys omista taidoista ja nöyryyttää oppia lisää, jos taidot eivät riitä. Arvostan kyllä sellaisiakin omistajia, jotka luottavat asiantuntijoiden apuun ja noudattavat näiden neuvoja – on vaan fakta sekin, että hevosmaailmassa on paljon ”vääriä profeettoja”, henkilöjä jotka puhuvat ummet ja lammet mutta joilla ei välttämättä ole ammattitaitonsa tueksi yhtään mitään, varsinkaan koulutusta. Sitten on myös tietenkin hevosmiestaidoiltaan ylivertaisia tyyppejä, joilla ei heilläkään ole koulutusta, mutta joiden hevosenkäsittelytaidot puhuvat puolestaan. Ongelmaksi tuleekin se miten erottaa nämä toisistaan, varsinkin jos harrastaja ei osaa lukea hevosta pätkääkään eikä edes tiedä milloin se toimii hyvin? Valitettavasti monet näistä oikeasti taitavista hevosenkäsittelijöistä pitävät aika matalaa profiilia itsestään eivätkä kouluta hevosia työkseen, joten heitä on aika vaikea edes löytää.

Useimmat ongelmat kuitenkin ratkeaisivat kouluttamalla hevosten omistajia ja muitakin harrastajia. Harvojen hevosten kanssa minulla tulee ongelmia käsittelyn suhteen, tarkoittaen siis tilanteita joissa en tietäisi mitä pitäisi tehdä tai kuinka lähteä asiaa työstämään. Joissakin tapauksissa vaan muutos ei tapahdu kertalaakista, vaikka paikalle tilaisi minkä hevoskuiskaajan tai ratsastamaan jonkun kyrakyrklundin. Eikä se välttämättä tarkoita, että kouluttaja olisi ammattitaidoton, vaan sitä että hevoset tarvitsevat aikaa, toistoja, johdonmukaista käsittelyä ja taas aikaa. Käsittelijät taas tarvitsevat kykyä lukea hevosta, kykyä tietää miten opettaa niitä, oman kroppansa hallintaa, kärsivällisyyttä, rutosti maalaisjärkeä ja ongelmanratkaisukykyä. Yhden tai kahden hevosen kanssa toimiessa oppii paljon, mutta kun viikottain työskentelee parinkymmenen hevosen kanssa, oppii onneksi vielä enemmän. Kaikilla kun ei sitä mahdollisuutta ole, niin joskus on ihan hyvä kysyä neuvoa viisaammalta tai joltakin jolla on asioista enemmän oikeanlaista kokemusta.

Tästä taas tuli vuodatus jossa ei välttämättä ole päätä eikä häntää, mutta loppuun silti sopii muutama lause, jotka ainakin kaikille jenkkisarjoja seuraaville on tuttuja yhdestä jos toisestakin yhteydestä. Vaikka en itse olekaan millään muotoa uskonnollinen ja tämä on virallisesti versio rukouksesta niin se tuli joskus mieleeni miettiessäni jotain hevostouhuihin liittyvää juttua. Filosofiseksi menee!

”Give us the strength
to accept the things we cannot change,
the courage to change the things we can
and the wisdom to know the difference”

Hevoslapset kasvaa, Auvokin

Kuvissa Auvo orilaitumella 19.6.2011, kuvat Henna Haapaniemi

Hyi minua, on taas ollut luvattoman pitkä tauko etten ole päivittänyt tänne mitään. Syynä ei ole se etteikö olisi ollut mitään sanottavaa, vaan lähinnä se että ilmeisesti mulla on aivoissa joku tukos, joka estää sen että en vaan kykene kirjoittamaan kerralla paria lausetta enempää. Tai ylipäätään siitä, että päässä pyörii kyllä vaikka mitä, mutta niitä asioita ei saa jäsenneltyä yhtään millään järkevään muotoon. En aio edes luvata että jatkossa kirjoitan useammin, koska en tykkää tehdä lupauksia joita en varmasti voi pitää, mutta lupaan kuitenkin yrittää. Toinen asia jota lupaan yrittää nyt on kuvien lisääminen tähän blogiin, sillä kaikki jotka lukee tätä ei välttämättä ole nähnyt niitä kuvia joita naamakirjaan pukkaan. Mun sivuillekaan kun ei kaikkia tule laitettua. Plus sitten on kivempi lukea näitä mun romaaneja, kun saa kattoa kuviakin välissä. En tosin näemmä osaa asetella niitä mitenkään järkevästi vielä enkä jaksa perehtyä miten se onnistuis, joten koittakaa kestää. Sama vika myös siinä etten edelleenkään jaksa lukea mitä oon kirjottanut, joten saattaa olla välillä vähän järkijättöstä tekstiä.

Ajattelin nyt vähän kirjotella varsoista. Ja tällä kertaa ihan omasta kokemuksesta (kai yleensäkin kirjoittelen omasta kokemuksesta, vaikka oonkin sitä mieltä että kaikkia asioita ei tartte kokeilla), koskapa mulla on maailman ihanin hevoslapsi Auvo (ori Kuohuva, s.29.5.2010). Nyt kesän alussa kun noita pikkuvarsoja on syntynyt ja aivan ihania sukulaisia Auvollekin, erityisesti Auvon täysveli tietenkin, iskee taas aivan karmea varsakuume. Melkein kaikki eläinvauvathan on ihania, ja mun mielestä erityisesti hevoset! Onneksi todellisuudessa ei ole mahdollisuutta enää yhtään hevosta hommata joten se vähän hillitsee. Ja onneksi on Auvo, joka on jo tietenkin aikalailla pikkuvarsaa isompi, mutta aaaaaivan ihana. Mikä ei tietenkään ole vain mun subjektiivinen mielipide asiasta ;-)

Olen aikaisemminkin käsitellyt varsoja jonkun verran, vastasyntyneistä vanhempiin. Auvohan on mun ensimmäinen oma hevonen, ja vielä varsa, jollaista ei suositella ensimmäiseksi hevoseksi. Tietenkin tämä on vähän eria asia koska olen ihan opiskellut kaikenlaista hevosiin liittyvää, toisin kuin suurin osa hevosen hankkivista. Lisäksi oon vakaasti ollut sitä mieltä, että varsojen kanssa yleensä on paljon helpompaa kuin vanhempien hevosten kanssa, joiden koulutuksessa joku asia on mennyt pieleen – helpompi aloittaa nollasta kuin miinukselta. Mua ei siis yhtään hirvittänyt ostaa itselleni varsaa, ja vielä oria, koska niitäkään en pidä ruunia tai tammoja kummempina kun tietyt asiat ottaa huomioon. Tai siis itse asiassa orit ja ruunat on mun lemppareita, tammaa en kelpuuttais millään ainakaan tällä hetkellä! Auvon tapauksessa kauheesti vielä helpottaa se että se saa asustaa edelleen samassa paikassa jossa syntyikin, ei sen takia etten raaskis sitä sieltä mihinkään viedä, vaan sen takia että en juuri parempaa paikkaa sen ja mun kannalta osaisi kuvitella. Omalta kannaltani en siis tarkoita sitä että tarvisin lämpimän maneesin ja pukuhuoneen ja kahvion ja suihkut ja saunan, vaan sitä että jos tarvin apua tai neuvoja, niin niitä on saatavilla sellaiselta taholta joka tietää näistä jutuista enemmän kuin minä. Ja Auvon kannalta sitä, että sen elinolosuhteet on sellaiset mitkä minä hevoselleni haluan: laadukkaat rehut, tarpeeksi ulkoilua kavereiden kanssa tarpeeksi isossa tilassa, muutenkin hyvä hoito ja turvalliset olosuhteet. Kenttä tietenkin on plussaa ja varsinkin sitten ajo-opetuksen ja ratsukoulutuksen alkaessa mahdollisuus päästä kunnolla maastoon, mitä minä pidän nuoren kanssa erittäin tärkeänä.

Tässä vaiheessa voisin ajautua sivuraiteelle siinä asiassa, joka mua tuollaisen varsan kanssa huolettais aika paljon mikäli se asuis jossain muualla: se, että kuka sitä käsittelee ja miten. Sehän oppii jatkuvasti ihmisen kanssa tekemisissä ollessaan ja mikäli sitä käsittelisi joku joka ei tiedä mitä on tekemässä.. Sitten sen kouluttaminen vois käydä jo työstä! Tällä hetkellä tiedän tasan tarkkaan kuka Auvoa yleensä käsittelee tai poikkeustapauksissa sen ettei sitä anneta kenenkään käsiin joka ei sen kanssa osaisi toimia. Toki tällä hetkellä Auvossa on se hyvä puoli, että se yleensä toimii kaikessa ihan ongelmitta, joten sitä vois käsitellä jo vähän tumpelompikin. Paitsi että näin kesäaikaan sille iski pieni pakkomielle vihreään ruohoon, jota kohden se yrittää välillä kiskoa.. Mikäli olen oikeassa, niin veikkaisin että sen ensimmäisen vuoden käsittely ja se miten se on oppinut asennoitumaan ihmiseen tulee helpottamaan sen kanssa touhuamista tulevaisuudessa hirveän paljon. Nähtäväksi jää olenko oikeassa vai väärässä!

Ajattelin kirjoittaa vähän siitä mitä Auvon kanssa on tehty ja miten, vaikka kyllä erittäin paljon vieroksun sitä kun ihmiset esimerkiksi netin keskustelupalstoilla antaa neuvoja hevosten kouluttamiseen. Sitä kun ei mitenkään pelkästään sanallisesti pysty neuvomaan koska elävien olentojen kanssa tulee toimia aina tilanteen mukaan. Kuten sanottu, hevoset eivät valitettavasti ole lukeneet hevosenkoulutusoppaita eivätkä aina toimi kuten esimerkiksi autot. Yllättävässä tilanteessa siis pitäisi osata toimia lähes vaistomaisesti tai ainakin järkevästi ja panikoimatta, mutta yleensä käy ihan toisin. Niinpä en siis aio neuvoa kenellekään yhtään mitään ja toivon ettei kukaan ala soveltaa mitään kotona mikäli ei tiedä mitä on tekemässä. Kuten kaikki suuret johtajat ja poliitikot, siirrän kaiken vastuun pois itseltäni ja lukijalle ;-)

Pikkuvarsanahan Auvo oli aika arka. Ennen kuin minä sen ostin tai ylipäätään sen kanssa olin tekemisissä, oli Henna (joka siis edelleenkin pitää tallia jossa Auvo asustaa) jo saanut tehdä aika suuren työn siinä, että Auvo ylipäätään antoi koskea ja suostui esimerkiksi siihen että päitset laitetaan päähän ennen ulosmenoa. Se oli vetänyt rallia ympäri karsinaa, mutta aina tietenkin lopulta päätynyt tilanteeseen jossa sille joka tapauksessa puettiin ne päitset ja sitten vietiin ulos. Vielä joskus parin kuukauden ikäisenä kun minäkin aloin sen kanssa touhuta jotain, saatiin ihan fyysisesti pidellä sitä paikallaan jos se halusi laitumella yhtäkkiä poistua ja ottaa ritolat. Silloinhan se vielä onnistui kun se oli kooltaan niin pieni ja luultavasti jos sen niissä tilanteissa olis päästänyt irti vahingossa tai tarkoituksella, siitä olis tullut yksi niistä hevosista jotka riuhtoo itsensä irti väkisin jos joku asia ei miellytä.

Jo pienenä Auvo totutteli matkustamiseen emänsä Tikun kanssa (Silmätikku), kun ne kävivät yhdessä klinikalla Tikun tiineyttä tarkasteltaessa. Auvo oli tosi reipas, se matkusteli kopissa miten päin sattui huvittamaan. Klinikallakin ihastelivat sitä, kun se oli niin nätti ja käyttäytyi fiksusti. Yhden reissun jälkeen laitoin sen huvikseni vielä yksin takaisin traileriin kun ne oli molemmat jo otettu ulos. En ollut yhtään varma suostuuko se tulemaan sinne perässäni ilman äiskää, mutta sinne se vaan lompsi. Joskus se saattoi pysähdellä lastaussillalla, mutta se oli onneksi niin pieni, että Henna pystyi melkein nostamaan sen kyytiin, jos se ei halunnut itse sinne mennä. Nykyäänkin se vielä varmaan luulee että tarvittaessa Henna sen nostaa traileriin jos se ei sinne mene itse.

Rupesin Auvoa harjailemaan jo ensimmäisenä kesänä, Henna oli siltä jalkojakin nostellut jo ihan pienenä. Ensin Auvo tottui siihen että rapsuttelu on kivaa ja lopulta se tuli siihen tulokseen että harjaaminenkin on mukavaa. Nykyään sitä voi harjailla ihan mistä haluaa miten haluaa ja se tykkää rapsuttelustakin yli kaiken. Kavioiden nostelu on sille ollut ihan ok, välillä takasia nostettaessa se on ruvennut nojailemaan mutta kun ollaan harjoiteltu että paineesta kuuluu mennä poispäin (eikä kohti kuten varsojen luontainen refleksi on), niin Auvo osaa jopa itse pitää ne takajalatkin ylhäällä. Paitsi kun kengittäjä vuolee kavioita on ihan kiva koittaa nojailla koko painolla sitä kohti, tai kuten Auvo viimeksi kokeili, ruveta venyttelemään.. :-D

Kiinni Auvo oppi olemaan niin että se ensin seisoi toiselta puolelta käytävää narussa kiinni, ja toiselta puolelta naru oli vaan kierretty kalterin takaa ja kiinnipitelijän kädessä. Jonkun kerran se testasi mitä tapahtuu jos alkaa kiskoa, mutta oppi aika nopeasti miten paine loppuu. Nykyään se seisoo kahta puolta kiinni paremmin kuin jotkut isot hevoset (testattu myös näyttelyssä pois kotoa ja klinikalla). Suitset sille laitettiin ensimmäistä kertaa päähän muistaakseni viime syksy aikana. Nekin vaan niin että kuolaimet suuhun ja siinä se. Vähän aikaa se niitä ränkytteli mutta ei sen kummempia. Nyt sillä on ollut suht säännöllisesti viikottain suitset päässä ja kuolaimet suussa että se tottuis niihin. Koskaan ei ole ollut suitsien laiton tai kuolainten kanssa mitään ongelmaa. Satulakin sille itse asiassa laitettiin kerran selkään, johtuen siitä että yritettiin saada se vähän hätääntymään että se kakkais, kun se oireili yksi aamu vähän ähkyä. Henna laittoi sille satulan karsinassa mutta harmillisesti sen ähkyilyn kannalta Auvoa ei haitannut yhtään. Se vaan kattoi että jaa, mikä tuo on, eikä välittänyt sen kummemmin. Ähkyoireet onneksi meni ohi ihan kävelyllä, ettei siinä sen enempää. Valjaatkin sillä on ollut päällä mutta varsinaista ajo-opetusta ei vielä millään muotoa aloitettu ennen laitumelle menoa, joten se jää syksyyn. Jotenkin en tosin jaksa uskoa että sekään olis kauhean ongelmallista ellen sitten esimerkiksi itse tee siitä hankalaa.

Auvo joutui myös opettelemaan pesulla käymiseen, aluksi niin että pestiin siltä pelkästään jalat letkulla. Sekin oli aluksi vähän kamalaa, mutta kuten useat asiat Auvon kanssa, se alkoi sujua kun tämä huomasi ettei siinä mitään pahaa tapahdukaan. Ennen näyttelyä Auvo sitten kävi ihan kokovartalopesulla, niin että huuhtelin sitä letkulla ihan joka puolelta. Välillä tarvittiin avustaja seisomaan nenän eteen, kun Auvo oli sitä mieltä että apua voinko poistua, mutta unohti ne yritykset kun tie tukittiin. Kaiken maailman tököteillä suihkutteluun totutin Auvoa jo ensimmäisenä kesänä, kun laitoin suihkepulloon vettä ja kävin sillä suhuttelemassa Auvon ja Tikun vierellä kun ne söivät. Nykyisin Auvo antaa ruutailla ittensä paljon paremmin kuin esimerkiksi toinen hevoseni Rolle, kymmenen vuotta..

Pienempänä Auvo meinas olla sitä mieltä, että jos joku sitä joskus huitoi kauemmas tai pyysi juoksemaan, se ei tahtonut antaa enää kiinni. Jouduin sitä viime talvena lahjomaan leivällä parina päivänä, kun se oli pari tuntia yhtenä iltana pyörinyt ympäri tarhaa eikä ollut antanut kiinni. Oikeastaan tuo taitaa olla ainoita asioita, joissa sillä oon käyttänyt herkkuja varsinaisesti apuna. Sen jälkeen Auvo on taas antanut kiinni ongelmitta. Itse asiassa se nykyään tulee aina portille vastaan ja monesti hörisee, kun menen hakemaan sen tarhasta. Enkä ole niiden parin päivän lisäksi sille ikinä mitään syöttänyt kun olen sitä pois tarhasta hakenut. Jossain välissä se aina ravasi tai laukkasi portille että ehti ennen isompia kavereita. Hassu hevoslapsi. Ja joka kerta kun sen vie takaisin, se jää yleensä vielä portille seisomaan kun sen päästää irti, että tehtäiskö vielä jotakin. Ja tulee myös yleensä aina portille vastaan vaikka sillä olisi justiinsa ruokaakin tarjolla, huolimatta siitä että se on todella perso ruualle, vähän kuten omistajansakin.

Auvo ei kulkenut varmaan yli puoleen vuoteen trailerilla mihinkään, kunnes sitte tajusin että pakkohan sitä ois vähän kuskailla kun kesäkuussa on varsanäyttely ja muutenkaan ei koskaan voi tietää milloin se täytyy johonkin viedä. Käytettiin sitä sitten läheisellä maneesilla yksinään, niin että minä matkustin sen kanssa kopissa. Kerran taidettiin sitä ennen harjoitella koppiin menoa kun sattui joku traileri olemaan pihassa auki; talutin Auvon lastaussillalle, se tais pysähtyä ja kun Henna kerran tökkäsi sitä takapuoleen se meni sisälle ja kun se seisoi kopissa nätisti, vein sen takaisin tarhaan saman tien. Tähän meni aikaa varmaan kolmisen minuuttia. Sitten kun lähdettiin maneesille, Auvo taas käveli suoraan koppiin. Matkustamista se vähän ihmetteli, mutta alkoi todeta senkin jo lyhyellä matkalla vaarattomaksi. Maneesillakin se käyttäytyi tosi hienosti vaikka olikin yksin. Takaisin päin lähdettäessä se oli sitä mieltä että seisoo vaan sillalla ja sitä piti taas tuupata kerran takapuolesta että se käveli sisälle.

Seuraavan kerran se sitten kuskattiin demovarsaksi Äimärautiolle, kun siellä oli HevosAgron järjestämä rakennearvostelu ja hevosen esittäminen näyttelyssä – tilaisuus. Tai en tiedä virallista nimeä, mutta siitä siellä kuitenkin oli kyse. Auvon kans vähän harjoiteltiin kolmiolla kävelyä ja juoksua ja paikallaan seisomista ennen sitä ihan kotikentällä. Auvohan yritti jossain vaiheessa keuliakin, mutta se loppui lyhyeen kun laitoin sille suitset päähän ja loikatessaan se nykäisi itteään suuhun. Taisi kokeilla sitä kahdesti enkä muista että olisi sen jälkeen koittanut kertaakaan. On se loikkinut muutaman kerran sivusuunnassakin (poispäin minusta onneksi) ihan tosissaan, niin että hyvä ettei ole päässyt irti, mutta en ois kyllä henkenikään uhalla päästänyt koska tiedän tasan tarkkaan mitä siitä seuraa. Ihan hyvä oikeastaan että se nyt pienempänä kokeilee vähän kaikkea, koska sitten niistä asioista ei tarvi sen kummemmin keskustella kun se on isompi ja vanhempi. En todellakaan halua kolmivuotiasta oria joka keulii ja hyppii ja yrittää poistua paikalta eikä kuuntele minua tippaakaan. Tai sen puoleen minkään muunlaistakaan hevosta joka tuollaista tekee. Siksipä mun hevosista ei tulekaan semmosia ;-)

No, Auvon demohevosreissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Kuljetuksessa ei ongelmaa, Äimärautiolla se meni klinikan karsinaosastolle muiden varsojen kanssa odottelemaan omaa vuoroaan ja jäi sinne suht rauhallisena, kun mentiin katsomaan muita demohevosia ja niiden arvostelua. Auvo tuli vuoroon toisen vuotiaan orivarsan kanssa ja oli reppana aika hädissään. Se vaan huuteli eikä olis malttanut kävellä. Sitten kun meidän vuoro tuli, Auvo oli epäpuhdas! Eikä se tietenkään ole ikinä ollut, joten olin aika ihmeissäni että mitä hittoa tässä nyt on tapahtunut. Kun sitten päästiin takaisin tallille ja Henna mulle näytti miten se liikkuu, niin näkihän sen että se oli jo käynnissä ep. Liekö sitten tolskannut siellä karsinassa jotain. Tulipahan kuitenkin käytyä katsomassa maailmaa ja onneksi parin päivän oleskelun jälkeen Auvo liikkui taas ihan puhtaasti.

Seuraava koitos oli sitten Hippoksen tamma- ja varsanäyttely Äimärautiolla kesäkuun alkupuolella. Auvo oli vähän kehnossa kasvuvaiheessa ennen sitä, vielä pitkässä karvassa vaikka sitä nyhdin niin paljon kuin ehdin, muutenkin vähän raukka muotopuolen näköinen, vähän kuin puoleksi tyhjä ilmapallo. Näkee hyvin kuvista jotka on otettu ennen näyttelyä ja kun vertaa sitä pariin muuhun yksivuotiaaseen varsaan, niin se ei todellakaan näytä niissä edustavalta. Noh, ei auttanut, suhtauduin aika skeptisesti koko näyttelyyn ja ajattelin että otetaan ihan harjoituksen kannalta, se on kuitenkin hyvä tilaisuus taas totuttaa varsoja kaikenlaiseen. Näyttelyyn Auvo matkusti Kultsin (o.Kultakimpale, kuukauden Auvoa vanhempi ja isä Vinha Paanari kuten Auvollakin) kanssa samalla kyydillä. Näyttelypaikalla se ei kummemmin ihmetellyt, mittauksessa vähän pyöri ympäriinsä mutta muuten otti hyvin rauhallisesti. Tilanteen teki vielä haastavammaksi se että lämpötila oli hellelukemissa, +30 eikä yhtään tuullut. Siellä helteessä seisoessa rupes jo itelläkin vähän tuntumaan että huhhuh. Itse arvostelussa Auvo toimi ihan hyvin, jos ei lasketa sitä että tuomareista poispäin ravatessa se vähän laukkasi, ja kavereista poispäin ei olis halunnut ravata ollenkaan.. Noh, Auvo sai kuitenkin kirkkaan toisen palkinnon ja oli näyttelyn toiseksi paras yksivuotias! Oli kyllä todellakin yllätys tässä vaiheessa, mutta positiivinen. Erityisesti tietenkin ilahduttaa että jalka-asennot oli hyvät, niillä kun on aika iso merkitys tulevaisuudessa. Nykyään noita kakkosiakin jaellaan aika niukasti, etenkin vuotiaille varsoille. Paras yksivuotias oli tietenkin myös ”meidän” porukkaa, Hennan hieno tamma Siipi. Kultsikin sai kakkospalkinnon, joten hyvä päivä kaiken kaikkiaan. Auvo kävi vielä Siipin kanssa klinikalla rokotettavana, tietenkin käyttäytyi erityisen hyvin, ja sen jälkeen olosuhteiden pakosta jäi vielä varikkoalueelle karsinaan odottelemaan kotiinpääsyä.

Oli aika pitkä päivä, kun tultiin Äimärautiolle ennen puolta yhdeksää, ja lähdettiin joskus neljän jälkeen. Varsinkin siis varsoille, jotka ei ennen tuollaisia reissuja ole tehnyt. Vaan Auvo ja Siipi kiltisti odottelivat karsinoissa ja myös matkustivat samalla kyydillä kotiin. Auvo ei innostunut edes siitä että matkusti tamman kanssa, tosin näytti vähän siltä että Siipi oli saattanut Auvolle kertoa jo matkan aikana kuka oikein määrää. Auvon kanssa oli kyllä mukava pyöriä Äimärautiolla, muiden varsojen arvostelun aikana kateltiin sivusta ja yritin ettiä jotakin mitä Auvo pelkäis, mutta en onnistunut. Vilkaistiin myös radalle sen reunalta, pitäähän Auvon tietää missä se tulevaisuudessa juoksee kovaa ;-)

Ai niin, myöhemmin selvisi myös että sain näyttelyssä parhaan esittäjän palkinnon (en tiedä oliko sitten kyse vain varsojen esittäjistä vai mistä), siinä vaan oli kaikenlaista hässäkkää kun Auvon omistajatiedot eivät ole VIELÄKÄÄN päivittyneet mihinkään eikä auttanut vaikka ilmoitinkin vielä näyttelyssä että omistaja on siellä tiedoissa väärin (Hippoksen tietojen mukaan Päivi, joka on Auvon kasvattaja, on myös sen omistaja edelleen). Sen palkinnon sain kyllä ihan Hennan (ja tietty myös Auvon) ansiosta, kun se meitä Auvon kans neuvo harjoitellessa. En oo aikasemmin esittänyt oikeassa näyttelyssä yhtään hevosta, vaikka joskus niitä oonkin seurannut. Oisin luultavasti seisottanut Auvon miten sattuu ja muutenkin ehkä juossut väärään suuntaan tai muuta vastaavaa. Nytkään meidän juoksuosuus ei mennyt kovin putkeen vaikka Auvo sillä kasin ravista saikin. Ens vuonna sitten paremmin, sillon tulee vähintään ysi!

Sunnuntaina sitten vietiin Auvo orilaitumelle kolmen muun vuosikkaan orin kanssa. Aivan kamalaa, kun Auvo ei ikinä ole muualla asustellut. Ainakin siis mun mielestä, Auvo varmaan tajuaa kohtalonsa tässä tämän viikon aikana kun alkaa miettiä että miksei Henna sitä ruokikaan joka aamu ja ilta eikä kukaan tule edes rapsuttelemaan, paitsi uudet kaverit. Se kyllä näytti hyvinkin tyytyväiseltä laitumelle päästessään, että tuskin se nyt siellä kärsii. Hyvä vaan että pääsi kasvamaan ja vahvistumaan sopivassa porukassa. Siellä se nyt möllöttää ja tulee takaisin syyskuun alussa, ellei mitään kummempaa satu. Saa nähdä kuinka iso se silloin on, näyttelyssä edestä mitattuna 141 ja takaa 142, vaikka meidän pätevämpien mittausten perusteella se on takaa vielä useamman sentin korkeampi (minkä näkee ihan silmälläkin). Kesän aikana aion tietenkin käydä sitä kattomassa monta kertaa, ettei se mua aivan unohda!

Auvon kanssa asioita opeteltaessa on siis panostettu lähinnä laatuun, ei määrään. Mulla on välillä sellaset aikataulut etten edes ehdi tekemään Auvon kanssa kaikkea mitä haluaisin, mutta yritän sitten edes käydä vähän rapsuttamassa sitä jos ei muuta. Toisaalta ei sen tarvikaan joka päivä tehdä välttämättä muuta kuin elää hevosen elämää ja kasvaa, se on vielä niin nuori. Mutta ei ne puolen tunnin harjaukset ja talutukset myöskään mitään haittaa. Enimmäkseen olen kuitenkin sitä mieltä, että en halua opettaa hevoselle vaan ”temppuja”, koska en millään voi opettaa sitä kaikkiin tilanteisiin tai asioihin joihin se joutuu tottumaan elämänsä aikana. Jos suhde ihmiseen on kunnossa, ei niiden uusien tilanteidenkaan pitäisi olla ongelma. Ainakin tähän mennessä se on Auvon kohdalla pitänyt paikkansa erittäin hyvin. Käytännön syistä en myöskään ole käyttänyt sen opettamisessa makupaloja; ensinnäkin se piti OPETTAA syömään leipää ja porkkana oli jo todellinen haaste, joten niistä ei aluksi kauheasti apua ollut. Mulla on myöskin se ongelma, etten ikinä muista ottaa mitään makupaloja joilla sitä voisin palkata. Lastausharjoituksissakaan se ei yleensä ole saanut ruokaa palkinnoksi, paitsi joskus vähän heinää jos sitä kopissa on ollut. Toisaalta en ihan ymmärrä sitäkään miksi hevosta tarvisi kauheasti palkita ihan normaalitoimista, jotka ei sillekään ole mitenkään uutiskynnystä ylittäviä. Taidan siis säästää ne namit erikoistilanteisiin.

Multa on kyselty aika monesti, että mitä meinaan Auvon kanssa tehdä ja mitä siitä tulee isona. Paras oli kun joku kysyi, että aionko itse kouluttaa sen. Sillon mua nauratti. Siis tietenkin sen koulutan ihan itte, jos sitä työkseni teen niin saa Auvollekin mun koulutukset kelvata! Ajo-opetuksessa turvaudun kyllä semmosten apuun jotka siinä hommassa on parempia, itehän tajuan tosiaan ravihommista lähinnä sen että siinä voittaa se joka juoksee kovimpaa eikä laukkaa. Mikään ei siis estä Auvoa myöskään juoksemasta kilpaa vaikka raveissa jos se siihen osoittaa taipumuksia. Lähinnä kuitenkin sen ratsuksi hommasin, ja siinä hommassa sen koulutan niin pitkälle kuin sillä rahkeet riittää. Mulla ei myöskään ole aikomusta ruunata sitä, ellei tule vastaan joku todella hyvä syy. Todella hyvä syy olis esimerkiksi se jos siitä jotenkin kummallisella tavalla tulis ihmiselle vaarallinen, tai se ei olis kelvollinen jalostuskäyttöön ja joutuisin sen jostain syystä laittamaan sellaiseen paikkaan jossa orina asuminen ois sille oikeasti turhan vaivalloista. Muuten se siis on ja pysyy orina.

Taisin unohtaa myös mainita, että Auvo on lisäksi maailman ihanin ja mukavin ja fiksuin varsa. Ja mun paras kaveri, tuli siitä mitä vaan maastomoposta olympiaratsuun.

Periksi ei anneta

Tiedättekö sen tunteen, kun ratsastaessa tulee sellainen olo, että nyt riittää? Olette yrittäneet jotakin asiaa monta kertaa, se ei vaan onnistu, tiedätte että vika tasan tarkkaan on satulan päällä ja tekis mieli pätkäistä itteensä halolla päähän tai jättää hevonen keskelle kenttää ja lähteä lätkimään. Tai huutaa EN VAAN OSAA ja luovuttaa. Hankkia ehkä joku muu harrastus (tai mun tapauksessa työ).

Minulle harvemmin edes sattuu tuollaisia tilanteita, mutta nyt aika lyhyen ajan sisään useampikin. Tuntuu että onko tätä nyt pakko tehdä? Eikö voi tehdä vaan niitä varmasti onnistuvia asioita ja sillä tasolla jolla ne ovat helppoja? Pitäiskö jättää koko touhu vaan pelkäksi harrastukseksi, jolloin ei olis pakko kuin vaikka rymytä pitkin puskia, jos ei satu huvittamaan, eikä tarvi todistaa kenellekään yhtään mitään. Lopettaa kaikki tavoitteellinen tekeminen ja keskittyä vaan fiilistelemään.

Minä onneksi tiedän, että ratsastuksessa ei todellakaan aina onnistu. Mun ratsastusmäärillä tosin yleensä niitä onnistuneitakin reissuja sattuu kyllä kohtuu usein, mutta tietenkin sitten vastaavasti myös niitä epäonnistuneita. Useimmiten oon ihan hyvin onnistunut käsittelemään ne järkevästi, miettimään mikä ei toiminut, miksi hevonen ei toiminut tai toimi niin kuin toimi ja miten edetä asiassa. Seuraavalla kerralla uusiksi ja homma taas etenee. Omassa ratsastuksessahan aina löytyy parannettavaa, mutta hevoset on onneksi niin anteeksiantavia sen suhteen että ne silti saattavat väläyttää aivan mahtavia pätkiä omalle tasolleen, kuskin virheellisyydestä välittämättä. Hevosten virheitä tai ylipäätään tekemisiä on paljon helpompi sulattaa kun omia virheitään, varsinkin kun lähes aina kyllä tiedän mitä PITÄISI tehdä, mutta en vaan sitä syystä tai toisesta pysty tekemään. Joskus tuntuu että hakkaa päätänsä seinään eikä tekis edes mieli kiivetä hevosen selkään, jos ei onnistu tekemään asioita niin hyvin kun omasta mielestään pitäisi.

Ratsastus on siitä haastava laji, että kyse ei ole pelkästään tekniikasta, tiedosta, eikä harjoituksen määrästä. Kyse on myös hyvin paljon tunteesta, fiiliksestä, yhteydestä sen toisen elävän olennon kanssa. Tämän kanssa pätee hyvin sitaatti ”Joillakin se on, jotkut etsivät sitä koko elämänsä ja jotkut eivät sitä opi ikinä.” On paljon ratsastajia jotka viettävät todella paljon aikaa opiskellen ratsastusta teoriassa, käyden valmennuksissa, seuraten kisoja, puuhaten hevosten kanssa muutenkin. Silti he eivät välttämättä koskaan pääse etenemään vaikeampiin asioihin, vaikka joku muu olisi samoilla harjoitusmäärillä jo helpostikin kansallisilla kilpakentillä tai jos ei kilpailemassa, niin kuitenkin päässyt pitkälle hevosten kanssa kommunikoinnissa tavalla tai toisella. Yhdessä turhanpäiväisessä tv-ohjelmassa keskusteltiin siitä, kuinka monilla artisteilla ei välttämättä edes ole erityisen hyvä lauluääni, mutta heidän tulkintansa ja karismansa on aivan omaa luokkaansa. Hevosten kanssa tarvitaan juuri samaa: karismaa hevosen silmissä ja sitä tulkintaa, jotta onnistuu kommunikoimaan sen toisen elävän olennon kanssa kielellä jota se ymmärtää. Kaikilla ei sitä karismaa ja tulkintaa valitettavasti ole enkä oikeastaan usko että sitä voi mistään oppia, vaikka muita taitoja pystyykin parantamaan aika paljon.

On myös tullut taas huomattua että osa hevosista reagoi paljon vahvemmin ihmisen mielialaan kuin toiset. Nehän lukevat meidän kehonkieltämme paljon paremmin kuin me niiden ja aistivat pienimmätkin muutokset. Osa reagoi niihin vahvemmin kuin toiset, jotka putputtavat tasaisesti vaikka ratsastaja istuisi selässä tönkkönä kuin betonipatsas. Kumpi sitten on parempi riippuu tietenkin ratsastajasta. Minä olen huomannut että jos on pinna vähän kireällä enkä voi keskittyä täysin, lähes kaikki ratsastamani hevoset toimivat silti jos vähän tsemppaan. Sitten on muutama jotka eivät. Antavat ihan saman panoksen kuin minäkin; keskittyvät vähän mutta eivät täysin minuun ja eipä siinä sitten tarvi ihmetellä, jos ei mene ihan kuin elokuvissa. Silloin mietin tarkasti mitä teen ja miten, jotta en tee tilanteesta ongelmaa ja turhaudu itse. Joku kokemattomampi olisi saattanut vain ajatella että RASITTAVA HEVONEN, TÄMÄ ON TAAS IHAN TYHMÄ ja pistää kaiken hevosen piikkiin. Tieto onneksi tai valitettavasti lisää tuskaa, joten itse harvemmin tulee turvauduttua tuohon tekosyyhyn. Ei auta kuin katsoa peiliin ja hakea se oikea ”henkinen vire”, koska muuten noista ratsastuskerroista tulee liian tuskaisia. Eri asia jos harrastais vaikka pyöräilyä, eihän se pyörä tajua jos kuskia ottaa pattiin ja se polkee raivona kakskymmentä kilometriä. Sitten ehkä helpottaakin. Hevoset vaan ei ole polkupyöriä, joten huonona päivänä täytyy vaan säilyttää maltti ja suunnitella tekemiset sen mukaan ettei kauheita turhautumisen hetkiä tule. Hyvin harvoin minäkään malttiani menetän hevosen selässä koska tiedän ettei se mitään auta (muuten saattaa kyllä olla että joku läheinen on ehkä joutunut kuuntelemaan kilahtamisiani, anteeksi vaan), ja silloinkin jos menetän, pysähdyn, lasken kymmeneen ja hengitän syvään ja sitten vasta yritän uusiksi.

Joskus siis ois tehnyt mieli luovuttaa mutta kuten todettu, periksi ei anneta. Tuleehan toki niitäkin tilanteita että pitää myöntää ettei tästä nyt tule yhtään mitään – taidot ei riitä, tai sitten täytyy tehdä asia eri tavalla. Mutta jos on kyse asiasta, jonka fyysisten ja henkisten ja kaikkien muidenkin mahdollisten edellytysten mukaan pitäisi onnistua, niin ei muuta kuin uudestaan ja lisää harjoittelua. Eikä kannata tehdä niitä samoja virheitä uudelleen, vaan kannattaa tehdä uusia. Vaikka en meinaa millään kestää omia virheitäni, niin sitähän sanotaan että virheistä oppii (toivottavasti ainakin). Ja kaikkihan niitä tekee, joten ei kait tässä hätiä. Usein se on vaan hankalinta olla itselleen armollinen, vaikka muille virheiden tekemisen salliikin.

Niin joo, tuli kisoissakin käytyä, mutta nyt henkinen kapasiteetti ei riitä kirjoittamaan niistä vielä mitään raporttia, vaikka siitä mielenkiintonen tuleekin. Aion siis vakaasti kirjoittaa niistäkin kun vielä muistan. Kiitos vaan tausta- ja huoltojoukoille, ilman ei olis reissusta selvitty J