Täällä taas - tai siis Sveitsissä

Hupsistakeikkaa. Ajatuksissani tämä mun blogini oli jo kuollut ja kuopattu - tuli sitten yhtäkkiä mieleen, että olenko edes piilottanut sitä, tai poistanut kokonaan. No enpä ollut. Ehkä sillä oli joku suurempikin tarkoitus? Ei sillä, että ois pariin viime vuoteen ollut aikaa, tai sen puoleen juurikaan motivaatiota, kirjoittaa yhtään mitään. Mutta maailma muuttuu, Eskosein, ja niin se minäkin. Muutin, siis. Nimittäin Sveitsiin.

Ennenkuin nykyiseen olinpaikkaani palaan sen tarkemmin, pari sanaa siitä, miksi taas kirjoitan. Siihen tosiaan riittää ihan muutama sana: siksi, kun huvittaa. Aikasemmin piti vähän miettiä, mitä kirjoitan. Ihan siitäkin näkökulmasta, että olin yrittäjä, ja kirjoittamani tekstit edustivat myös yritystoimintaani. Toiseksi, en halunnut kirjoittaa asioita, joista ihmiset voivat saada väärän käsityksen. Jokaista tekstiä mietin etukäteen ja monia asioita jäi kirjoittamatta, syystä tai toisesta. Mietin jo että poistaisin kaikki vanhat tekstit mutta olkoon. Olen ne joskus rääpinyt kasaan, niin kai niistä pitää vastuu ottaa, vaikken niitä enää haluakaan lukea.

Mutta nyt! Taitelijan vapaus. En ole enää Suomessa, en työskentele enää yrittäjänä. Voin kirjoittaa tai jättää kirjoittamatta mistä huvittaa. Mistä minä edes tiedän, lukeeko tätä blogia kukaan, mutta toisaalta, en edes välitä. Kirjoittaminen on aina ollut asia, jolla olen purkanut omia ajatuksiani, hyvässä ja pahassa. Jäsennellyt maailmaa ja omia pohdintoja. Kirjoittaminen on KIVAA. En halua välttämättä kirjoittaa pelkästään hevosista. Tai ehkä haluankin. En ole päättänyt, ja sekös vasta on kivaa. Kenenkään ei tarvitse lukea blogiani, mutta eikö ne kuuluisimmat bloggaajat elätä itsensä tällä touhulla? Kuka haluaa maksaa siitä että bloggaan? Anyone?

Noh, ei tullut yllätyksenä, en maksaisi minäkään. Jatketaan silti.

Vaikka siis muutinkin ulkomaille, mites muuten kuin miehen takia, hevosia en silti hyljännyt. Omat tosin meni - mutta erittäin hyviin koteihin. Surullista, mutta oikeastaan ei ollut muita vaihtoehtoja. Työn puolesta heppatyttöily silti jatkuu. Sen tarkemmin yksityiskohtiin menemättä (vaikka tuskinpa mun sveitsiläistä työnantajaa hevonkukkua kiinnostaa, vaikka kirjoittelisinkin suomenkielisessä blogissani, jolla ei ole lukijoita, paikan nimen ja kaiken julkisesti) olen siis tällä hetkellä töissä ratsuttajana täysihoito-/myyntitallissa. Lähinnä kouluhevosten, joista muutamia on myyty myös ulkomaille, viimeksi jenkkeihin. Hevosia on laidasta laitaan, mutta pääosin ne ovat tosi hienoja,

 ja kalliita. Ongelma ei tosin kuulemma ole se hienojen (ja kalliiden) hevosten myyminen, vaan niiden hyvien hevosten löytäminen..

Muutos siihen, mitä tein Suomessa, on aika suuri. Hevoset ei onneksi kieliä osaa ja töissäkin pärjään pääosin englannilla, mutta eroja löytyykin sitten muuten rutkasti. Tällä hetkellä teen vaan 50% työaikaa, joten päivien pituus verrattuna aikaisempaan on huomattavasti lyhyempi. Yrittäjä kun ei tunne mitään kahdeksan tunnin 8-16 työpäiviä, juhlapyhiä tai palkallisia lomia. Tai aikaa, kun joku ei soita tai laita tekstaria yhdentoista jälkeen illalla tai sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää. Mutta enhän minä siis silloin sunnuntaisin kuitenkaan vapaalla ollut.

Jännä huomata, että on ollut jotenkin vaikea sopeutua siihen ettei ole jatkuvasti töissä. Tai aamulla, parin tunnin tauko, päivällä ja taas tauko ja uudestaan illalla. Ja siihen että on vapaa-aikaa. Mitä mä oikein teen? Useimmiten en saa tehtyä paljon mitään. Kai se on tottumiskysymys, kun ehtii kotona vaan käydä pyörähtämässä ja syödä, ja nyt oiskin aikaa siivota, tehdä ruokaa, urheilla.. Ehkä tämä alkaa tuntua jossain vaiheessa arjelta, jolloin en vaan istu ihmettelemässä sitä, että olen täällä, enkä enää Suomessa.

Niin, siitä työpaikasta. Siitä miten sain tuon paikan, voin sitten kirjoittaa tarinan ihan erikseen, jos jotakuta kiinnostaa. Oli muuten ensimmäinen kerta kun hain töitä! Joka tapauksessa, meillä on tallissa noin kolmisenkymmentä hevosta, parin pellon päässä vielä parikymmentä eläkehevosta, jotka vaan laiduntaa, tosin viettävät yöt tallissa. Näiden kanssa tekemisissä ovat lähinnä tallityöntekijät, kolme miestä, jotka eivät yllättäen ole sveitsiläisiä (hevosala on täällä niitä, joista saa vähiten palkkaa, tosin enemmän kuin Suomessa). Minä ja tallin toinen ratsuttaja sitten pyöritellään asiakkaiden hevosia ja myyntihevosia sekä omistajapariskunnan Rouvan ratsuttamia hevosia. 

Tämä on siis lähtöruutu. Enemmän muutosta, työpaikasta, Sveitsistä, MINUSTA, kaikesta, maailmasta ja minun tärkeistä mielipiteistäni jatkossa. Jos jaksatte lukea. Lisänä pari maisemakuvaa tästä meidän hoodeilta. Kun en parempaakaa keksiny.

 

Ajatuksia eversti Carden kurssilta

Pahoittelut radiohiljaisuudesta blogin suhteen. Meinasin lopettaa kirjottamisen kokonaan, mutta katsotaan nyt, tuleeko tässä vielä innostuttua.

Olin tulkkaamassa eversti Carden kurssia lokakuun puolivälissä Ruukissa. Samalla tuli seurattua tietysti lähes koko kurssi hyvin tiiviisti, kääntäessä kun on pakko ymmärtää mitä tapahtuu, kun sanasta sanaan kääntäminen harvemmin onnistuu. Olen kirjoitellut ylös joitakin asioita, joita minulla jäi mieleen. Suurin osa on referointia siitä, mitä eversti sanoi tai miten minä asian ymmärsin, eivät siis välttämättä suoria lainauksia siitä, mitä eversti sanoi. Mitenkään syvällinen läpileikkaus kurssista tämä ei tietysti ole – jokainen kun kuulee ne asiat, jotka kokee itselleen jollain tapaa tärkeäksi. Tässä kuitenkin joitakin poimintoja niille jotka eivät paikalle päässeet.

”It is easy to do difficult things badly. It is much more difficult to do easy things well.”

Carde puhuu paljon siitä, että perusasiat tulee hallita täydellisesti. Ja siitä, että niiden hallitseminen täydellisesti ei ole helppoa. Kaikki kuitenkin perustuu näille yksinkertaisille perusasioille, joten kun niiden hallinta on erittäin hyvää, siirtyminen kohti vaativampia tehtäviä ei olekaan niin vaativaa.

”Activity. ALWAYS activity.”

Jopa enemmän kuin keveydestä, eversti Carde puhuu hevosen aktiivisuudesta ja eteenpäinpyrkimyksestä. Välillä hän jopa sanoi, ettei nyt edes maininnut että hevosen tulee pyrkiä eteenpäin, ”koska se on itsestäänselvyys”. Lähes jokaisen ratsukon kohdalla työskenneltiin oikeanlaisen eteenpäinpyrkimyksen ja aktiivisuuden saavuttamiseksi, jota eversti piti ensiarvoisen tärkeänä, jotta työskentely on ylipäätään hyödyllistä.

“Don’t go fast! Going fast is not a parf of dressage.”

Carde halusi hevosten liikkuvan rauhallisessa tempossa, mahdollisimman pitkillä ja hitailla askellajilla, kuitenkaan aktiivisuutta unohtamatta. Monet ratsastajat sekoittavat eteenpäinpyrkimyksen ja vauhdin keskenään, ja hakiessaan eteenpäinpyrkimystä lisäävätkin virheellisesti vauhtia. Tällöin hevonen liikkuu lyhyillä ja nopeilla askelilla ja usein etupainoisena. Tämä oli myös yksi niistä asioista, joihin eversti useimmin puuttui, ratsukosta riippumatta. Hitaasti, mutta aktiivisesti liikkuva hevonen, on tavoite jota kohti pyritään - kohti kokoamista, siis.

”Activity, balance, submission.”

Eversti muistuttaa usein näistä kolmesta tärkeästä asiasta: eteenpäinpyrkimys, tasapaino, myötääminen/kuuliaisuus/pehmeys avuille. Hän myös mainitsee usein, ettei eteenpäinpyrkimyksestä ole iloa ilman keveyttä, eikä keveydestä ilman eteenpäinpyrkimystä.

“It is important to do simple things perfectly.”

Osa kurssilla tehtävistä asioista oli näennäisesti helppoja ja yksinkertaisia: pysähdyksiä käynnistä, siirtymisiä eri askellajien välillä, ympyrätyöskentelyä eri raameissa. Eversti kuitenkin painotti sitä, ettei niiden tekeminen oikein ole kuitenkaan helppoa, vaan yllättävän haastavaa. Esimerkiksi käynnistä pysähdyttäessä käytettiin paljon aikaa valmisteluun: hevosen tuli säilyttää eteenpäinpyrkimys loppuun asti, pysähdys valmisteltiin huolellisesti puolipidätteillä, hevosen niskan tuli säilyä korkeimpana kohtana, etuosan tuli säilyä ylhäällä, tuntuman tuli säilyä kevyenä ja hevosen piti pysähtyä enemmänkin neliönä kuin takajalat kaukana ja paino etuosalla. Hankalaksi tämän tekee everstin mukaan se, että hevonen ennakoi ja usein muuttuu hitaaksi, koska se odottaa pysähdystä ja tähän ratsastajan tuli puuttua, kuitenkaan tasapainoa tai keveyttä menettämättä.

”The horse can not decide about closing the angle (of the head and neck), about the height of the head and neck and about the amount of contact. These are rider’s decisions.”

Carde oli tarkka siitä, etteivät hevoset liiku kuolaimen takana ja lyhyellä kaulalla, turpa ryntäitä kohti. Tässä asennossa oikeanlainen kokoaminen ei ole niille mahdollista ja ne työskentelevät vartalostaan väärällä tavalla. Hevoset saavat liikkua mieluummin turpa luotiviivan etupuolella tai luotiviivalla. Hevonen ei saa paeta kuolainta taaksepäin, eikä se myöskään saa yrittää vapautua siitä kiskomalla eteenpäin. Ratsastaja päättää minkä verran hän pitää tuntumaa hevosen suuhun. Tämän tuntuman tulee olla aina mahdollisimman kevyt.

“People talk a lot about the use of the hand and it is very important. But what they forget is that a good hand starts from a good seat: supple hips, supple shoulders and elastic elbows. The hand can only be as good as the seat.”

Tällä kertaa eversti selvensi mielestäni hyvin istunnan tärkeyttä. Hän sanoo usein, kuinka ensiarvoisen tärkeää on kevyt ja pehmeä tuntuma ja kuinka tarkkaa käden käytön tulee alla. Nyt kuitenkin päästiin myös asian alkulähteille siinä, että istunnan merkitystä korostettiin (mikä sinänsä saattaa olla useimmille itsestäänselvyys, mutta mielestäni erittäinkin mainitsemisen arvoinen seikka). Eversti sanoi, että hyvä käsi lähtee lantiosta ja lonkista, jotka seuraavat hevosen liikettä, rennoista, liikkuvista olkapäistä ja joustavista kyynärpäistä. Ilman näitä ei ole olemassa ”hyvää kättä”. Eversti mainitsi myös, että alussa kuuluisi käyttää reilusti aikaa oikeanlaisen istunnan ja tasapainon opettamiseen: vasta kun tasapaino on erittäin hyvä, on ratsastajalla mahdollisuus käyttää kättä oikein. Tässä hän kuitenkin näkee usein puutteita, sillä istunnan opiskelu on usein aikaavievää ja monien mielestä jopa tylsää.

”Instead of pulling the horse’s head up, prevent him from falling on the shoulders.” 

Eversti puhuu kursseillaan paljon hevosen pään ja kaulan asennosta ja sen vaikutuksesta hevosen tasapainoon ja liikkumiseen. Esimerkiksi siirtymisissä Carde mainitsee jatkuvasti tasapainon ja aktiivisuuden/eteenpäinpyrkimyksen. Hevosen tasapaino tulee säilyttää niin, ettei se saa kaatua lavoilleen ja mennä etupainoiseksi. Tämä on kuitenkin eri asia, kuin ainoastaan pyytää hevosen päätä ylös.

”Keep the horse on the bit.”

Hevosen tulee olla rento suustaan ja pyöreä niskastaan. Mikäli hevonen vastustaa, ratsastaja liikuttaa sormiaan, jotta saa hevosen rennommaksi ja tuntuman kevyemmäksi. Kun hevonen saadaan pehmeästi kuolaimelle, oikea työskentely sen kanssa voi alkaa.

“With a young horse, you want a freedom gait, steadiness and a quiet horse.”

Kurssilla oli jonkin verran keskustelua nuoren hevosen kouluttamisesta. Eversti sanoi, että nuoren hevosen kanssa ei vielä haluta hirveästi erilaisia asioita, mutta sen halutaan liikkuvan rennosti ja tahdikkaasti eteenpäin, luonnollisessa tempossa ja raamissa (vapaa käännös). Hevosen tulee myös oppia liikkumaan tasaisella ja pehmeällä, ratsastajan määrittämällä tuntumalla ja pyydetyssä raamissa. Kun tämä onnistuu, ruvetaan ratsastamaan siirtymisiä askellajien sisällä, ja aloittamaan myös sivuttaisliikkeitä. Termillä ”quiet horse” eversti käsittääkseni tarkoitti sitä, että hevosen kuuluu työskennellä rennon tyytyväisenä ja rauhallisena, ei hermostuneena tai kiihtyneenä.

“Flexion is not the goal. We use the flexion as a tool to achieve the goal.”

Valmennuksessa työskenneltiin paljon ympyrällä, jota eversti pitää hyvänä tapana kouluttaa hevosia (ja ratsastajia). Ympyrällä hevosen rentouttamiseen ja kuolaimelle hakemiseen käytetiin asetusta, joskus reiluakin. Eversti selitti, että asettuessaan jokainen hevonen ensin kääntää päätään, jonka jälkeen se rentoutuu ja myötää niskastaan. Tämän myötäyksen saatuaan, aktiivisuuden säilyttäen, ratsukko on valmis jatkamaan työskentelyä eteenpäin. Eversti käytti tässä esimerkkinä ovesta kulkemista: avaat oven nupista/avaimella (asetus), jonka jälkeen kuljet siitä (aktiivisuus ja eteenpäinpyrkimys).

”Prepare, prepare, prepare.”

Eversti keskittyi paljon siihen, että hevonen oli kunnolla valmisteltu kulloiseenkin tehtävään, jota siltä pyydettiin. Hän kehotti ratsastajia käyttämään tarpeeksi aikaa siihen, että hevosella oli sellaiset olosuhteet, joissa se voi suorittaa pyydetyn tehtävän itsestään. Hevonen siis haetaan siihen tasapainoon, raamiin ja tempoon, josta sen on mahdollisimman helppoa tehdä pyydetty asia. Jos joku tärkeä osa jää puutteelliseksi, jatketaan valmistelua niin kauan, että hevonen on valmis.

 “Every exercise badly done is not only useless, but also harmful.”

Harjoituksia tehtäessä eversti on hyvin tarkka siitä, että pienetkin yksityiskohdat menevät oikein. Tätä hän perustelee esimerkiksi sillä, että mikäli harjoitusta ei tehdä oikein – hevonen työskentelee väärässä asennossa, ei ole tasapainossa, on laiska – ei harjoitus ole pelkästään hyödytön vaan jopa hevoselle haitallinen.

”When you are training horses, you don’t always necessarily know what to do. More important is to know what NOT to do.”

Kurssilla oli keskustelua siitä, että jossakin vaiheessa hevosen koulutusta tulee mahdollisesti eteen asioita, joita ratsastaja ei ole aikaisemmin harjoitellut (esimerkiksi kootummat liikkeet, piaffi, passage tms). Everstiltä kyseltiin, miten osata edetä työskentelyssä, mikäli asiat ovat itselleenkin vielä outoja, eikä ole tunnetta siitä miltä niiden pitäisi tuntua?
Eversti vastasi tähän, että ainakaan ei saa suurta vahinkoa aikaiseksi, kun pitää tärkeät perusasiat mielessä, ja miettii, miten asioiden EI kuulu ainakaan mennä. Käsitin, että samat perusasiat – eteenpäinpyrkimys, tasapaino, avuille myötääminen ja keveys, ovat niitä joita tässäkin painotettiin.

”You have to be demanding!”

Joissakin tapauksissa eversti rohkaisi ratsastajia pyytämään hevosiltaan enemmän – hän sanoi, että vaatimustason tulee olla sellainen, että hevonen joutuu oikeasti työskentelemään, muuten harjoittelusta ei ole juurikaan hyötyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ratsastaja alkaisi esimerkiksi käyttää voimakkaampia apuja, vaan ainoastaan nostaa vaatimustasoa hevosta kohtaan, kun se on siihen valmis.

”It’s all about the partnership.”

Eversti mainitsee usein, että hevoset ovat hyväluonteisia ja nöyriä eläimiä, jotka tekevät kyllä pyydetyt asiat kun ymmärtävät mitä niiltä halutaan. Kaikki perustuu hevosen ja ihmisen väliselle suhteelle: sen tulee olla kumppanuutta, jossa molemmat haluavat tehdä yhteistyötä keskenään. Ratsastajan tulee olla pomo, mutta hyvä pomo, jonka kanssa on mukava työskennellä.

Muita huomioita

Eversti puuttui tiettyihin asioihin useamman ratsukon kohdalla. Näitä huomioita tuli muutamia kertoja:
- Hartiat taakse, älä nojaa eteen.
-Säilytä tuntuma!
* Tuntuman täytyy säilyä hevosen näkökulmasta tasaisena ja jatkuvana, työskentelyasennosta riippumatta.
 -Säilytä asetus!
*Työskentelyssä eversti oli tarkka siitä, että haluttu asetus tuli säilyttää, jotta saatiin säilytettyä rentous ja pyöreys niskassa.
-Kädet eteen ja ylöspäin.
*Osa hevosista halusi sulkea leukakulmaa, liikkua lyhyellä kaulalla ja viedä turpaa taaksepäin. Tällaisessa tapauksessa eversti pyysi ratsastajaa liikuttamaan käsiään selkeästi eteen- ja ylöspäin, jotta hevonen ymmärtää venyttää tuntumaa kohti.
-Työskennelkää nuorten hevosten kanssa kevyessä ravissa.
*Eversti suositteli nuorten hevosten kanssa käytettävän kevyttä ravia, koska se on helpompaa hevoselle ja ratsastajalle.

Ja lopuksi..
“There is only two kinds of riding, good and bad. I prefer the good one.”
Kurssilla everstiltä kysyttiin, minkälaista ratsastusta hän arvostaa. Vastaus lienee aika tyhjentävä, ja myös monien muiden taitavien valmentajien suusta kuultu ;-)

Ensimmäinen ratsastus

Viimeisen ratsastuksen alkeiden opettelua koskevan tekstin jälkeen onkin hyvä taas palata ratsastuksen alkeisiin. Tällä kertaa tosin hevosen kannalta. En ajatellut kirjoittaa niinkään siitä, miten hevosia koulutetaan ratsuiksi tai miten sisäänratsastus tehdään – alan olla enemmän ja enemmän sitä mieltä, etten tiedä ovatko netissä annetut neuvot (vaikka täysin päteviä ja hyvällä tahdolla kirjoitettuja olisivatkin) enemmän vain hyödyksi kuin haitaksi. Hevosten kouluttamista kun ei opi lukemalla kirjoista eikä miettimällä teoriassa. Ajattelin kirjoittaa enemmänkin siitä, mitä tämä kyseinen ensimmäinen ratsastus merkitsi minulle ja miten tähän asti on tultu, kyseessä kun ei ollut kuka tahansa hevonen vaan oma, ensimmäinen hevoseni Kuohuava eli Auvo.

Auvon selässä ensimmäistä kertaa 18.12

Blogia pitemmän aikaa lukeneet tai aikaisempiin teksteihin törmänneet tietävätkin, ettei Auvon taival pikkuvarsasta tähän päivään ole ollut kaiken aikaa täysin ruusuinen. Syksyä 2011 varjosti vakavan suolenkiertymän takia tehty ähkyleikkaus, jossa selviäminen oli kiinni minuuteista ja leikkauksen jälkeenkään toipumisesta ei uskallettu antaa varmuutta. Toipumiseen meni useampi kuukausi, mutta onnekseni Auvo toipui täysin eikä siitä ainakaan toistaiseksi huomaa, että sille olisi ikinä mitään leikkausta tehtykään. Tapaus kuitenkin muistutti siitä, kuinka päivä kerrallaan näiden eläinten kanssa aina mennään – ja kuinka kaikesta huolimatta asiat voivat silti mennä vikaan, tämäkin tapaus kun sattui täysin varoittamatta, eivätkä lääkärit osanneet varmaksi sanoa mistä se johtui, muusta kuin huonosta tuurista.

Itse en osannut koskaan harmitella sitä, että kuinka paljon rahaa koko touhuun meni tai kuinka suuri vaiva oli potilasta hoitaa, puhumattakaan siitä kuinka suuren huolen ja paljon unettomia öitä koko tapaus aiheutti. Sen sijaan olin iloinen ja kiitollinen siitä, että ylipäätään sain vielä ihanan hevoseni takaisin, eikä meidän yhteinen matkamme loppunut vielä. Muistutus tuli myös siitä, että jossakin vaiheessa voi olla aika luopua ystävästä ja se päätös on taas jokaisen itse tehtävä, kun sen aika tulee, vaikka se raskas onkin. Minä en kuitenkaan elä sitä päivää miettien, vaan päivä kerrallaan, tässä hetkessä.

Vaikka tulevaisuuden suhteen olenkin jotain suunnitelmia tehnyt, jotka alkavat aina ”jos kaikki menee hyvin, …” niin en koskaan ole tehnyt sen kummempia tarkkoja suunnitelmia, miten aion minkäkin asian opettaa tai millä aikataululla. Niinpä tämä ratsastajaankin totuttaminen tuli täysin vahingossa, mutta tietäen taustat, ei siitä sen kummempaa numeroa tarvitse tehdäkään. Mielestäni kun tärkein asia joka hevoselle opetetaan, on se miten sen tulee suhtautua ihmiseen ja toimia ihmisen kanssa. Auvon kanssa helpotus on se, että tiedän tasan tarkkaan miten ja kuka sitä on käsitellyt koko sen elämän ajan. Sillä on ollut aina selvät säännöt ja sitä on käsitelty reilusti, mutta johdonmukaisesti. Omia rajojaan se on kokeillut muutaman kerran, ei mitenkään vaarallisesti eikä aiheuttaen vahinkoja, mutta nuorelle hevoselle ihan tyypillisesti. Näistä kuitenkaan ei koskaan ole seurannut mitään sitä motivoivaa palkintoa, joten kokeilut jäivät siihen. Sitä ei myöskään ole koskaan yritetty hallita pelolla, joten sillä ei ole mitään syytä olla luottamatta ihmiseen. Tältä pohjalta sen selkään kiipeäminen ei juurikaan hirvittänyt, vaikka tähän ikään mennessä on tullut todettua sekin, ettei koskaan voi tietää, vaikka valmistelu olisi kuinka hyvä.

"Mitä asiaa, minä kuuntelen?"

Itse en jaksa loputtomiin säkitellä ja totutella hevosia eri asioihin – periaatteena on se, että jos minun ja hevosen suhde on kunnossa, se antaa minun käytännössä koskea itseensä melkein millä vaan, ja tehdä sille mitä vaan. Toki tämä ei kaikissa asioissa päde niin suoraviivaisesti, mutta useimmissa kuitenkin. Hevosen voi tietysti totuttaa ja siedättää vaikka mihin asioihin, mutta itse olen kokenut ensimmäisen konstin a) toimivammaksi ja b) säästävän lisäksi tuhottomasti aikaa ja hermoja. Varsinkin kun kyse on hevosesta jonka kanssa olen enemmänkin tekemisissä, lyhyen ajan tuttavuudet ovat toki tapauksia erikseen.

Ennen selkään kiipeämistäni Auvolla oli ollut satula selässä joitakin kertoja – tästä se ei välittänyt mitään ensimmäisellä kerrallakaan – ja yhdesti sen selässä olin hetken istunut, toisella kerralla muutaman sekunnin ollut mahallaan. Tämä tapahtui tallissa sisällä. Päivänä jolloin sitten oli aika kiivetä selkään, meillä ei ollut satulaa, mutta tässä tapauksessa en pitänyt sitä kovin suurena miinuksena. Yleensä en muiden hevosia aloita ilman satulaa, ihan sen takia jos sattuu joku äkkitilanne, taivas tippuu niskaan ja muuta, jolloin hyvinkin valmisteltu hevonen voi säikähtää ja hypähtää. Oman hevosensa kanssa voi sitten itsensä teloa jos haluaa. Ratsukoulutuksen alkuvaiheessa tippumista koitan välttää enimmäkseen sen takia, ettei hevonen tule oppineeksi ihan vääriä asioita tai opi pelkäämään ratsastustilannetta (selästä sinkoava ratsastaja on harvalle kovin tuttu juttu).

Hetken aikaa jännitti, kun olin penkiltä kapuamassa kyytiin, että mitä jos tämä lähtee, ei ole edes satulaa. Onneksi paikalla oli luottoavustaja, ja oma hevonen. No, miksi se mihinkään lähtisi? Varmasti se kummeksuu, että selässä on painoa, mutta sillä on tutut ihmiset lähellä. Jos kumpikaan meistä ei kerro, että on syytä pelätä, ei varmaan pelota Auvoakaan. Niinhän siinä kävi, punnersin itseni kyytiin, sitten rapsuteltiin ja lähdettiin liikkeelle. Monet hermostuneetkin hevoset rauhoittuvat – tunteet tarttuvat, nääs – kun ihmiset ympärillä pysyvät rauhallisina, vaikka niitä jännittäisikin. Auvoa jännitti paljon vähemmän kuin joitakin hevosia, joiden selkään olen mennyt kun niitä on ratsastettu useita kertoja, jopa muutamia kuukausia. Välillä horjahtaessani korva kääntyi taaksepäin – mitä se nyt tekee? – mutta kertaakaan Auvolla ei ollut hätää tai tarvetta yrittää paeta, tai irrottautua selässä olevasta painosta. Pari kierrosta liinassa oltuamme avustaja päästi irti, ja ohjasin sitten ihan itsekseni. Auvo kuuntelee hyvin ääntä, joten vaikka se ihmeissään pysähtyi, sain sen liikkeelle. Enemmänkin tuntui, että kentän portin kohdalla se olisi voinut jo lähteä tallia kohti, kun alkoi tylsistyttää. Ei se kuitenkaan lähtenyt, mitä nyt pysähtyi ja haisteli kenkääni, sitten jatkettiin matkaa. Tallin pihassa tulin alas, eikä siinäkään ollut mitään kummallista Auvon mielestä. Loppujen lopuksi koko päivä ei tainnut sen mielestä poiketa juurikaan normaalipäivästä – ihmiset kun tuntuvat joskus tekevän sen mielestä järjettömiäkin asioita, mutta ne kuuluvat vaan hevosen elämään. Sitten mennään tarhaan kavereiden kanssa syömään heinää.

Aiemminkin ajattelin, että useimmiten helpoimpia käsitellä ja ratsastaa ovat ne hevoset, joille ei ole vielä opetettu juuri mitään. Pois lukien tietysti ne yksilöt, joille on opetettu että ne saavat joko tehdä mitä vaan tai sitten ne on opetettu pelkäämään ihmisiä ja pitämään niitä epämiellyttävinä ja epäloogisina olentoina. Tämän käsityksen kun voivat saada hyvinkin nuoret hevoset. Nyt minulla on myös aito testiyksilö, Auvo, joka on ollut minun hevosenani parin kuukauden iästä lähtien. Samoin myös ”ei se määrä vaan laatu”, on sanonta joka pätee melko moneen asiaan hevosen opettamisessa. Minullakin kun on ollut aivan liian vähän aikaa Auvolle, vaikka se on jo kohta kolme, niin sen kanssa tekeminen on ollut hyvin vähäistä. Siksipä onkin helpointa tehdä kaikki kerralla oikein, tulevaisuutta ajatellen. Jos aikaa on vähän, täytyy taitoa olla enemmän.

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että hevonen on käsittelijänsä peilikuva. Toki jokainen on oma yksilönsä, mutta esimerkiksi Auvon tapauksessa se voisi olla täysin erilainen, mikäli olisi kasvanut erilaisessa paikassa ja eri ihmisten käsissä. Se voisi olla erityisen arka, heikkohermoinen ja epäluuloinen ihmistä kohtaan. Ei varmasti aggressiivinen, mutta pelokas, äkkipikainen, ties mitä. Pikkuvarsana se olikin, mutta sille myös opetettiin, mitä muita vaihtoehtoja sillä oli, kuin sille luonnostaan tulevat käytösmallit, jotka eivät meille ihmisille olleet kovin sopivia. Esimerkiksi se, ettei se anna karsinassa kiinni että sille voisi laittaa päitset, tai se että se jähmettyy ulkona eikä suostu liikkumaan, tai alkaa hyppiä talutettaessa ja niin edelleen. Näissä tilanteissa kun asian saa joko korjattua, tai sitten hommattua ongelmia koko loppuiäksi.

Minä ja Auvo 18.12

Nyt minulla on varsa, joka toimii kuljetus- ja lastaustilanteessa stressaamatta (voi lastata myös yksin, jos sellainen tilanne tulee), jota voi turvallisesti taluttaa tammojen seurassa vieraassa paikassa vaikka se onkin ori, joka sietää liikennettä vieressä kulkevalla tiellä vaikka isot autot ja satunnaiset polkupyörät vielä jännittävätkin, joka voidaan tutkia klinikalla rauhoittamatta (mitä nyt hinkuttaa takalistoaan pakkopilttuuseen),  johon voi näyttelyssä nojailla kun oma vuoro on ohi, joka osaa seistä kiinni valitussa paikassa tai olla yksin tallissa karsinassa kiipeämättä seinille, jota voi irtohypyttää yksin myös ilman mitään kujaa, joka toimii juoksutuksessa (myös ilman juoksutuspiiskaa, tuli sekin testattua) ja jolla voi myös nykyään ratsastaa, vaikka ilman satulaa ja taluttajaa (okei, ehkä se oli lähinnä selässä matkustamista, mutta kuitenkin).  Niin ja toivottavasti jolla voi myös kohta ajaa, muutakin kuin pelkät aisat ja laaha perässä..

Tähän mennessä olen todennut, että pikkuhevoseni osaa käyttäytyä useissa tilanteissa paremmin kuin monet tuntemani aikuiset hevoset ja voi kuinka se on mukavaa. Ehkä siis tähän mennessä jotain on tehty myös oikein ;-)

Oikein mukavaa joulun aikaa kaikille ja rattoisaa uutta vuotta!

Ratsastuksen alkeiden opettelusta

Useimmiten en halua kirjoittaa mistään asiasta kun olen kovin tuohtunut, koska homma alkaa helposti lähteä vähän lapasesta. Päädyn jaarittelemaan ummet ja lammet ja kuulostan jo mielenvikaiselta, kun mielestäni olen keksinyt johonkin asiaan Suuren Totuuden tai löytänyt jostakin Valtavan Epäkohdan. Nyt on kuitenkin pakko, koska törmään samaan asiaan jatkuvasti, ihan koko ajan, ja se sapettaa minua aivan älyttömästi.

Nimittäin tämä ratsastuksen perusteiden ja alkeiden opettaminen, ja sen puutteellisuus. Jokainen joka on ratsastanut useamman vuoden, tietää että istunta on todella tärkeä asia ja sitä pitää treenata, sama levy vuodesta toiseen. Usein myös ne samat ongelmat, koska niihin ei puututa tai mikä pahempaa, niihin ei osata puuttua. Siltikin alkeiskursseilla EDELLEEN opetetaan jotain kivikautista ratsastustyyliä: ”jos haluat pysäyttää hevosen vedä ohjasta. no jos ei se pysähdy niin kiskaise vielä kovempaa. ja sitten liikkeelle. pohkeita. POTKAISE KUNNOLLA! hyvä. ja sitten käännetään. vedä siitä sisäohjasta niin hevonen kääntyy. vedä vielä kovempaa, jos se ei heti käänny.” Ja minä tyhmä oikeasti luulin, että eihän nyt kukaan enää tuolla tavalla opeta..

Minkä takia oikeaa asentoa ja istuntaa ei opeteta heti aluksi? Voi luoja että tässä vaiheessa antaisin melkein toisen käteni, jos olisin vaikka ensimmäiset viisi vuotta harjoitellut pelkästään oikeaa istuntaa ja sen käyttöä. Tällä hetkellä se olisi enemmän kuin sata jänistä. Nykyään se näköjään menee niin, että kun olet ratsastanut noin viisi vuotta, ruvetaan puhumaan istunnasta ja siitä miten sitä pitäisi käyttää. Miksi sitä ennen pitää ratsastaa VÄÄRIN viisi vuotta tai pahimmassa tapauksessa vielä enemmän?

Ymmärrän kyllä, että ratsastus on todella vaikea laji. Mitä enemmän sitä opetan, sitä enemmän ihmettelen että miten kukaan voi tätä ikinä edes oppia. Ja koska se on niin vaikea laji, sen oppiminen vie paljon, PALJON aikaa, ja paljon toistoja. Ja korjauksia. Ja toistoja. Ja aikaa. Jos ratsastaa kerran viikossa, kestää se projekti aika lailla koko elämän. Ymmärrän senkin, että nykyään ihmisillä on kiire, asiakas on aina oikeassa, ja kaikkien pitää päästä äkkiä tekemään paljon asioita hevosten kanssa.

Mutta sitä EN ymmärrä, että tästä kärsii aina ja poikkeuksetta hevonen. Huono istunta ja epäselvä apujen käyttö on hevosen mielestä epämukavaa. Selässä pomppiva ratsastaja on epämukava ja kipeyttää hevosen. Suusta vetävä ratsastaja on epämukava ja kielen ruttaaminen sattuu. Joka suuntaan hölskyvä kuski on epäselvä ja hevosen on vaikea liikkua tasapainossa. Jännittynyt kuski saa hevosen jännittymään jostain tai jarruttamaan. Kaikista paksuinta on kun kuulin että eräs kokenut opettaja oli sanonut isossa ratsastuskoulussa, että ”ei ne hevoset välitä jos siellä selässä pomppii” (esimerkiksi harjoitusravissa). Miten joku ammattilainen voi sanoa tuollaista?? Meidän opetushevosten selässä ei ainakaan kukaan pompi, koska en halua että niihin sattuu tai ne kipeytyvät. Niiden ei tarvitse kärsiä, jos ratsastaja ei osaa. Ratsastajan täytyy olla tarpeeksi nöyrä opetellakseen asioita pala palalta ja siirtyäkseen vaikeampiin tehtäviin vasta kun istunta on riittävän hyvä.

Mistä luulette, että kaikki vastahakoiset, laiskat, reagoimattomat, kovasuiset, jäykät ja hankalat hevoset tulevat? Hevonen haluaa miellyttää, jos se ymmärtää mitä halutaan ja se kykenee tehtävään fyysisesti. Se ei halua olla kovasuinen tai turta, mutta siitä tulee sellainen, jos se joutuu suojelemaan itseään ratsastajan osaamattomuudelta. Se turtuu vetoon ja pohkeilla paukuttamiseen, ja istunnan avutkin se oppii jättämään huomiotta, jos suurin osa ratsastajista heiluu satulassa miten sattuu.

On toki olemassa joitain ratsastajia, joilla on liian suuret luulot itsestään ja jotka ihmettelevät vaan ”miksei tämä typerä hevonen toimi”. Näitä kuitenkin näkee nykyään tosi harvoin, onneksi. Enemmän minulle tulee vastaan ratsastajia, jotka sanovat että ”Olen ratsastanut kymmenen vuotta, eikä kukaan ole opettanut minulle miten apuja käytetään.” Tai vaihtoehtoisesti ”Olen käynyt kaksi vuotta tunneilla, mutta ei kukaan ole koskaan kertonut missä asennossa satulassa pitäisi olla.” Miten voidaan olettaa, että ratsastajat oppivat, jos opettajat eivät opeta? Jos kyse olisi vaikka polkupyöräilystä, minulle olisi aivan sama mitä kukin tekee omalle pyörälleen, rikkokoot vaikka, eihän se minulta pois ole. Mutta kun kyse on eläimestä, suuresta ja uskomattoman nöyrästä ja kiltistä eläimestä kuten hevosesta, niin minä en vaan RAASKI opettaa huonoa ratsastusta – tai olla opettamatta hyvää. Minä en halua nähdä kun hevosia kiskotaan suusta ja niitä potkitaan ja ratsastajat menevät kierrostolkulla hevosen selässä harjoitusravia siellä pomppien koska ”ei se hevosta haittaa”. Minä osaan sen verran lukea hevosta, että NÄEN, ETTÄ KYLLÄ SE HAITTAA. Minä haluan että ratsastajat oppivat, mutta eivät hevosen kustannuksella. Haluan ajattelevia ratsastajia, jotka tietävät että hevonen ei ole kone, ja asioita tehdään sen kanssa, sitä kuunnellen. 

Surullisinta on kun tunnille tulee alle kymmenvuotiaita lapsia, joita on opetettu pysäyttämään ohjista vetämällä ja pyytämään hevonen liikkeelle potkaisemalla. Meidän tuntihevoset eivät pysähdy ohjista kiskomalla vaan istunnalla (no, joku saattaa jossain vaiheessa kiskomallakin pysähtyä, jos epämiellyttävä veto ei muuten lopu) ja potkaisemalla ne saa melkoiseen vauhtiin. Välillä meinaa itku päästä, kun saa mennä lapsille sanomaan että unohda kaikki mitä sinulle on opetettu, nyt harjoitellaan eri tavalla. En minä halua lapsiakaan opettaa ratsastamaan väärin, vaan niin, että hevosta ei saa repiä ja potkia, koska se sattuu siihen. Enkä minä päästä lapsia laukkaamaan sen takia että ”se on kivaa, me halutaan laukata”, jos hevoset eivät ole hallinnassa käynnissä ja ravissa. Ratsastuksen ei kuulu olla vaan kivaa, vaan siinä kuuluu opetella taitavaksi, koska se on hevoselle mukavampaa. Jokaisen itseään kunnioittavan ratsastajan tulisi opetella jatkuvasti taitavammaksi, koska se tekee hevosen elämästä aina vähän miellyttävämpää.

Minun asiakkaani ja oppilaani ovatkin onneksi aivan mahtavia ihmisiä, joilta löytyy nöyryyttä opetella kaikki asiat A:sta lähtien ja ymmärrystä hevosta kohtaan. Heille perusasioiden ja istunnan opettelu ensin on täysin itsestäänselvyys, koska sen vaikutus hevoseen on niin suuri.

Mutta entäs ne opettajat? Kuka opettaisi alkeet ratsastajille oikein, ettei taas tule vastaan niitä vuosikausia ratsastaneita, joille ei ole koskaan opetettu istunnasta mitään? Olisiko aika, että ratsastuskoulukulttuuri Suomessa vähän muuttuisi? Ei ole oppilaiden syy, jos ei ole tietoa paremmasta. Opettajien vastuulla on oppiminen ja etenkin hevosten hyvinvointi. Ei enempää eikä vähempää.

Uudenvuoden tanssit

Hämäsin teitä tuolla otsikolla, eikö niin? Okei, en välttämättä, onhan nyt vuodenvaihde ja tanssitkin saattaa liittyä hevosteluun jotenkin. Omasta mielestäni aika paljonkin.

Ratsastukseen liittyen on kiva miettiä kaikenlaisia mielikuvia. Niitähän käytetään opetuksessakin apuna, jotkut oppivat tosi tehokkaasti kun opettaja keksii oikeanlaisen mielikuvan josta ratsastaja saa kiinni. Tokikaan kaikkia asioita ei voi oppia vaan sillä, että miettii niitä nyrkissä olevia pikkulintuja jotka eivät saa karata (tai kuolla),  koska ratsastus on muutakin kuin mielikuvia. Mutta se on myös muuta kuin tekniikkaa, muuta kuin kehonhallintaa, lihastyötä, reaktionopeutta, tasapainoa ja muutakin kuin ajatustyötä. Se on kuin tanssia, taidetta, jossa tarvitaan myös omaa ilmaisukykyä ja käsitystä siitä miten luodaan jotain kaunista. Onhan tämä nyt (anteeksi kovasti kielenkäyttöni) ihan helvetin vaikea laji! Olisi jo ilman sitä toista osapuoltakin eli hevosta.

Kuten tanssissakin, ensin tarvitaan käsitys perusaskelista – eli niistä perusasioista. Tarvitaan tietyn verran notkeutta ja voimaa, tahtia ja tasapainoa, joita myös kehitetään jatkuvasti. Ja sitten se tanssipari eli hevonen. Paljonko tarvii voimaa, että pystyy tanssiessa viemään pariaan? Harvemmin näkee tanssiparia, jossa toinen joutuu väkivalloin murjomaan toista haluamaansa suuntaan. Tietysti jos tanssipari on käytöstaidoton moukka joka jatkuvasti talloo varpaille eikä edes yritä kunnioittaa toisen yrityksiä, saattaa asiasta joutua huomauttamaan isommilla kirjaimilla – kuten joskus hevostenkin kanssa. Mutta jos pari ei ymmärrä mitä yrität tehdä, ei auta että huudat tai lyöt kovempaa, vaan asia tulee selittää tavalla jonka hän käsittää.

Perusaskelien jälkeen päästään jo eteenpäin vaikeampiin asioihin, mikäli molemmat ovat hoksanneet mistä hommassa on kyse. Liikkeistä tulee sulavampia, kompasteluja tulee vähemmän, tahtirikkoja tulee vähemmän ja parinsa alkaa tuntea jo niin hyvin, että pystyy seurailemaan tätä pienestäkin vihjeestä. Välillä tulee vaikeita hetkiä, jolloin paria tarvitsee tukea enemmän, tai hetkiä jolloin tämä vaikeassa kohdassa haluaisi luovuttaa, mutta yritettyään toteaa ettei se niin vaikeaa ollutkaan.

Toiset ovat alusta asti parempia tanssijoita kuin toiset, koska heillä on luonnostaan ominaisuuksia joita tanssiessa tarvitaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kaikki voisi oppia tanssimaan omien rajoitustensa puitteissa niin että se näyttää luontevalta, tasapainoiselta ja hallitulta. Se jos joku on taidetta.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille.
Minä lähden tästä vuoden viimeisen päivän kunniaksi tekemään taidetta ratsastuksen puitteissa. Tavataan ensi vuonna!

Rollen kanssa pellolla syksyllä 2011, kuva Henna Haapaniemi

Ensimmäiset laukat

Sattui taas niin hassusti, että yhtäkkiä mulla onkin aikaa kirjoittaa blogia (johtuen siitä että olen sairaslomalla kun jouduin kolariin, jossa en yllättäen ollut edes se syyllinen osapuoli). Onni onnettomuudessa, ei pahempaa vahinkoa kuin lihasperäistä jumia ja parin päivän sairasloma. Pari päivää näitä ”toimistohommia” alkaakin ihan täysin riittää mulle, vaikka joskus jauhankin siitä että olispa joku siisti sisätyö.

Aikaisemmin kirjoittelenkin siitä, että laukan opettelu on ollut useammankin hevosen kanssa ajankohtaista. Mitään valmiita ohjeita siihenkään en aio kirjotella, koska se on aina hyvinkin tapauskohtaista, mutta muutamia tapoja joita itse olen käyttänyt voin valaista muillekin. Nyt kun on hyvä mahdollisuus ajautua sivuraiteille, niin minun mielestäni on oikeastaan hyvä, ettei netissä tai muutenkaan ole saatavilla hevosenkoulutusoppaita, jotka neuvovat miten nuoret tai kokemattomat hevoset koulutetaan. Jos siitä joutuu lukemaan kirjoista, niin silloin ei ole valmis tekemään sitä itse, ainakaan kokonaan. Toisaalta vastuu on hyvin paljon lukijan, eihän siitä mitään haittaa välttämättä ole vaan lisätieto voi hyvinkin valaista omaa ratsastusta, jos sitä osaa käyttää oikein. Eli siis jos haluatte koittaa näitä kotona, niin kokeilkaa, mutta en lupaa mitään, paitsi sen ettei luultavasti kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ;-)

Koitanpa jäsennellä tähän asioita niin, että joku tästä saa jotain tolkkuakin. Tavoitteena siis on opettaa hevoselle laukannosto ja laukkaaminen, nimenomaan niin että se pysyisi mahdollisimman rauhallisena, laukkaa sillä tavalla kuin ratsulle on tarkoituksenmukaista ja tekee sen ratsastajan pyynnöstä. En siis pelkästään yritä saada hevosta laukkaamaan hinnalla millä hyvänsä, se kun ei varsinaisesti vaadi minkäänlaista taitoa. Laukkaa toki muokataan jatkossakin, mutta tällä kertaa keskityn siihen alkuvaiheeseeen.

1. Laukan opettaminen maasta, irtojuoksutus

Ennen kuin alan opettaa hevoselle laukkaa selästä, tulee tietenkin ensin varmistaa että se ylipäätään laukkaa. Mikäli hevonen on opetettu juoksutukseen oikein (mikä onkin sitten oma lukunsa, koska useimpia ei siihen ole opetettu ainakaan minun mielestäni oikein), aloitan työskentelyn suoraan liinassa, mutta mikäli hevoselle juoksuttaminen liinassa on tuntematon käsite, aloitan irtojuoksutuksesta. Irtojuoksutus tapahtuu siis aidatulla alueella, esimerkiksi pieni kenttä tai tasainen tarha toimii hyvin. Useimmat hevoset saa juoksemaan juoksutusraipan avulla, jota niiden ei siis ole tarkoitus pelätä, ja kun ne laukkaavat, hokee niille samalla sanaa ”laukka”. Aika nopeasti ne oppivat äänikomennon ja mahdollisen vahvistuksen juoksutusraipalla, ja nostavat laukan vapaana pyydettäessä. Tavoitteena olisi saada mahdollisimman tasaisia laukkapätkiä, mutta hevosesta riippuen erinäiset pukki- ja rodeosarjat ovat myöskin todennäköisiä. Irtojuoksutuksessa vielä myöskin ihan ymmärrettäviä eikä niistä sen kummemmin kannata välittää. Kannattaa muistaa kokeilla molemmat suunnat ja tarkkailla, näyttääkö jompikumpi hevoselle helpommalta.

2. Laukan opettaminen maasta, juoksutus liinassa

Kun hevonen on irtojuoksutuksessa oppinut yhdistämään sanallisen käskyn laukkaan, alan harjoitella sitä liinassa jossa hevoseen on enemmän kontrollia. Sivuohjien käyttö tässä vaiheessa on hevoskohtaista, muutenkin käytän niitä enimmäkseen pitämään hevosta suorempana enkä vetämään hevosen kaulaa mihinkään tiettyyn asentoon. Liinassa työskennellään laukan kanssa sen verran, että hevonen kohtalaisen vaivattomasti nostaa sen kiihdyttämättä vauhtia kovin paljoa ja esittämättä ylimääräisiä kuviokelluntaliikkeitä. En siis anna hevosten pukitella ja poukkoilla liinassa miten haluavat, jos sellaista tapahtuu niin pyydän lisää vauhtia niin paljon että kyseinen toiminta loppuu. Siinä vaiheessa kun hevonen pystyy säilyttämään laukan useamman ympyrän verran niin ettei se ole hillitöntä kaahaamista, alan harkita laukkaamista selästä käsin. Jos laukkaaminen liinassa on toivotonta: hevonen sotkee laukan, tiputtaa, spurttailee, pukittaa, kaahailee päättömästi, en lähde kokeilemaan onneani selästä käsin. Ratsastajan kanssa tilanne kun ei yleensä ainakaan helpotu.

3. Ensimmäiset laukannostot ratsain

Tässä kohdassa on taas useita vaihtoehtoja, mutta lähdetään tällä kertaa siitä oletuksesta että ensimmäiset laukat opetetaan kentällä/pellolla/maneesissa tmv. Maastossahan ne on myös mahdollista opettaa, mutta se on sitten taas asia erikseen. Ennen kuin ensimmäisen kerran opettaa laukkaa selästä, on tärkeää tarkistaa että ratsastuspohja on mahdollisimman hyvä, koska hevosta ei ole tarkoitus säikäyttää liukastumisella tai kompuroinnilla kun se opettelee uutta asiaa(pätee tietysti myös muissa opetustilanteissa). Muutenkin olosuhteet on hyvä ottaa sen verran huomioon, ettei niistä ainakaan tulisi ylimääräistä haastetta, esimerkiksi hurja myrskyilma, ruuhkaa kentällä, vieressä jyrräävä traktori tms. Nämäkin ovat tietysti hevoskohtaisia, toiset eivät välitä vaikka taivas tippuisi niskaan. Keskittyminen on kuitenkin toivottavaa, joten nostoja ei kannata ensimmäistä kertaa harjoitella ainakaan marketin parkkipaikalla neljän ruuhkassa.

Joidenkin hevosten kanssa auttaa, jos on saatavilla avustaja, joka tietää mitä halutaan, joka osaa lukea hevosta ja tietää mitä tehdä ilman että tarvitsee jatkuvaa neuvomista. Avustaja on maassa ja ratsastaja (tässä tapauksessa siis minä) selässä. Mikäli hevonen ei ymmärrä nostaa laukkaa kun sitä pyydetään selästä käsin, maassa oleva avustaja auttaa, joko narulla heilauttamalla tai juoksutuspiiskalla. Useimmiten opetan laukan ennemmin yksin, koska kokemattomasta avustajasta on ehdottomasti enemmän haittaa kuin hyötyä. Minun kannaltani on ehdottoman tärkeää, ettei avustaja pyydä hevoselta liikaa ja vielä väärään aikaan, koska siinä vaiheessa on vaarana että minä sinkoan selästä päin pusikkoa hevosen ampuessa eteen- ja mahdollisesti ylöspäin. Ja avustaja, joka taas ei osaa pyytää oikealla hetkellä tai niin paljon että hevonen reagoisi, on yhtä tyhjän kanssa. Selässä istuessa kun on hankalaa neuvoa yhtä aikaa alla olevaa hevosta ja maassa olevaa avustajaa.

Sitten itse asiaan. Hevonen, joka ei ole ratsastajan kanssa mennyt laukkaa pyynnöstä vaan korkeintaan vahingossa tai ei ollenkaan, ei tietenkään ymmärrä minkäänlaisia laukannostoapuja. Ei siis auta vaikka kuinka siirtelee sisäpohjetta eteen ja ulkopohjetta taakse ja valmistelee puolipidätteellä tai vaikka millä taikatempulla, se ei tarkoita hevoselle mitään. Ratsastajan tulee siis saattaa hevonen tilanteeseen, jossa laukan nostaminen on sille mahdollisimman helppoa, hevonen on siis tilanteessa, jossa laukka ikään kuin tulee sille luonnostaan ja muut vaihtoehdot ovat vaikeampia. Tässä vaaditaan jo jonkinlaista käsitystä hevosen tasapainosta ja siitä mikä sen kuuluisi olla että laukka nousee helposti. Vaikeita asioita selittää, mutta hevonen ei saa ainakaan olla kovin etupainoinen, se ei saa nojata kaikkea painoaan sisälavalle eikä juosta ratsastajan alta. Aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan, ja ensimmäisiin nostoihin yleensä enemmän vauhtiakin kuin mitä jatkossa on toivottavaa.

Ennen kuin laukkaa yritetään ensimmäisiä kertoja, tulee vauhdin säätelyn ja ohjauksen tietenkin toimia ravissa. Hevosen on helpointa nostaa laukka kaarteesta, ei suoralta uralta. Kun hevosen saa siirtämään painoaan kaarevalla uralla hieman ulospäin, pyydän sen jälkeen laukkaa äänellä ja pohkeilla(ulkopohje voi olla aavistuksen takana, sisäpohje hyvin vähän normaalia edempänä), tarvittaessa myös raipalla koskettamalla(hevosen tulee tietenkin ymmärtää raippamerkki, muutoin siitä ei ole apua). Se mitä pyytämisen jälkeen tapahtuu on hyvin hevoskohtaista: osa saattaa hypätä laukalle, useimmat kiihdyttävät ravia ja ovat hieman pihalla siitä mitä kuuluisi tehdä. Ohjeeksi siis tulee toimia tilanteen mukaan, mikäli kuskista tuntuu että laukka ei tule nousemaan vaan kiitoravia mennään vaikka kaksikymmentä kierrosta, kannattaa vauhti ottaa pois ja yrittää uudelleen. Jos taas tuntuu, että vauhti vähän kiihtyy mutta laukka olisi ihan tuloillaan, kannattaa vaan jatkaa pyytämistä. Mikäli paikalla on avustaja, tämä voi vahvistaa pyyntöä maasta, jos hevonen ei sitä ratsastajalta ymmärrä. Tulee myös ottaa huomioon ettei ensimmäisissä laukannostoissa voi olettaa että hevonen heti hoksaa että tulee nostaa laukka, useimmiten vaikeudet nostossa johtuvat siitä että hevonen ei yksinkertaisesti ymmärrä eli ratsastaja ei ole tarpeeksi taitava selittämään mitä pitäisi tehdä.

4. Se nousi sittenkin!

Siinä vaiheessa kun hevonen yhden, yhdentoista tai sadannen yrityksen jälkeen nostaa laukan, tulee sitä VÄLITTÖMÄSTI kehua, vaikka laukannostoon liittyisikin ylimääräistä poukkoilua tai liikaa vauhtia. Tämä on se kohta missä useimpia harrastajia huimaa, koska ensimmäiset nostot saattavat olla hieman holtittomia, vauhtia voi kertyä ja hevonen saattaa lisäksi pukittaa tai muuten poukkoilla. Kuitenkin kun hevonen nostaa laukan ja sitä opetellaan, pitäisi mahdollisuuksien mukaan vaan antaa mennä eteenpäin ja välttää ohjista vetämistä. Jos laukka tipahtaa ekoilla kerroilla parin askeleen jälkeen, en vielä lähde pyytämään sitä lisää, ettei hevonen kokisi oloaan epämukavaksi ja yhdistäisi sitä laukkaamiseen. Kun tunnen että hevonen on hoksannut, että laukkaaminen ratsastaja selässä on ihan ok ja se pystyy sen tekemään ilman suurensuuria ponnistuksia, koitan jatkaa laukkaa esimerkiksi kentän ympäri tai kierroksen ympyrällä. Ensimmäisillä kerroilla tulee kuitenkin olla tarkkana ettei hevosta väsytä liikaa vaan muutamakin onnistunut nosto riittää. Jälleen tämäkin on hevoskohtaista, jotkut pystyvät luonnostaan laukkailemaan heti kaarteissakin tasapainoisemmin ja toisilla ei kärsi edes hengittää, kun niillä tippuu laukka ja koko paketti leviää.

Kuskin ei tässä vaiheessa laukassa pitäisi tehdä juuri mitään(tämäkin on monille vaikea kohta), varsinkaan puristaa jaloilla tai vetää ohjista. Tuntuman säilyttäminen ja TASAPAINOSSA istuminen riittää, tärkeätä on myös katsoa eteenpäin ettei ratsastele pahki mihinkään ja hevosellakin on ajatus siitä että mennään eteenpäin. Laukan aloitan aina este- tai kevyessä istunnassa hevoskohtaisesti, kuitenkin niin ettei koko paino ole suoraan satulan päällä vaan selkä saa enemmän vapautta. Mitä epävakaammalta hevonen tuntuu – oletettavissa pukkia tai muuta loikkaa – sitä lähempänä satulaa olen. Jos taas kyseessä on tahmeampi yksilö johon pitää saada enemmänkin vauhtia, olen yleensä reilusti kevyessä istunnassa. Nostonkin teen useimmiten kevyestä ravista ja lähelle satulaa istun vasta tasan kun pyydän laukkaa.

5. ”Tein just niinku näissä ohjeissa ja meni kaks tuntia eikä noussut laukka kertaakaan, mutta sen sijaan tipuin viidesti!!”

Muistitteko eka luetuttaa hevosillannekin nämä ohjeet, ette vissiin? ;-) Kaikenlaisia tilanteita toki tulee ja voi tulla laukkaa opeteltaessa. Niihin kun ei ole olemassa mitään valmista ratkaisukaavaa, sen takia laukkaamisen opettaminen on joskus ihan hyvä jättää ammattilaiselle tai sellaiselle jolla siitä on kokemusta. Nuo hevoset kun meinaavat olla niin nopeita oppimaan, hyvässä ja pahassa, ja pahasti pieleen menneitä laukannostoyrityksiä saa kyllä myöhemmin sitten korjailla ihan ajan kanssa. Osassa tilanteissa pitää reaktiot tulla jo niin selkärangasta ettei siellä ole aikaa miettiä, että mitäs siellä kirjassa sanottiinkaan siitä jos hevonen alkaa pukittaa koska siinä vaiheessa koko tilanne on jo ohi. Mainitsen tässä kuitenkin muutamia yleisimpiä tilanteita joita voi tulla vastaan laukannostoharjoittelussa.

-Hevonen vain juoksee ravia kovempaa ja kovempaa, meno on kuin Vermon V75-raveissa.

Hyvin yleinen reaktio. Hevonen ymmärtää laukannostopyynnön eteenpäinpyytävänä apuna joka se tavallaan onkin, tai se ei tajua että voi laukata ratsastajan kanssa, tai se kokee tasapainonsa laukassa niin kehnoksi ettei se uskalla edes kokeilla. Tai sen tasapaino ravissa on niin hyvä ettei se kovin nopeasti laukalle hyppää. Tai ratsastaja ei ole osannut selittää mitä edes haluaa. Tai jotakin muuta.

Mitä tehdä?
Ensimmäisenä kannattaa tarkistaa että hevosen suuhun on oikeasti tuntuma molemmilla ohjilla. Jos hevosta ajaa eteenpäin löysällä ohjalla tai liian olemattomalla tuntumalla, se ravaa etupainoisena ja kiihdyttää ravia koska sitä ratsastaja sille viestittää. Joitakin hevosia joutuu jopa hieman tukemaan ohjalla, ja ne yllättäen nostavatkin laukan siinä vaiheessa kun ohjasta pidättää – eivät silloin kun niitä pyytää pohkeella.
Hevosta ei myöskään kannata päästä menemään ravia niin kovaa kuin Vermon takasuoralla, koska mitä enemmän se nostoyrityksissä pääsee huitelemaan kovaa ravia, sitä enemmän se sitä tarjoaa. Vauhtia siis pois ja uusi yritys. Tässä kohtaa raippamerkki on hyödyllinen, jos hevonen laukan sijasta yrittää vaan ravata. Opettakaa siis raippamerkki, siitä on oikeasti hyötyä, vaikka hevonen olisi kuinka reipas!

Mikäli hevonen ei näistä korjauksista huolimatta edelleenkään edes yritä laukata, voi olla aihetta ottaa se liinaan kuski selässä, mutta niin että juoksuttaja kontrolloi hevosta täysin ja ratsastaja ei pyydä siltä mitään, yrittää vaan istua apinana kyydissä. Jos ja kun hevonen on juoksutuksessa ymmärtänyt laukkapyynnöt, se tarvitsee vaan saada kuuntelemaan juoksuttajaa ja kun laukka nousee liinassa, myös ratsastaja kehuu sitä. Tämä juoksutusepisodi pitäisi joutua tekemään vaan kerran, en suosittele hevosten pyörittelyä liinassa ratsastajan kanssa sen kummemmin(ilman perusteltua syytä). Pikkuhiljaa ratsastaja voi myös osallistua laukan pyytämiseen ja juoksuttaja pitelee enää liinasta kiinni.

Hevonen alkaa vastustaa, pukittelee tai jarruttaa.

Syynä voi olla edelleenkin se ettei hevonen ymmärrä, tai sitä on pyydetty liikaa tai se yksinkertaisesti kokeilee onko pakko tai mikä ylipäätään on oikea vastaus. Syitä en nyt tähän ala spekuloimaan, mutta oletetaan että kyseessä ei tietenkään ole mikään fyysinen vaiva.

Mitä tehdä?
Jos hevonen alkaa jarrutella tai pukitella, se pitäisi tietenkin saada menemään eteenpäin. Kovin voimakas pohkeiden käyttö useimmiten aiheuttaa vaan lisää vastustusta, joten tässä tilanteessa käyttäisin(hevoskohtaisesti) raippaa. Enkä miten sattuu, vaan mahdollisimman tarkkaan ajoitetusti, sen verran kovaa että hevonen reagoi, mutta en niin kovaa että se siitä ottaisi nokkiinsa. Jos hevonen raipasta pukittaa, sitä pitäisi tietysti käyttää niin kauan että hevonen vastaa oikein eli lähtee eteenpäin. Eikä saisi myöskään tippua kyydistä. Kaikenlainen pukittelu ja poukkoilu ylipäätään on tietenkin ratsastustilanteissa ei-toivottavaa, joten sellaiset tilanteet pyrin kiertämään, mutta kuitenkin niin että hevosen sellaista esittäessä minä annan sille lisää tehtäviä ja laitan sen liikkumaan, eikä niin että se saisi sellaisella käytöksellä minut lopettamaan sen mitä olin pyytämässä. Hätätilanteissa reilusti kääntäminen toimii myös ja sitten heti lisää vauhtia.

Jos raipan käyttö ei syystä tai toisesta ole vaihtoehto, käyttäisin pohjeapua kevyesti mutta nopeasti toistuvana, ja välittömästi kun hevonen ajattelee eteenpäin lopettaisin pyytämisen. Tärkeää on ettei purista, vaan ennemminkin liikuttaa jalkaa irti hevosen kyljestä ja taas takaisin, kuin kevyesti naputtamalla.

Vastustamista on myös se jos hevonen alkaa jyrätä johonkin suuntaan tai lähtee käsistä. Jos huomaa että vaarana on paikalta katoaminen tai ylipäätään kierrosten kertyminen niin ettei kuskilla ole sananvaltaa, kannattaa mahdollisimman nopeasti kääntää pienelle ympyrälle jotta saa hevosen hallintaan. Oikeastaan kyseisissä tilanteissa tulisi olla jo hevosta muutaman sekunnin edellä, jotta käytökseen ehtii puuttua ENNEN kuin hevonen lähtee. Jos hevonen kerran ryykää laukkaan kovaa on se vielä ihan ymmärrettävää, mutta niitä ei kannata kuitenkaan opettaa siihen että laukkaan lähdetään täysiä vaan koittaa puuttua asiaan aika nopeasti. Tässä kohti ratsastajan käden käyttö on äärimmäisen tärkeää, sillä jos kuski jää vetämään ohjista nostossa tai laukassa, saa vauhtia helposti kerättyä lisää. Helpointa on löysätä ohjista kunnolla vaikka vauhtia olisikin enemmän, niin on mahdollisuus saada pidäte läpi.

Hevonen ei edes yritä nostaa laukkaa eikä oikeastaan edes kiihdytä vauhtia.

Hevosta ei joko a)kiinnosta pätkääkään mitä siltä pyydetään tai b)se ei ymmärrä eteenpäinpyytäviä apuja.

Mitä tehdä?
Tämä on helppo: opeta hevonen vastaamaan pohkeeseen ja raippaan ja vaadi että niin tapahtuu joka kerta.

6. Laukkaa!

Kun laukannosto onnistuu, kannattaa laukkaa tietenkin harjoitella pidempiä pätkiä. Hevosen tulee oppia ylläpitämään laukka itse, niin ettei ratsastaja puristele sitä jatkuvasti tai heilu epämääräisesti satulassa. Eteenpäin pyydetään vaan jos laukka meinaa tippua, muuten pyritään aluksi vain matkustamaan kyydissä. Helpointa on laukata isolla ympyrällä, hevosesta riippuen voi myös suoria linjoja käyttää mutta niillä usein vauhti tuppaa kiihtymään. Maastossa laukkaaminen on erityisen suositeltavaa, mikäli se on turvallista(hevonen tottunut maastoiluun). Pikkuhiljaa painoa voi laskea enemmän ja enemmän suoraan satulaan, hevosen edelleen jatkaessa laukkaa ellei toisin ole pyydetty. Laukka kannattaa myös jarrutella raviin ennen kuin hevonen pudottaa sen itse, jotta kaikki tapahtuu taas kuskin pyynnöstä.

Nyt kaikki sitten osaavat tästä lähtien opettaa hevosensa nostamaan laukan!
Totta puhuakseni, jos on yhtään epävarma laukannoston suhteen tai muuten vaan arka, suosittelen lämpimästi että käytätte sellaista henkilöä apuna jolla on hommasta kokemusta ja jota ei ainakaan liikaa pelota. Arka ratsastaja saa monesti jännittämisellään opetettua hevoselle vääriä asioita tai ylipäätään hevosenkin jännittymään. Toiset hevoset sitten taas nostaisivat laukan vaikka selässä olisi säkki pottuja. Tässäkin tapauksessa auttaa jos tuntee omaa hevostaan sen verran että tietää mikä sille sopii.

Kyselkäähän, jos joku kohta jäi epäselväksi! Mitään aikamääreitä en tähän laittanut, koska toistot ja kaikki muukin on niin hevoskohtaista. Joillakin homma onnistuu heti ja toisilla vaan kestää kauemmin. Tietenkin hyvin paljon on kiinni myös ratsastajasta.
Minä voisin tähän loppuun sellaisen aikamääreen kuitenkin laittaa, että yrittäisin päivittää blogia taas viimeistään ensi viikolla. Näillä keleillä kun voi olla että saattaapi ensi viikoltakin muutama treeni peruuntua.. Jos tulee mieleen joku aihe, niin pistäkää kommentteihin toiveita!

Kuulumisia potilasrintamalta

Kuvassa Auvo kävelyllä kaksi viikkoa ähkyleikkauksen jälkeen, kuva Henna Haapaniemi

Kaikki tätä blogia lukevat eivät varmasti facebookista mun päivityksiä näe, joten ihanaa kirjoittaa tännekin HYVIÄ uutisia: Auvon toipuminen on edennyt todella hyvin, paremmin kuin uskallettiin odottaa. Vaikka vois ehkä ajatella että olipa mulla tosi huono tuuri, kun samana päivänä toinen hevonen puikkoluuleikkauksessa ja toinen melkein kuolee ähkyyn, niin musta taas tuntuu tällä hetkellä että mulla on ihan älyttömän hyvä tuuri, koska Auvo selvisi ja Rollenkin toipuminen näyttäis menevän odotetusti. Koko episodin aikana olen saanut kirjaimellisesti huomata, että hädässä ystävä tunnetaan – tavalla tai toisella olen saanut apua vanhoilta ystäviltä, sukulaisilta, perheeltä, hyvänpäivän tutuilta ja tietenkin niiltä tärkeiltä ihmisiltä jotka on elämässä mukana joka päivä. Aivan älyttömän ihanaa on myös ollut saada viestejä, joissa tsempataan ja toivotaan Auvon paranemista, ja niitä on tosiaankin tullut paljon. KIITOS siis kaikille osallisille, en ihan varmasti ole tajunnut jokaista kiittää, mutta yksin en tästäkään olis selvinnyt. Ja jos joku joskus tarvii apua hevosensa äkillisen sairastumisen takia, niin tiedätte keneltä kysyä!

Auvo siis vietti Hyvinkäällä aika tarkalleen viikon, ti-ke välisenä yönä se sinne vietiin ja seuraavan viikon keskiviikkona saatiin hakea pois. Oli kohtalaisen kamala viikko, joka päivä odotin soittoa Hyvinkäältä ja panikoin tietysti joka kerta kun puhelin soi – jos ne soittavat, että Auvon tila onkin huonontunut. Näin jälkeenpäin mietittynä ei ole koko viikosta kauheasti muistikuvia, stressasin niin paljon Auvoa ja nukuin niin huonosti etten oikein itsekään tajunnut mitä tapahtuu. Vihdoin lääkäri sitten ilmoitti soittaessaan, että he madottavat vielä Auvon ja keskiviikkona se saa lähteä kotiin, jos ei tule mitään komplikaatioita. Tällä kertaa sain kuskausavuksi vanhan ystävän Minnan (eri kuitenkin kuin vientireissulla) ja saatiin toisen vanhan ystävän Maijan ansiosta yöpaikka Tampereelta, joten ei jouduttu ajamaan koko matkaa yhteen pötköön. Menomatkan kommelluksista en sen koommin kehtaa edes kirjoittaa, mutta aika kohellusta meinas olla jo lähtiessä ja vahvasti ruvettiin epäilemään että ollaan varmasti Minnan kanssa oikeasti blondeja. Esimerkiksi auto on hyvä muistaa tankata ENNEN kuin bensa loppuu..

Mua hirvitti Hyvinkäällä, että onko Auvo ihan kamalan näköinen, kuten kuulemma usein ovat tuollaisen leikkauksen jäljiltä, ja tunnistaako se mua ylipäätään tai suostuuko lähtemään mun kans yhtään mihinkään. Edellinen reissu joka tehtiin yhdessä ei todellakaan ollut miellyttävä. Siellä se katteli karsinassa, mutta kun mentiin sitä tervehtimään, se kävi haistelemassa meidät ja menikin Minnan luo sen sijaan että olis tullut mun kans seurustelemaan. Yleensähän se tulee aina mua portille vastaan, rakastaa rapsuttelua ja seurailee irti ja tykkää touhuta ylipäätään ihmisten kanssa. Silloin kävi vaan mielessä että voi ei, tässäkö tämä meidän välinen suhde nyt pilattiin, mulla on hevonen joka ei luota muhun ja haluaa mieluummin olla muiden ihmisten kanssa, sellaisten joita se ei ole koskaan edes nähnyt? Minähän sen kanssa olin melkein koko sen tuskallisen päivän ajan kun ähkyily alkoi, muutamia tunteja lukuun ottamatta. Auvohan ei sitä toki tiennyt mikä sille sen kivun aiheuttaa, eikä sitäkään miksi minä en tehnyt asialle mitään kun siihen sattui. Mukisematta se tuli kuitenkin mun perässä koppiin ja malttoi siellä heti syödäkin.

Juttelin Auvon leikanneen lääkärin kanssa, joka sanoi että se on toipunut odotettua paremmin, syönyt kaiken heinän mitä se oli siihen asti saanut lähes vapaasti ja muutenkin ollut oikein pirteä. Kehui myös Auvon käyttäytymistä, että se on oikein kohtelias varsa, vaikka kauheasti haluaisikin seuraa ja puuhastelisi kaikkea, lapsi kun on. Kun totesin, että tultiin varmaan aika viime tingassa paikalle, lääkäri totesi että uhkana oli siinä vaiheessa hengityksen lamaantuminen – Auvo oli niin täynnä kaasua, että se painoi keuhkoja kasaan. Siinä varmaan syy siihen miksi se oli niin tuskainen loppumatkan. Anestesian alku oli ollut vaikea juuri em. syystä, kun hevosta ei voinut avata ennen kuin se on taju kankaalla, ja nukutettaessa taas oli pitänyt olla tarkkana ettei se lopeta hengittämistä. Suolta oli jouduttu poistamaan jonkun verran, mutta kaiken kaikkiaan lääkäri sanoi että mikäli se tästä toipuu, niin mitään käyttöä rajoittavia tekijöitä sille ei jää. Saa siis ruveta juoksemaan kilpaa, ratsuksi tai tekemään ihan mitä vaan sen kanssa huvittaa touhuta.

Kysyin vielä lääkäriltä ähkyn ja suolikierteen syistä; onko tietoa mikä sen on voinut aiheuttaa. Kuulemma suolessa oli hiekkaa ”jonkun verran”, ja joissain tapauksissa suolen painava osa, johon hiekka kerääntyy, pyrkii kääntymään alle ja muodostaa kierteen. Varmaksi syyksi lääkäri ei sitä uskaltanut sanoa, mutta se voi olla ainakin osatekijä. Ja sitten ilmeisesti puhtaasti huono tuuri. Lopuksi mulla olis tehnyt suunnattomasti mieli halata tätä kyseistä lääkäriä, koska olin niin kiitollinen siitä että se pelasti Auvon hengen, mutta pidättäydyin kuitenkin etten vaikuttais kovin hullulta. Pyysivät vielä laittamaan kuulumisia kunhan Auvolta on tikit poistettu, ja ne onkin jo lähetetty Hyvinkäälle. Terveisiä ja älyttömästi kiitoksia siis sinnekin J

Paluumatka sujui ihan hyvin vaikka se pitkähkö olikin. Auvo matkusti rauhassa, mitä nyt vähän kuopi välillä. Joka pysähdyksessä se kyllä katteli ulos vähän sen näköisenä että ”apua, mihin se nyt mua oikein vie?” eikä suostunut kauheasti syömään heinää. Oulussa oltiin perillä illalla kahdeksan jälkeen. Voi että oli mukava kattoa omaa hevostaan karsinassa syömässä heiniä! Siellä ne sitten möllöttivät vierekkäisissä karsinoissa, Rolle ja Auvo. Sinänsä sattui sopivasti että Rolle oli vielä sisällä karsinalevossa Auvon kanssa yhtä aikaa, niin niistä oli seuraa toisilleen. Pikkasen kylmäsi jättää Auvo tallille illalla, vaan ei auttanut kuin uskoa että kyllä se pärjää. Seuraavana aamuna se oli vielä aiheuttanut Hennalle harmaita hiuksia makaamalla ihan reporankana aamulla kun muut olivat nousseet ylös ja vielä siinäkin vaiheessa kun Henna oli sitä käynyt tökkimässä. Mutta oli ilmeisesti vaan reppana ollut väsynyt, noussut sitten ylös höristen ja mennyt melkein Hennan syliin. Sieltä se parin päivän kuluessa taas palautui, vanha kunnon Auvo, joka suhtautui minuunkin ihan samalla tavalla kuin ennen leikkausta. Vaikka kokemus olikin kokonaisuutena kauhea, ehkä se vähän muutti meidän suhtautumista toisiimme. Harva onneksi joutuu hevosensa kanssa tuollaiselle reissulle, eikä se mikään iloinen yhdistävä asia ole, mutta sellainen mitä ei kumpikaan varmasti koskaan unohda.

Leikkauksen jälkeen oli ohjeena vielä kuukausi karsinalepoa, tikkien poistoon asti. Kävelyttää sai onneksi tunnin päivässä. Heinää sai olla jatkuvasti tarjolla ja muuten ruokinta pikkuhiljaa normaalisti. Ruvettiin syöttämään Auvolle helposti sulavaa Fiberlinea ja Greenlinea, se kuitenkin oli laiha leikkauksen jälkeen, vaikka yllättävänkin hyvässä kunnossa siihen mitä odotin. Finadynea(kipulääke) se myös sai joitakin päiviä, mutta ei muita lääkkeitä. Hyvinkäällä ne tutkivat lantanäytteestä madonmunat ja ohjeena oli myös madottaa kuukauden kuluttua Equest Pramoxilla. Lisäksi ohjeena oli sulan maan aikana psyllium-kuureja 2-3kk välein ja hiekkaröntgen, että voi seurata kertyykö hiekkaa jatkossa. Psylliumin annostelu ja syöttäminen onkin sitten taas projekti erikseen.

Auvo suostui varsinkin aluksi kävelemään tosi kiltisti eikä edes yrittänyt hillua. Sitä mukaa kun sillä taas voimat palautu ja se alkoi olla paremmassa kunnossa, rupesi myös virtaa kertymään. Narun päästähän se ei mihinkään häviä, riimusta sitä aina talutin, mutta se ei missään nimessä saanut hyppiä tai poukkoilla ettei haava repeä. Sillä oli siis tikkejä tai itse asiassa niittejä melkein koko mahan alapuoli täynnä. Käveltiinkin lähinnä kentällä, jossa se kyllä pysy rauhallisena, paitsi loppuaikana kun piti säpsyä ties minkä keksityn syyn takia. Sen verran kiltti se kuitenkin on, että meidän isäkin sitä pystyi taluttamaan. Ja varmaan pystyy taas nyt kun se on päässyt ulos eikä tarvi ruveta intopiukeena hillumaan talutuksessa.

Joulukuun alusta Auvo saa ruveta liikkumaan enemmän, sitä saa ruveta pikkuhiljaa juoksuttelemaan (jos se ei riehu, mikä varmaan on hyvin todennäköistä tuolla seisomisella ja iällä..) ja liikuntaa lisäämään. Neljän kuukauden kuluttua leikkauksesta se saa taas mennä normaalisti tarhaan ja muutenkin pitäisi olla ihan ”normaalikäytössä”, missä käytössä nyt kaksivuotias sitten ylipäätään on. Samalla siis päästään toivottavasti aloittamaan se ajo-opetus, joka piti pistää alulle jo ennen ähkyleikkausta, mutta jäi sitten sattuneesta syystä. Niin ja ne kärrytkin pitäisi hommata, mutta rahoitus on hieman ongelma samaisesta syystä. Ne on kyllä pakollinen hankinta jossain vaiheessa, joten täytynee koittaa saada rahat lainaksi jostain, niin pääsee sitten Rollellakin ajamaan, se kun olis sille aivan mahtavaa mielenvirkistystä ja mulle harjotusta (en haluais kauheasti Auvon kanssa tunaroida, vaikka varmasti ajo-opetukseen apua saankin osaavammalta taholta). Minä siis opetan Rollelle ratsuhevosen hommia, ja Rolle opettaa mulle ajohommia – hyvä diili!

Rolle vaikuttaa toipuneen leikkauksesta hyvin ja se voi vähän liiankin paksusti. Ymmärrettävästi tosin, kun sekin oli kaksi viikkoa karsinalevossa ja on ollut ylipäätään syyskuun puolivälistä lomalla eli kaksi kuukautta. Väkirehujahan se ei ole saanut ollenkaan, eikä saanut kyllä töissä ollessaankaan juuri mitään kun oli ihan hyvässä lihassa ja virtaa sillä on riittänyt aina. Nyt sitten kävellään vielä marraskuun loppupuolella ja joulukuun puolivälissä pitäisi sitten päästä jo ihan normaalisti hommiin, riippuen tietenkin siitä miltä tilanne näyttää. Käyntityöskentelyssä se on ollut jo niin mukava, että en edes malta odottaa että pääsen sillä ravaamaankin! Ollaan myös huvitettu kempeleläisiä kävelemällä pitkin pyöräteitä, aika monet tuijottelee auton ikkunasta ohi ajaessaan, onneksi ihan hymyillen.

Toistaiseksi siis kaikki hyvin, mutta kuten on ollut tiedossa jo ennenkin, hevosten kanssa mikään ei ole varmaa, paitsi se että suunnitelmat menee monesti uusiksi. Päivä kerrallaan ja toivotaan parasta, ja ennen kaikkea nautitaan niistä hetkistä mitä noiden mahtavien kavereiden kanssa saadaan viettää. Tämänkin episodin myötä on tullut kaikkea opittua ja opiskeltua, mikä ei koskaan ole huono asia, kuitenkin kun harrastus ja työ on mulla ihan samaa lajia.

Jatkossa ajattelin kirjoittaa myös ihan ratsastuksellista asiaa tänne blogiin, mielessä on ainakin juttua laukan opettelusta, nimenomaan niistä ensimmäisistä kerroista, se kun on ollut taas useamman hevosen kanssa ajankohtaista. Paljon muitakin ajatuksia ratsastusta koskien kyllä pyörii päässä, mutta pitäisi saada niistä tehtyä konkreettisia aiheita; muuten päädyn kirjoittamaan viisitoista sivua ja lopuksi aihe on kiemurrellut ihan toisiin sfääreihin kuin mistä aloitin. Pienellä jäsentelyllä toivottavasti tekstistä tulisi vähän helpommin ymmärrettävää ja saisi myös julkaistua niitä vähän lyhyemmissä pätkissä kuin se viisitoista sivullista.

Jos jollakin tulee mieleen joku asia mistä haluaisi lukea, niin kommentoikaa toki ja ehdotelkaa. Asioista joista en tiedä voin aina ottaa selvää (tai kirjottaa taitavasti aiheen vierestä) ja aika monesta asiasta kuitenkin tiedän jotain, tai ainakin luulen tietäväni . Tai ainakin minulla on niistä joku mielipide.

Tsemppiä kaikille pimeän ja talven tulon kanssa tuskaileville, kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu! Lumikelejä odotellessa..