Näin myydään hevosia

Terveisiä lomalta! Ei kovin pitkältä ja ihan vaan täältä Sveitsistä, mutta loma on silti aina loma. Lomakelit on suosinut, jos tykkää lämpimästä: helleputki kesti varmaan kaksi viikkoa, ja lämpöä on ollut parhaimmillaan 37 astetta. Liian kuuma, sanon minä, mutta ei auta valittaa - vastahan valitin Suomen keleistä. Oikeastaan yöt ovat olleet hankalimpia, kun lämpötila ei meinaa laskea kämpässä alle kolmenkymmenen. Nyt, kahden tuulettimen ostamisen ja muutaman viileämmän päivän ja yön jälkeen pystyy kunnolla nukkumaankin. Ensi viikolla, kun mulla taas jatkuu työt, on lämpötilat taas jossain yli 25 asteen, muttei onneksi ihan kolmeakymmentä.

Kaikenlaista uutta on tullut taas tehtyä, töissä ja muutenkin, mutta ajattelin joka tapauksessa kirjoitella tällä kertaa hevoskaupasta. Mun työpaikkahan on siis  täysihoito- ja myyntitalli, jossa on asiakkaiden hevosia parisenkymmentä, ja meidän myyntihevosia (tai omistajien hevosia) kymmenkunta, plusmiinus jokunen hepo vähemmän tai enemmän. Vaikka olen ollut töissä vasta kolme kuukautta ja risat, olen ehtinyt nähdä useamman hevoskaupan synnyn. Niinpä ajattelin kirjoittaa miten hevoskauppaa meidän malliin tehdään - myyjän näkökulmasta. Jos sattuu, että joku lukijoista kaipaa vaikkapa aiheeseen vinkkejä. ;-)

1. Myy hyviä hevosia

Faktahan on se, ettei kukaan halua ostaa huonoja hevosia. Tai jos haluaa, niin ainakaan niiden myymisellä ei itseään elätä. Meidän tallilta myytävät hevoset ovat lähes poikkeuksetta hyväsukuisia, hyväluonteisia, terveitä ja kivan näköisiä. "We don't buy them ugly", kuten Rouva Ratsastaja totesi eräälle asiakkaalle. Hevoset ovat myös suurimmaksi osaksi ratsastettavuudeltaan hyviä tai erittäin hyviä, ja niillä on kolme laadukasta askellajia. Myöskään huonotapaisia, arvaamattomia tai ns. vaikeita hevosia ei meiltä (ainakaan yleensä) myydä. Nehän tulisivat poikkeuksetta palautuspostissa takaisin, jos joku ne huolii.

2. Ratsuta hevosesi miellyttäväksi

Toinen fakta on se, että harva haluaa hevosta, jota ei ole mukava ratsastaa. Kaikille hevosen ei tarvitse olla valmis, uskomattoman herkkä tai GP-liikkeet osaava, mutta useimmat haluavat hevosen joka liikkuu itse eteenpäin, vastaa apuihin ja työskentelee mielellään ratsastajan kanssa. Meille tulevat, pitkällekin koulutetut hevoset ovat Rouva Ratsastajan ja/tai meidän ratsuttajien ratsastettavana parista viikosta kuukausiin, ennen kuin niitä kaupataan muille. Samalla keskeneräisempien hevosten koulutustasoa saadaan vietyä eteenpäin, meille kun tulee hevosia aina neljästä ikävuodesta eteenpäin. Mikäli olisin harrastaja Suomessa ja haluaisin myydä hevoseni, joka olisi muutamaa tonnia arvokkaampi, pistäisin sen ehdottomasti ammattilaisen alle vähintään kuukaudeksi. Nostaa hevosen arvoa kummasti, harva kun haluaa maksaa pelkästään siitä että hevonen voisi olla kiva, jos sitä osaisi ratsastaa.

3. Omaa hyvä maine

En tiedä mihin väliin tämän olisin laittanut, mutta tulkoot tähän. Lähinnähän tämä mainekysymys koskee hevosalan ammattilaisia ja työkseen hevosia myyviä. Jobbarin maineella varustettu myyjä myy usein sekundaa suhteellisen edulliseen hintaan ja useimmiten myyntipuheet eivät vastaa todellisuutta. Herra Omistaja kertoi jo työhaastattelussani, ettei missään nimessä halua hevosjobbarin mainetta. Hän ottaa vastuun myymistään hevosista, ja jos asiakas ei ole tyytyväinen, on valmis ottamaan hevosen takaisin ja etsimään asiakkaalle sopivamman. Hyvä maine, ja sopiva esiintyminen kilpailuissa takaavat sen, että kiinnostuneita ja maksukykyisiä asiakkaita riittää. Vastavuoroisesti asiakkaille ei auta valehdella tai myydä p*skaa, koska maine menee sitten siinä.

4. Markkinoi oikein

Melkein kaikista meidän myyntihevosista on tallin kotisivuilla kuvat ja tiedot lyhyesti. Osaa ei ehditä sinne laittaa, jos tulevat vaihdossa ja niille on jo ostaja valmiina. Se mikä täällä eroaa markkinoinnissa, on kuvien laatu. Meille tulee ammattikuvaaja ottamaan myyntikuvat, joihin hevoset on siistitty ja letitetty, ja niillä on valkoiset pintelit sekä huovat. Rouva Ratsastaja ratsastaa hevoset ja niistä koitetaan saada esiin parhaat palat. Nämä kuvat ovat ehdottomasti noin 99% parempia kuin mitkään Suomessa myynnissä olevista hevosista otetut kuvat, eikä niissä todellakaan ole paskaisia, etupainoisena rämpiviä hevosia, joiden ratsastaja könöttää selässä kuin Notre Damen kellonsoittaja. Osa asiakkaista myös soittaa ihan suoraan meidän pomoille, jotka osaavat kertoa onko meillä tällä hetkellä heille sopivia hevosia.

Joistakin myyntihevosista tehdään myös videot (samalla varustuksella kuin valokuvauksessa), mikäli kiinnostuneet asiakkaat asuvat kauempana eivätkä ole heti valmiita lähtemään katsomaan hevosia ihan livenä.

5. Hoida koeratsastus oikein

Jokainen hevonen, jota tulee asiakas katsomaan, liikkuu meillä aina ennen koeratsastusta (yleensä aamulla tai aamupäivällä, useimmat asiakkaat tulevat iltapäivällä). Tarkoituksena ei ole väsyttää tai taltuttaa hevosia - sellaisia hevosia ei oikeastaan oteta meille myyntiin, jotka ovat kovin vaikeita tai arvaamattomia. Sen sijaan niillä ratsastetaan 10-15 minuuttia, askellajit läpi ja niin, että ovat liikkuneet, avuilla ja notkeita ennen koeratsastusta.
Tämän jälkeen, ajoissa ennen asiakkaan saapumista, me puunataan hevonen, öljytään kaviot ja tietysti letitetään. Joissakin tapauksissa myös pintelöidään ja varustetaan hevonen valmiiksi, mutta tämä riippuu vähän asiakkaan toiveista. Rouva Ratsastaja hoitaa kaikkien asiakkaiden kanssa koeratsastukset, yleensä käy itse ensin selässä esittämässä hevosen jonka jälkeen asiakas/asiakkaat kokeilee hevosta. Koeratsastuksen jälkeen asiakkaalle tarjotaan joko kahvia tai olutta, viiniä tai jotain muuta hänen toivomaansa virvoketta ja jutellaan mukavia - oli asiakas sitten hevosesta kiinnostunut enemmälti tai ei.

Osa asiakkaista käy kokeilemassa hevosia useamman kerran; eräs rouva halusi käydä vaan taluttamassa ja harjailemassa yhtä tammaa, joka oli pääasiassa vain minun ratsastettavanani ja hoidettavana. Tammahan oli tietysti mun jäljiltä mukava käsitellä (heh heh) ja kaupathan siitä tuli.

6. Eläinlääkärintarkastus

Eläinlääkärintarkastukset hoidetaan täällä ilmeisesti useimmiten tallilla eikä klinikalla. Minun käsitykseni mukaan meidän myyntihevoset on jo kertaalleen eläinlääkärin tarkastamia ennen kuin ne tulevat meille myyntiin, mutta ostajat haluavat yleensä aina ostotarkastuksen. Joko "oman" eläinlääkärin, tai meidän kutsuman eläinlääkärin tekemänä. En toisaalta ihmettele, koska hevoset ovat useimmiten kalliita, millä vaan mittakaavalla.
Tarkastusta varten hevoset puunataan jälleen, ja ne letitetään. Eläinlääkäri tsekkaa tietysti hevosen peruskunnon ja elintoiminnot, tekee taivutuskokeen ja katsoo hevosen liikkeen juoksutuksessa. Ilmeisesti näiden lisäksi vain poikkeustilanteissa tutkitaan muuta. Kolmen kuukauden aikana ei vielä toistaiseksi yksikään kauppa ole peruuntunut ell-tarkistuksen takia.

Myös eläinlääkärintarkastuksen jälkeen kahvitellaan - tai nautitaan virvokkeita - ja jutellaan mukavia. Täällä se näyttää kuuluvan normaaliin asiakaspalveluun.

7. Muutto uuteen kotiin ja jälkihoito

Myydyt hevoset eivät lähde uuden omistajan mukaan heti, vaan useimmiten viikon - kuukauden sisällä kaupoista. Useimmiten herra omistaja vie ne, ja harvemmin uudet omistajat hakevat hevoset itse. Kaupan päälle saavat ilmeisesti ainakin päitset (pakasta vedetyt, tietysti) ja ainakin talviaikaan loimen (sekin uusi). Muita varusteita hevosille ei mukaan lähde.

Kauppojen jälkeen asiakkaat voivat tietysti halutessaan ottaa yhteyttä, jos tarvitsevat esimerkiksi neuvoja hevosensa kanssa. Osa käy myös Rouva Ratsastajan valmennettavana muutaman kerran alkuun, että pääsevät hevosensa kanssa samalle aaltopituudelle. Onpa muutama hevonen vaihdettukin; yksi sen takia, että jännittyi ja meni paniikkiin uuden omistajan piaffinopetusyrityksistä, toinen sen takia että se oli muille hevosille vihainen pihatossa. Nämä molemmat löysivät kuitenkin aika nopeaa uudet kodit, jotka olivat niille sopivammat.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Siinäpä kai ne tärkeimmät. Joka tapauksessa myyntiin ja varsinkin koeratsastukseen panostetaan täällä paljon enemmän kuin Suomessa. Tietysti hevosten hintaluokka on aika erilainen, kuin useimpien hevosten Suomessa. En tiedä ihan tarkalleen, mutta veikkaan että meidän hevosista ei taida alle 20.000 eurolla juuri mikään liikkua, ja osan arvo liikkuu sadoissa tuhansissa. Ihan hullua, mutta niin se vaan täällä menee.

Mutta siinäpä se näin lyhyesti, jatkan mun viimeisiä lomapäiviä ja valmistaudun vähän rankempaan työputkeen. Siitä lisää myöhemmin! Lähetän Suomeen vähän lämmintä ilmaa, kun olen kuullut että siellä vietetään taas perinteistä Suomen kesää. ;-)

CSIO St Gallen

Hei, oon täällä taas. En ole saanut aikaiseksi niin pitkään jatkuvaa yhtenäistä ajatusta, että olisin voinut blogitekstiä kirjoittaa. Voi kuulostaa hassulta, ottaen huomioon että sitten kun alan kirjoittaa, ei sille meinaa tulla loppua. Nyt mulla on jopa pari surkeaa kuvaakin, joten sisällön ontumisen vuoksi voitte ilahduttaa itseänne tiiraamalla niitä.

Käytiin tuossa reilu viikko sitten St Gallenissa (puolisen tuntia ajomatkaa) katsomassa OIKEITA estekisoja. Liputkin maksoi 25frangia per lärvi ainoastaan sunnuntaille, mutta minähän vetoan aina siihen että eihän mulla ole muitakaan kavereita eikä muutakaan tekemistä, niin rakas avomieheni on pakotettu lähtemään mukaan (mutta minä maksoin sentään liput!).

Päivä vaikutti aurinkoiselta mutta iltapäivän puolelle oli luvattu ukkosta ja sadetta, joten ajattelin että pärjään ihan lippiksen kanssa kun varmaankin varjossa kisoja seurataan. Tämän totesin myöhemmin virheeksi, mutta palataan siihen kun on aika.

Koko CSIO St Gallenin kisa-alue, joka oli ihan moottoritien kupeessa (ilmeisesti osa alueesta toimii normaalisti jalkapallokenttänä), oli tietysti isohko. Ensin taivalsimme parkkipaikalta sisäänkäynnille, ja tässä matkan varrella ja näkyi muutama näytteilleasettaja ja ravintola, sekä jonkunnäköinen lapsiparkki. Sisääntulo oli katettu ja siinä meidän lipuista skannattiin vaan näppärästi viivakoodit, ja sitten päästiin sisälle. Unohtui mainita, että jo ennen lippujen tarkastusta saatiin ilmaiset lippalakit (sponsored by Longines, niin kuin koko kisakin). Sentään jotain vastinetta sille korkeahkolle pääsymaksulle!

Longines Grand Prix der Schweiz, 160cm

Itse kilpailuareena oli tavallaan "kuopassa" (onkohan mulla nämä suomen kielen sanat vähän hukassa?), sivuilla rinteellä istui katsojia nurmella ja osa aurinkovarjojen alla, toisella puolella nurmikenttää oli katettu "Tribüne"-katsomo, jonne liput maksoi enemmän. Yhdellä sivulla oli tietysti VIP-teltta, ja vastapäätä pienempiä firmojen omia telttoja joita ne pystyivät ilmeisesti isolla rahalla vuokraamaan ja siellä kestitsemään asiakkaitaan. Kisa-alueella oli myös sen seitsemän sortin ruokapistettä aina kiinalaisesta pikaruuasta hienoon ravintolaan asti, useita juomakojuja (täällä saa ilmeisen vapaasti myydä alkoholia, eikä siihen tarvi miljoonaa erillistä lupaa, ja alkoholijuomien kanssa saa myöskin liikkua vapaasti) ja tietysti hevostarvikekauppiaita ynnä muita pikkuputiikkeja. Vaikkei hevosista ymmärtäisikään mitään, saisi tuolla helposti viihdytettyä itseään koko päivän verran.

Ehdittiin nähdä osa ensimmäisestä luokasta, joka oli jokseenkin Suomen arvostelussa jokeriluokkaa vastaava (tai en itse asiassa tiedä, onko se joku pisteratsastusluokka vai mikä nykyisin, jokeri se oli ainakin joskus.. viistoista vuotta sitten?). En päässyt ihan täysin perille pistelaskusta, mutta ehdittiin joka tapauksessa nähdä Anna-Julia Kontion suoritus. Ei tainnut olla ihan nopeimpia tai sijoittua, mutta siisti rata ja muistaakseni pari puomia tuli alas. En kyllä arvostele, korkeus oli 145cm, jossa mulla kyllä tippuis muutakin kuin puomit. Maiju Mallat oli tainnut hypätä luokan jo aiemmin, en muista tarkemmin tulosta, mutta ei sijoittunut hänkään.

Päivän kiinnostavin luokka oli tietysti 160cm Grand Prix der Schweiz, jossa palkintorahaa oli jaossa (jos en ihan väärin muista) 200 000CHF. Ei mikään ihan pikkupotti! Paikalla oli vedonlyöntikoju, ja Arihan halusi tietenkin mennä veikkaamaan voittajaa, vaikka yritin selitellä että en ole ihan perillä näistä esteratsastuksen nykyisistä kuvioista sen suhteen kuka pärjää ja kuka ei. Epäisänmaallisesti kuitenkin totesin että suomalaisia ei varmaan kannata veikata, vaikka sekä Kontio että Mallat starttasivat luokassa. Sveitsiläisistä nimistä tiesin useamman, ja Ari päätyi sitten veikkaamaan Pius Schwizeriä, ja minä heitin sitten ihan lonkalta Romain Duguet'n, ei enempää eikä vähempää kuin suomalaisen hevosenhoitajan Hannan ansiosta. Pienimmät kertoimet olivat yllättäen Ludger Beerbaumilla sekä kahdella Whitakerilla. Me pelattiin vaatimattomasti vitosen panoksilla, kun en halunnut hävitä enempää rahaa. Tämänkin totesin myöhemmin virheeksi..

Täytyy sanoa, että nurmikentällä hypätty 160cm:n luokka joka näkyy vielä kahdelta isolta screeniltä, on suhteellisen viihdyttävää katsottavaa. Varsinkin kun ratamestari oli saanut rakennettua muutamia kinkkisiä tehtäviä, kuten L-mutka vesiesteeltä pystylle ja kolmen esteen linja suhteutetuilla väleillä, joilla sai jännätä lopputulosta. Maiju Mallatin matka päättyi valitettavasti juuri tuolle linjalle vesiesteen jälkeen; alastulossa vedeltä hevoselta lensi yksi kenkä, ja se stoppasi suhteellisen vauhdikkaasti seuraavan pystyn eteen ja Maiju tippui. Todennäköisesti ei kuitenkaan olisi pystynyt hyppäämään luokkaa loppuun, mutta harmillinen tippuminen joka tapauksessa. Hevonen onneksi saatiin kiinni yhden kierroksen jälkeen. Anna-Julia Kontio teki taas siistin suorituksen mutta sai kahdeksan virhepistettä eikä päässyt toiselle kierrokselle. Toiselta kierrokselta jäi kyllä ulos paljon nimekkäitä ratsastajia, ja vain 13 parasta (puhtaalla radalla tai pienimmällä virhepistemäärällä) pääsi toiselle kierrokselle. Myös Romain Duguet! Meillä siis riitti jännättävää loppuun asti.

Toinen kierros oli tietysti vauhdikas ja jännittävä, kun kaikki ratsastivat tosissaan ja oikeasti, hiton kovaa! Kyllä niillä vaan on hyviä hevosia, meinaan ei ihan mikä tahansa putte hyppää U-käännöksen jälkeen parilla laukalla 160 sentin okseria puhtaasti. Puhumatta niistä muistakaan väleistä, mitkä mentiin melkein kaasu pohjassa. Mutta hyvää ratsastusta joka tapauksessa, en nähnyt yhtään suoritusta joista olisi tullut paha mieli (pahempi mieli tulee yleensä koulukisoista). Vaan hankalapa se tietysti väkisin on pakottaa hevosia tuon kokoisia esteitä hyppäämään ja vielä tykkäämään siitä.

Niinhän siinä kävi, että Romain Duguet vei voiton (selkeästi hevosenhoitaja Hanna tehnyt hyvää työtä) ja meille mätkähti 75 frangia! Siinä vaiheessa harmitti, ettei pelattu esimerkiksi kympillä. En kyllä ole mikään vedonlyönnin tai uhkapelien ystävä, joten mun veikkausura jäänee mahdollisesti tähän. Ellei sitten satu tulemaan toisia kisoja joihin haluan Arin lahjoa mukaan. Kyllähän se lajia seuraamattomalle varmasti tuo vähän enemmän sisältöä kisan seuraamiseen, kun on mahdollisuus jännätä voittaako itsekin jotain.

Luokan jälkeen oli isolla areenalla Santi Serra Campsin esitys, joka tarkoitti sitä että areenalle päästettiin kolme friisiläistä vapaaksi ja espanjalainen setä (ei ollut hirveän vanha, joten ehkä mies olisi kuvaavampi sana, mutta olkoon). Näillä oli kiva show, jossa friisit ensin vierekkäin seurasivat miestä käynnissä ja ravissa ja tekivät erinäisiä kuvioita, sen jälkeen setä pisti ne pötköttämään maahan, johon ne asettuivat tyytyväisesti popsimaan nurmea. Minä tietysti seurasin, millä merkillä setä ne on opettanut. Ensiksi hän koski lavan/etujalan seudulle, ja kun hevoset olivat "kumarrusasennossa", naputteli hän takajalkoja niin kauan että hevoset koukistivat ne ja kellahtivat maahan. Kun kaikki kolme pötköttivät maassa, areenalle päästettiin vielä yksi hevonen, joka laukkasi ensin kierroksen ja meni sitten sedän luo. Tämä neljäs hevonen sitten pujotteli näiden makaavien hevosten ympäri käynnissä ja ravissa, ja jopa hyppäsi niiden yli (tais olla innarivälit).



             

Santi Serra Campsin show

 Show'n aikana olin jo niin kuumissani ja palanut (ei tarvinne erikseen kertoa, että yllättäen oli tosi aurinkoinen päivä ja noin +27 lämmintä eikä varjoa oikein ollut tarjolla kisa-areenan laidalla), että lähdettiin ennen sen loppua kotiin. Jossain vaiheessa kaikki neljä hevosta makasivat reporankana keskellä nurmikenttää ja jossain vaiheessa osa laukkasi sitä ympäri. Tietysti ne osasivat myös istua, ennenkuin nousivat kokonaan ylös. Hienosti koulutettuja hevosia, tuolla oli nimittäin sen verran kaikkia muita ärsykkeitä, että asiat pitää oikeasti osata jotta ne onnistuvat joka tilanteessa. Tietysti kolme mustaa isoa friisiläistä ovat myös näyttävämpiä, kuin vaikkapa pienit ponit (vaikka nekin epäilemättä olis tosi söpöjä).

Meiltä jäi näkemättä vielä joku nuorten hevosten luokka, mutta ehkä parempi että lähdettiin, ehdin nimittäin polttaa jopa jalkateräni.. Missähän universumissa ei tuon kaltaisessa auringonpaisteessa tarvi aurinkorasvaa, ja miksi niin kuvittelin? En tiedä. Tästä lähtien olen fiksumpi, toivottavasti.

Oli huvittavaa huomata, että kisoissa oli porukkaa todellakin "ykköset päällä". Kauniisti meikattuja naisia, mekkoja, korkokenkiä ja niin edelleen. Suomessa kun porukka pyörii lähinnä farkuissa ja t-paidoissa tai vaihtoehtoisesti ratsastuskamppeissa. Musta jopa tuntui että olen alipukeutunut, kun olin ihan tavallisessa topissa ja farkkushortseissa sekä sandaaleissa, hullua! Oli siellä onneksi muitakin normaalin näköisiä ihmisiä, joten ei tarvinut sentään hävetä. Kaikenkaikkiaan hyvin järjestetyt kisat, ihan siistejä vessoja myöten, joten varmasti menen uudestaan jos lähelle sopivana päivänä osuvat, vaikken mikään esteratsastusfani varsinaisesti olekaan. Hienot hevoset kuitenkin kiinnostaa aina ja mahdollisuus nauttia virvoittavia juomia (hei mää en juonu olutta!) ja ruokaa sekä viihdyttävä show on ihan hyvää vietettä vapaapäivälle. Tosin note to self: seuraavalla kerralla viltti nurmella istumista varten, aurinkovarjo tai iso hattu, sekä runsaasti aurinkorasvaa ja vesipullo.

Meiltäkin on nyt käynyt hevosia kisoissa, koulukisoissa tosin - melkein kaikki ne, jotka on tällä hetkellä jäljellä. Yksi vaihdossa tullut hevonen myytiin reilun viikon päästä eikä uusia toistaiseksi ole tullut. Hevoskaupoista mun piti kirjoittaakin, mutta en kehtaa tähän postaukseen, kun eihän tämmösiä kilometritekstejä heikompihermoiset jaksa edes lukea. Pahoittelut myös kuvien laadusta, aurinko paistoi niin hankalasti ja oltiin sen verran kaukana etten saanut otettua kummoisempia.

Tällä viikolla mun pitäis ehtiä siivoilla oikein perusteellisesti, joten voitte odottaa toista postausta piakkoin!

Huh hellettä

Täällä on lämmin. Tai oikeastaan kuuma. Viime viikolla oli lämmintä, mutta tämän viikon maanantaista lähtien on lämpötilat ollut +25 tai enemmän. Tänään mittari tais parhaimmillaan näyttää +31. Suomen keleihin tottuneena tämä helleputki ottaa vähän voimille, varsinkin kun tällä viikolla olen ollut töissä 100% eli hmm, noin kymmenen tuntia päivässä. Välissä on toki puolentoista tunnin lounastauko, mutta silti kyllä väsyttää, kun yöunet on jäänyt vähiin. Mutta jos oon Suomen kelejä oppinut sietämään (kaikella rakkaudella kotimaata kohtaan) niin kyllä näihin helteisiinkin tottuu!

Olisi taas paljon juttuja, mistä voisin kirjoittaa. Meiltä on myyty pari hevosta - minun ihana pikkutamma Frettchen, jonka kanssa ruvettiin just oikeasti tykkäämään toisistamme, sekä yksi viisivuotias tamma. Yksi uusi hevonen tuli vaihdossa tilalle, mutta tällä hetkellä oikeastaan kaikki hevoset ovat Rouva Ratsastajan treenissä, joten meillä ei toisen ratsuttajan kanssa (kutsuttakoon häntä vaikka Irmaksi, nimi muutettu) ole oikestaan paljoakaan ratsastettavaa. Ei sillä, etteikö muutakin tekemistä riittäisi ja asiakkaiden hevosia toki täytyy silloin tällöin ratsastaa.

Juttelin töissä Herra Omistajan kanssa, joka ehdotteli mulle kokopäivätyötä. Alunperin en halunnut olla kokopäiväisesti töissä, koska hevosalalla se tarkoittaa täällä(kin) kuuden työpäivän viikkoa, ja vielä sen kymmenisen tuntia päivässä. Iltapäivät ei meillä tosin ole hirmu rankkoja, YLEENSÄ - paitsi esimerkiksi tänään, kun oli kaikenlaista ylimääräistä hommaa ja yksi tallityöntekijä lomalla. Oikeasti töihin joutui tosin vain kahden viimeisen tunnin ajan, joten ehkä en voi sanoa että oli hirmu rankkaa, enemmänkin kuumaa.

Joka tapauksessa, sanoin että voisi olla vaihtoehto, että olisin töissä myös iltapäivät. Ensimmäinen hyvä syy tietenkin on raha, jota tarvis tällä hetkellä yhteen jos toiseenkin juttuun. Toinen on se, että muuten meinaa olla välillä vähän tylsää, kun parempi (tai päivästä riippuen pahempi) puolisko tulee töistä sen verran myöhään, enkä edelleenkään ole sen kummempia harrastuksia täällä aloittanut. Tällä viikolla sitten kokeiltiin että olen myös iltapäivät töissä, mutta ensi viikosta en itse asiassa nyt tiedä olenko töissä vain puoli päivää vai koko päivän. Ehkä se selviää viimeistään maanantaina..

Lupasin aiemmin kirjoittaa vaikka mistä, mutta nyt valitettavasti väsymys vie voiton. Oon varmasti saanut liikaa aurinkoa ja liian vähän unta. Toivottavasti nämä uniongelmat on vaan väliaikaisia, joskus muinoin mulla oli paljonkin ongelmia nukkumisen kanssa mutta viime vuodet oon nukkunut pääosin suhteellisen hyvin (ilman tuntikausien valvomista ja heräilyä parin tunnin nukkumisen jälkeen). Tietysti tämä kuumuus on myös lämmittänyt koko meidän taloa, joten makkarissakaan ei ole niin viileää kuin toivoisin. Tervetuloa tuuletin, vaikka heti huomenna!

Katselin tuossa blogin lukutilastoja ja hauskaa huomata, että ratsastuksen alkeiden opettelusta kirjoittamani teksti kerää vieläkin lukijoita. Jossain vaiheessa se oli linkitetty jopa jokaisen hevosharrastajan tuntemaan hevostalli.nettiin. Olen edelleen samoilla linjoilla kuin kyseisessä tekstissä, tosin tällä hetkellä kirjoittaisin sen paremmin ja selkeämmin, ja joidenkin uusien ajatusten kera. Ehkä joskus, ehkä ei.

Kello on puoli yhdeksän perjantai-iltana ja haaveilen nukkumaanmenosta ja hyvistä yöunista. Ehkä myös parista palasta vesimelonia. Ne on ne pienet asiat, vai mitä?

Palaan asiaan, jahka olen nukkunut yhdet kunnon yöunet. Tai ehkä kahdet.

Sulkutaivutuksia ja kieliangstia

Huoh. Mitenköhän sattuikaan, että kun olen ala-asteelta asti vieroksunut saksan kieltä enkä ole halunnut sitä edes opiskella, olen päätynyt maahan, jossa pitäisi osata saksaa. Ainakin, jos haluaa selvitä arjessa sujuvasti ja esimerkiksi ymmärtää kaikki viralliset lappuset, joita kotiin lähetellään. Suurimmaksi osaksi ihmiset täällä puhuvat englantia, mutta olisi niin paljon helpompaa kun voisi hoitaa asiat sujuvasti juuri sillä kielellä mitä täällä pääsääntöisesti käytetään. Tai siis edes saksaksi, sveitsinsaksaa en edes vielä ole ajatellut opetella, vaikka muutaman sanan sitä ymmärränkin. Mun saksan taidot on siis tasolla "ymmärrän jonkun verran, puhun vielä vähemmän". Samaa tasoa kuin koulutetulla apinalla. Paitsi jos se apina on saksalainen, niin sitten se varmaan osaa paremmin. Eikä yhtään sopivaa kielikurssiakaan ollut tarjolla ennen syksyä, joten pitäisi saada aikaiseksi opiskeltua kieltä itsenäisesti. Vaan oon niin laiska, että saa nähdä tuleeko siitä mitään. Töistä ja käytännön tilanteista tarttuu toki päivittäin jotain, vaan töissäkin enimmäkseen puhun englantia. Lisäksi haluaisin osata saksaa oikeasti, en opetella sitä seuraavat kymmenen vuotta etanavauhtia. Potku persaukselle ehkä auttais, sillä kielten opettelu ei ole koskaan ollut mulle niin hankalaa, ettenkö sitä jonkun verran pystyisi itsekin tekemään. Mutta oon niin laiska, etten tiedä jaksanko potkaista itseäni persaukselle..

Töissä on ollut välillä enemmän ja välillä vähemmän kiirettä. Pääosin olen ratsastanut kahta-kolmea hevosta, ja sitten satunnaisesti muitakin. Ensimmäinen projekti jonka sain, oli yksisilmäinen tamma, joka ei antanut laittaa suitsia (tai muutakaan) korvien yli. Komea, ainakin 175cm korkea, omia mielipiteitä omaava, koki tuntuman epämiellyttävänä eikä halunnut liikkua eteenpäin johtuen varmasti osittain tuntumasta ja osittain luultavasti tähtien ja kuun asennosta. Toisina päivinä toimi kevyesti kuin ajatus, kun taas toisina toimi ihan omien ajatustensa mukaan, miten sattui huvittamaan. Tämä prinsessa olisi siirretty siitoskäyttöön jo reilu vuosi takaperin, mutta se ei antanut eläinlääkärin tehdä edes sisätutkimusta ilman tujua rauhoitusta ja käsittääkseni sillä oli muitakin huonoja kokemuksia lääkäreistä. Sen kummemmin meidän yhteistä taivalta analysoimatta, vaikka siinäkin riittäisi kyllä kerrottavaa, noin puolentoista kuukauden tolskaamisen jälkeen tuli ilmoitus että tamma siirtyykin siitoskäyttöön. Tarina ei kerro miten se käytännössä onnistuu, mutta toivon parasta, olisi sen verran kivaraaminen yksilö kyseessä.

Tuon ensimmäisen projektin lisäksi olen ratsastanut enimmäkseen 8-vuotiasta hannoveriruunaa sekä kuusivuotiasta oldenburgtammaa. Molemmat ovat alle 170cm eli meidän hevoskalustossa pieniä (omaankin silmään ne näyttää pieneltä, vaikka ovat isompia kuin useimmat mun aiemmin ratsastamat hevoset). Tamma, lempinimeltään Frettchen, alkaa olla noin he A-tasoa. Se oli myyty jo reilu vuosi sitten, mutta omistaja oli vaihtanut sen toiseen, koska Frettchen oli pihattolaumassa liian ärhäkkä. Tämä kyseinen omistaja ei ollut mitenkään erityisen kiinnostunut kouluratsastuksesta, ainakaan Frettchenin ratsastettavuuden perusteella. Mikään liikeihme tämä tamma ei ole, mutta sillä on kolme hyvää askellajia, joista vielä luultavasti saa tehtyä vaikka mitä. Tällä hetkellä suoruuden lisäksi ollaan työstetty hieman kokoamista, vastalaukkaa, keskiravia, väistöjä ja käynti-laukka-käynti siirtymisiä. Lähtökohta oli lähinnä kolme askellajia, joissa ei ollut säätövaraa ollenkaan eikä laukassa aina rattiakaan. Frettchen myytiin jo viime viikolla - melkein, koska ostaja vetäytyi ostotarkastuksen jälkeen, vaikkei siinä mitään löytynytkään. En tosin ole ihan varma, että miettiikö tämä ostajakandidaatti edelleen jos sittenkin ottaa tamman. Hevosten myyminen ja koeratsastukset on muuten täällä ihan erilainen tapahtuma kuin Suomessa, mutta kerron siitä joku toinen kerta.

Toinen nykyisistä ratsuistani, Elmo, on huomattavasti osaavampi tapaus. Elmo tekee puolipiruetit, vaihdot joka toisella, sulkutaivutukset ja niin edelleen. Vaikka Elmo on luonteeltaan ylisuorittaja ja jännittyjä, joskus liian nopea ja virheitä vauhdilla korjaava, rentoutuessaan se on aivan mahtava. Kun se pääsee nostamaan etuosan ylös ja saa lapansa liikkeelle, sen kanssa on kiva tehdä kaikkea. Vasta nyt olen huomannut kuinka ihanaa on ratsastaa sulkutaivutuksia! Ratsastan niitä mieluiten laukassa, koska se on Elmon kanssa helpompaa. Ravissa tehdään toisinaan vuorotellen sulkutaivutuslävistäjä, ja vuorotellen keskiravilävistäjä. En ole oikeastaan ennen tajunnut konkreettisesti, miten helppoa voi olla ratsastaa vaativampiakin liikkeitä, enemmänkin kuin sen kaksi laukka-askelta. Taivuta ja siirry sivullepäin, that's it. Tai vaihdot. Täällä laukanvaihdot on sellainen asia, jonka lähes kaikki yli kuusivuotiaat hevoset tekevät ihan oletusarvoisesti. Tietysti ne ovat askellajeiltaan ja rakenteeltaan sellaisia, ettei se ole niille fyysisesti suuri vaatimus. Reipas ratsuni Elmo tahtoo välillä olla vaihdoissa turhan nopea, joten olen ratsastanut niitä ainoastaan kun olen ollut varma, että se on tarpeeksi hyvässä tasapainossa ja tarpeeksi hitaassa laukassa. Rouva Ratsastaja kikkailee sitten niiden kanssa enemmän. Joka tapauksessa, minulle on sinällään melko uusi tilanne ratsastaa hevosella, joka jo oikeasti OSAA paljon asioita, ja tekee ne vielä hyvin. Useimmat "tekee, jos kuski osaa pyytää" -tapaukset ovat oikeasti tosi työläitä ratsastaa, eikä niiden kanssa ole välttämättä helppoa, vaikka ne asiat osaisivatkin. Elmoa ei tarvitse puskea, kiskoa eikä potkia. Ainoastaan korjata se pois ohjalta nojaamasta, jos se koittaa ottaa vauhtia tai puskea etuosan päälle.. mutta hei, kukapa meistä on täydellinen.

Mutta niistä sulkutaivutuksista. Olen elämäni aikana ratsastanut niitä paljon, mutta lähinnä käynnissä. Liike vaatii kuitenkin kokoamiskykyä, notkeutta ja voimaa, jotta sitä pystyy tekemään enemmänkin kuin sen muutaman askeleen. Monilla hevosilla tasapaino on ravissa ja laukassa sen verran puutteellinen, ettei sulkutaivutusta joko voi, tai ole järkeä ratsastaa. Useimmilla tämä korjaantuu ajan kanssa työskentelyn tuloksena, mikäli työskentely on oikeanlaista. Tietysti mikäli hevosen fysiikka ei riitä siihen että se tekee sulkutaivutusta laukassa, ei sitä oikein korjaa mikään työskentely. Jokaisen hevosenkouluttajan täytyy tietysti tietää minkä verran hevoselta voi kohtuuden nimissä vaatia. Kyntöruunasta en lähtisi tekemään vaativan tason kouluratsua vaikka kuinka toivottaisiin. Sen sijaan niin kauan kuin tehtävät eivät ole liian vaikeita eivätkä vaadi hevoselta kohtuuttomia suorituksia, pidemmälle kouluttaminen kannattaa ja on hevosenkin edun mukaista, jos se osataan tehdä oikein. Jossain vaiheessa voi vaan olla aihetta pysähtyä ja ruveta hiomaan jo osattuja asioita täydellisiksi, sen sijaan että koittaa puskea hevosta äärirajoille.

Jahas, Satu taas ajautui ohi aiheesta. Aika yllättävä käänne! Jatkaisin jaarittelua vaikka koko loppupäivän, mutta pitää pestä pyykkiä. Meillähän ei ole omaa konetta, vaan pyykit pitää pestä taloyhtiön pyykkituvassa. Rasittavaa rampata kellariin jatkuvasti (krhm, ramppaan hissillä), mutta bonuksena meillä on kaksi kuivausrumpua käytössä. Ei loju enää meikäläisen vaatteet viikkoa pesun jälkeen pyykkitelineellä kuivumassa!

Ai niin, olisin ottanut kuvia tallilta, mutta eilen kelit oli kuin Suomessa ja satoi vettä. Tänään unohdin. Huomenna en varmaan ehdi, joten kuvia tulee sitten kun on tullakseen. Seuraavalla kerralla voin kertoa, kun ratsastin tallin uudella prinsessalla, "Pyhällä Kukalla", joka on Rouva Ratsastajan uusi silmäterä ja ilmeisesti tulevaisuuden toivo. Niin ja siitä, minkälaista "maastoilua" me täällä harrastetaan. Ja siitä kuinka mulla on kauhea kahvi-ikävä, snif. Ciao!

"No miten oikein löysit töitä? Niin mistä? Mitä siis niinku teet?"

Joskus joku on kysellyt mun työkuvioista täällä. No okei, ainakin muutama ihminen. Meinasin kirjoittaa, että kun näitä jatkuvasti kysellään, mutta ei ehkä ihan pitäis paikkaansa. Toisaalta kun on sen verran kova puhumaan (ainakin ajoittain) kuin minä, omia asioita tulee jaariteltua kaikille tutuille, kiinnosti niitä tai ei. En oikein edes tiedä, monelleko ehdin kertoa ennen lähtöäni, että mistä oikein sain töitä ja mitä alan tehdä. Useille asiakkaille ainakin, perheelle, kavereille.. ehkä myös kaupan myyjille, hierojalle ja hammaslääkärille. Vaikeneminen tunnetusti on kultaa, mutta mulle tämä hopeasijakin passaa ihan mainiosti, kunhan saan kertoa _minun tärkeitä asioita_ kaikille. Kiitos ja anteeksi etukäteen.

Hassua muuten, miten työasiat on niitä ensimmäisiä, joista kysellään, ainakin Suomessa. Missä olet töissä, onko töitä, opiskeletko (mikä sekin tähtää työllistymiseen, yleensä) ja niin edelleen. Ehkä se työ vaan on niin iso asia, että sillä määritellään hyvin pitkälle millainen ihminen olet. Sen kummemmin asiaan paneutumatta voin todeta, että omalla kohdallani työ on jotain mielekästä tekemistä, josta saa rahaa elämiseen. Toisinaan se on vähän vähemmän mielekästä, eikä siitä aina niin paljon rahaakaan saa, mutta tekemistä kuitenkin. Itse jotenkin koen olevani hyödyllinen, kun olen töissä. Ehkä sitä ei saisi määritellä itseään työnteon kautta, teenhän minäkin nykyisin vaan kolmenkymmenen tunnin viikkoa. Olen siis puoleksi hyödytön, tai puoleksi hyödyllinen.

Niin mistä mun pitikään kirjoittaa..?

Siinä vaiheessa, kun muuttohaaveet Sveitsiin alkoi olla ihan sataprosenttisen todellisia ja ajankohtaisia, oli aika selvää että mun täytyy löytää täältä töitä. Ensinnäkin sen takia, että muutoin oleskelulupaa on hankala saada - ellei ole naimisissa Sveitsissä virallisesti asuvan henkilön kanssa. Naimisiinmeno pikavauhtia oleskelulupaa varten ei erityisemmin kiehtonut, joten vaihtoehtona oli löytää töitä, tai sitten hakea erityislupaa kanttoonilta. Joissakin Sveitsin kanttooneissa on kuulemma mahdollista että avopuoliso saa saman oleskeluluvan kuin toisella osapuolella on, mutta vain erillisen hakemuksen hyväksymisen kautta, ja tämäkään ei ilmeisesti koskea kaikkia kanttooneita. Tämä vaihtoehto olisi vaatinut huomattavasti arpaonnea, joten se hylättiin. Toinen syy töiden hakemiseen on ihan täysin mielenterveydellinen, en nimittäin jaksa päivästä toiseen olla ns. "tekemättä mitään". Toki ihmisellä voi olla harrastuksia ja niihinkin saa kulumaan aikaa ja ne ovat mielekästä tekemistä, mutta haluan pystyä maksamaan omat laskuni, tai edes osan niistä, ja muutenkin olla sillä tapaa itsenäinen, että minulla on omaa rahaa. Jos vaikka sattuisi niin että haluan ostaa jotain tarpeellista (esim. kengät). Kolmanneksi, halusin päästä hevostelemaan jollain tavalla, koska mulla ei täällä omaakaan hevosta ole. Vielä parempi, jos työ sisältäisi jonkun verran ratsastamista silloin tällöin.

Mistä siis aloittaa? Eihän mulla ollut aavistustakaan, mistä löydän avoimia työpaikkoja tältä seudulta. Asumme Frauenfeldissä, lähellä Saksan rajaa, tai siis ennen muuttoani ainoastaan poikaystävä asui. Sopiva työpaikka olisi kohtalaisen matkan päässä, jottei ajeluun kulu tolkuttomasti aikaa. Zürichin suunnalla työmatkaliikenne on omaa luokkaansa, ja siellä voi huonolla tuurilla joutua viettämään tunteja kun ruuhkat ovat pahimmillaan, jos on esimerkiksi sattunut joku onnettomuus. En myöskään halunnut, että työpaikka on jossain monen sadan kilometrin päässä ja tulisin Sveitsiin asti viettämään hieman normaalimpaa elämää poikaystäväni kanssa, jota sitten näkisin ehkä viikonloppuisin. Mutta onneksi on internet, josta löytyy nykyisin melkein kaikki. Etsiskelin ensin paikkoja muutamilta nettisivuilta, kunnes ajattelin, että ehkä ystäväni Google osaa auttaa. Hakusanat "pferde" ja jonkun lähipaikkakunnan tai kylän nimi ja löytyihän niitä talleja! Niistä sitten valikoin sellaiset, jotka vaikuttivat paikoilta jonne olisi mahdollista työllistyä. Ei ratsastuskouluja, koska en kykene opettamaan saksaksi, ei ihan pieniä talleja tai muuten hassun oloisia paikkoja. Sitten vaan sähköpostin kirjoitteluun.

Lähetin varmaan noin viiteen paikkaan ns. avoimen hakemuksen, eli kirjoitin ensin alkuun lyhyesti saksaksi kuka olen, mistä tulen ja mitä haluan (töitä). Ja että osaan englantia ihan hyvin ja saksaa hyvin vähän. Lisäksi vielä pyynnön, että ottakaa yhteyttä, jos teillä olisi jotain tarjolla. Sen jälkeen vielä tarkempi sepustus englanniksi siitä mitä olen tehnyt ja opiskellut ja mitä osaan. Sitten odottelin ja kappas, yhdestä paikasta tuli vastaus. "Valitettavasti emme tällä hetkellä tarvitse lisää työntekijöitä." Aijaa, no ei sitten. Taisi olla reilu päivä, kun sain toisen vastauksen. Saksaksi, tietysti. Olin ilmoittanut, että voisin aloittaa huhtikuussa tai myöhemmin, ja sähköpostissa kysyttiin voisinko tulla käymään paikanpäällä sitä ennen. Että jos kaikki natsaa, voisi jotain hommia olla tarjolla. Sitten ei auttanut kuin varata lentoliput - tulipahan hintaa työhaastattelulle..

Nykyiseen työpaikkaani, johon etäisyyttä on meiltä kymmenisen kilometriä, menin "haastatteluun" helmikuisena torstaipäivänä. Herra Omistaja oli minua vastassa ja teimme nopean kierroksen tiluksilla. Herra Omistaja on muuten aikanaan tehnyt uraa esteratsastajana, joskin tällä hetkellä tekee kouluhevoskauppaa eikä niinkään itse ratsastele. Selkä ei kuulemma perusta koulusatulasta, kun on istunut parikymmentä vuotta ainoastaan estesatulassa. En ihmettele! Joka tapauksessa, sen kummempia kyselemättä Herra Omistaja kysyi että onkohan minulla mahdollisesti ratsastuskamppeita mukana, voisinko ratsastaa. No tietysti oli, koska epäilin että minut laitetaan hevosen selkään. Ei muuta kuin kamppeet päälle ja sitten hevosta varustamaan. 

Laiduntarha, aidan takana kenttä, jota ei tietysti näy, vasemmalla takana näkyy talli/maneesin katto.

Minulle annettiin ruuna, joka oli tullut jossakin toisessa kaupassa vaihdossa. Herra Omistaja kuulemma ei kovin mielellään ota näitä vaihdokkeja, kun eivät oikein ole mistään kotoisin. Kyseinen hevonen oli ylälinjastaan aika lihasköyhä, ja sen perusteella jo mietin, että mitäköhän tästä tulee.. Osasin nimittäin aavistella, että mikään "istu selkään ja katsele maisemia niin kaikki onnistuu" -tapaus tämä ei ole. Kyseessä oli kuulemma "brave horse, but not a superstar". Maneesiin mennessämme tapasin myös omistajapariskunnan toisen osapuolen, Rouvan joka viettää suurimman osan ajastaan satulassa ja on Kouluratsastaja isolla K:lla. Vaikka pienikokoinen kyllä onkin. Hän kertoi, että tämä uljas ratsuni on joskus hieman "special". No kivaltahan se kuulosti, mietin jo, että mistähän tässä seuraavaksi lähtis töitä hakemaan.. Kiipesin kuitenkin selkään ja toivoin parasta.

Sitten vaan ratsastelin. Ratsuni oli ihana selätön, veivikaulana mielellään kulkeva spagetti, joka eteenpäin pyrkiessään ei ainakaan pyrkinyt rehellisesti tuntumalle. Oh well, onhan näitä nähty. Ratsastelin ja Rouva Kouluratsastaja vinkkasi minulle muutaman kerran, mitä tehdä. Muistaakseni "vähän enemmän laukkaa" ja "tee hieman avotaivutusta laukassa". Lopuksi veivikaulani alkoi olla suhteellisen ok, joskaan hyväksi en voinut väittää. Rouva totesi ratsastuksen jälkeen että "sehän meni ihan kivasti". En ollut varma, oliko se kehu, vai säälikommentti hyvästä yrityksestä. Joka tapauksessa sain alleni toisen hevosen, oikein söpön kimon. Estehevosen, josta Herra Omistajan mukaan "ei tarvitse yrittää tehdä kouluhevosta". Rouva lähinnä tuhahteli tälle kouluhevosen irvikuvalle, joka kuulemma ei ollut kiinnostunut kouluratsastuksesta hevonkakan vertaa, vaikka hyppäsikin erittäin hyvin. "Try to get him on the bit and stay there". Ok, ei ehkä liikaa pyydetty. Mutta ei mikään itsestäänselvyys, huomasin. Hevonen oli kankea ja vino, joskin laukka oli selvästi helpoin askellaji ja eteenpäinpyrkimyksen puutekin todennäköisesti ainoastaan notkeuden puutteesta johtuvaa. Puolisen tuntia istuskelin sen selässä ja koitin saada jotain järkevää aikaiseksi. Ratsuni oli kuulemma hetkittäin näyttänyt melkein kouluhevoselta. Se taisi jo olla kehu?

Suoritettuani ratsastusosion ja tietämättä pidettiinkö minua ihan pellenä vai olinko suoriutunut tehtävästä tyydyttävästi, hakeuduin Herra Omistajan pakeille. Herra Omistajalla oli kiire, mutta hän kysyi ehtisinkö tulla seuraavana päivänä uudestaan. No mikä jottei, ainakaan minua ei siis suoralta kädeltä tyrmätty. Ajattelin siis, että mahtoi olla hyvä merkki.

Seuraavana päivänä vähän jännitti, sillä paikka jollakin tapaa vetosi minuun. Tiesin, että kyseessä on myyntitalli; luvassa tuskin on pelkkää ruusuilla tanssimista ja leppoisaa haahuilua hevosen selässä. Toisaalta, paikassa saattaisi päästä ratsastamaan useita hevosia, ja vielä oikeasti hienoja hevosia, jos tuuri käy. Lisäksi valoisa maneesi, johon oli käynti suoraan tallista, hyväpohjainen kenttä (HUOM: Suomen mittakaavassa pohja on niin hyvä, ettei sitä voisi edes käyttää), kävelykone, juoksutusympyrä, hyväpohjaiset tarhat (joskin vain muutama), asfaltoidut pihat, valoisa kahvio, siisti vessa ja mukava talli tekivät vaikutuksen. Niin ja ne hevoset, joita näin Rouvan ratsastavan.. Wau.
Toisena päivänä olin jo vähän varmempi siitä, että ehkä minulla olisi mahdollisuuksia saada paikasta töitä, jos en pahemmin munaa mitään.

Jälleen kerran Herra Omistaja kysyi, että voinko taas ratsastaa. Mikäs siinä, edellispäivän hevoset olivat kuitenkin laadullisesti aika kivoja, vaikkakaan eivät ratsastettavuudeltaan ja notkeudeltaan ihan optimaaleja. Sain ensimmäiseksi saman sankarin, jolla edellisenä päivänä aloitin. Homma meni paljon helpommin, kun hevonen oli jo tuttu - tiesin vähän mitä nappuloita painella. Tämä sankari tosiaan yritti ottaa ritolat pari kertaa laukassa, mutta onneksi ei mitenkään pahasti. Sen jälkeen aktiivisuus parantui noin 99%. Hauska kaveri kaikenkaikkiaan. Herra Omistaja kyseli ratsastuksen jälkeen mitä mieltä olin hevosesta, ja huomasinko sen liikkumisessa mitään outoa. Mietin hetken ja sanoin että ruuna ei tuntunut jatkuvasti ihan täysin symmetriseltä. Ai, Herra Omistaja vastasi, etu- vai takajalka? Mietin päässäni, että pakko olla takajalka. "Jompikumpi takajalka, en osaa sanoa kumpi", oli tuhannen taalan vastaukseni. Herra Omistaja sitten kertoi ilmeisesti kinnerpatista, joka on toisessa takalajassa. Ei kuulemma käyttöä varsinaisesti haittaa, mutta ehkei kilpahevoseksi kuitenkaan. 

Näkymä laiduntarhasta eläkehevosten laitumille, kuvassa myös omistajien talo.

Toiseksi sain alleni "hieman paremman hevosen", kuten Herra Omistaja ilmoitti. Ehdin ajatella yhtä aikaa että kivaa ja kamalaa, mitä jos se ei pelaakaan mun alla. Sehän tosin tarkottais, että ehkä kannattaa vaihtaa alaa. Mutta wau, noin 175-senttinen ruuna oli aivan ihana. Luonteeltaan erittäin ystävällinen ja ratsastettavuudeltaan ja liikkeiltään sellainen, että olisin voinut omaksi ottaa. Hevonen oli kuulemma myyty kerran, mutta palautunut, kun ostaja oli alkanut opettaa sille piaffia ilmeisesti vähän turhan kovakouraisesti, jolloin hevonen oli mennyt paniikkiin. Herra Omistaja sanoi että ei ollut hyvä tilanne hevosen eikä ostajan kannalta, joten hän otti sen takaisin ja myi heille toisen (kalliimman) hevosen. Ja tämä kyseinen ruuna oli aiemmin myyty 80 000 frangilla, mutta kuulemma toisen kerran hän myy sen vähän halvemmalla. Piti tsempata, ettei leuka loksahtanut auki. Tai ehkä kuulin väärin?

Kun olin ratsastanut taas kaksi hevosta, Herra Omistaja oli jälleen kiireinen ja sanoi että hänen täytyy jutella vaimonsa kanssa, kun kuulemma yhdessä tekevät päätökset näistä asioista, ja pyysi minua tulemaan jälleen seuraavana päivänä käymään.

Toisen päivän jälkeen tiesin, että minulle tarjotaan töitä, ainakin jotain töitä, jos ei ratsastamista. Lauantaina menin paikalle, ja Herra Omistaja ehdotti 50% työaikaa, 6.30-12, kuusi päivää viikossa (hevosalalla ja maatalousalalla täällä normaali käytäntö). Tulisin aamulla talliin toisen ratsuttajan ja yhden tai kahden tallityöntekijän kanssa, ruokkisin hevoset, siivoaisin jokusen karsinan ja mahdollisesti myös joutuisin lakaisemaan kahvion ja satulahuoneen (oh my, kamalaa). Sen jälkeen noin kahdeksan aikaan puolen tunnin aamiaistauko (ei kuulu työaikaan) ja sitten joko ratsastamista, juoksuttamista, hevosten laittamista valmiiksi tai muuta mahdollista, mitä nyt saattaa tulla eteen. Aluksi ratsastaisin myyntihevosia, mutta myöhemmin myös asiakkaiden hevosia, mikäli se heille sopii. Tallissa siis on parisenkymmentä asiakkaiden hevosta, ja nämä asiakkaat myös valmentautuvat tallilla (suurin osa) ja heidän hevosiaan ratsastaa säännöllisesti joko Rouva, tai tallin ratsuttaja.

Palkka ei päätä huimaa, mutta tiesin jo etukäteen, että tällä alalla on vaikea löytää hommaa josta maksettaisiin yhtä hyvin kuin jostain toimistohommista täällä. Palkkatasohan Sveitsissä on korkeampi kuin Suomessa, mutta myös yleinen hintataso monissa asioissa niinikään huomattavasti korkeampi. Sanotaan kuitenkin, että tienaan luultavasti enemmän, kuin kokopäivätöissä hevosalalla Suomessa. Entisenä yrittäjänä parannus on kuitenkin huomattava, koska palkallista lomaakin on ruhtinaalliset neljä viikkoa! Työnantajan puolesta on tapaturmavakuutus, joka on voimassa niinikään myös vapaa-ajalla. Ehkä joskus, jos onnistun saamaan aikaiseksi jotain hyödyllistä, menen ja pyydän palkankorotusta. Siihen voi tosin vierähtää tovi. Herra Omistaja myös sanoi, että tulevaisuudessa voisi olla mahdollisuus myös siihen että tekisin pitempää päivää. Alkuvaiheessa kuitenkin puoli päivää kuulosti korvaani erittäin hyvältä, olisipa aikaa totutella uuteen arkeen, maahan ja kulttuuriin, ja rahaa pitäis riittää vuokraan ja siihen että tullaan toimeen.

Työsopimuksen alkupäiväksi kirjoitettiin 1. huhtikuuta. Siinä olikin sitten ruhtinaallisesti aikaa yksi kuukausi pakata kämppä kasaan, järjestää kaikki käytännön asiat ja hankkiutua Sveitsiin. Mikä on jo sitten tarina erikseen. Mutta hey, I did it!

Tästä tekstistä tuli taas turhan pitkä. Enkä edes ehtinyt kertoa, mitä kaikkee hassua yritän yleensä tehdä töissä. Ens viikolla sitten. Täällä muuten on nyt kelit kuin Suomessa, noin 10 astetta plussalla ja vähän satelee. Ankeaa, kun pari viikkoa sitten oli vielä hellettä muutamina päivinä! Svetsin keleistä ja kaikesta muusta täällä voisin joskus kertoa erikseen. Keksin jo monta hyvää ideaa, mistä voisin kirjoittaa, mutta tällä hetkellä olen unohtanut ne kaikki. Kiitos, kultakalan muisti.

Pahoittelut kuvien ankeudesta.. otin ne, kun suoritin Tärkeää Työtehtävää nimeltä "Hevosten Syöttäminen". Se oli kiva työpäivä. Joskaan en käyttänyt aurinkorasvaa, joten vähän paloin. Työn miinuspuolia..

Täällä taas - tai siis Sveitsissä

Hupsistakeikkaa. Ajatuksissani tämä mun blogini oli jo kuollut ja kuopattu - tuli sitten yhtäkkiä mieleen, että olenko edes piilottanut sitä, tai poistanut kokonaan. No enpä ollut. Ehkä sillä oli joku suurempikin tarkoitus? Ei sillä, että ois pariin viime vuoteen ollut aikaa, tai sen puoleen juurikaan motivaatiota, kirjoittaa yhtään mitään. Mutta maailma muuttuu, Eskosein, ja niin se minäkin. Muutin, siis. Nimittäin Sveitsiin.

Ennenkuin nykyiseen olinpaikkaani palaan sen tarkemmin, pari sanaa siitä, miksi taas kirjoitan. Siihen tosiaan riittää ihan muutama sana: siksi, kun huvittaa. Aikasemmin piti vähän miettiä, mitä kirjoitan. Ihan siitäkin näkökulmasta, että olin yrittäjä, ja kirjoittamani tekstit edustivat myös yritystoimintaani. Toiseksi, en halunnut kirjoittaa asioita, joista ihmiset voivat saada väärän käsityksen. Jokaista tekstiä mietin etukäteen ja monia asioita jäi kirjoittamatta, syystä tai toisesta. Mietin jo että poistaisin kaikki vanhat tekstit mutta olkoon. Olen ne joskus rääpinyt kasaan, niin kai niistä pitää vastuu ottaa, vaikken niitä enää haluakaan lukea.

Mutta nyt! Taitelijan vapaus. En ole enää Suomessa, en työskentele enää yrittäjänä. Voin kirjoittaa tai jättää kirjoittamatta mistä huvittaa. Mistä minä edes tiedän, lukeeko tätä blogia kukaan, mutta toisaalta, en edes välitä. Kirjoittaminen on aina ollut asia, jolla olen purkanut omia ajatuksiani, hyvässä ja pahassa. Jäsennellyt maailmaa ja omia pohdintoja. Kirjoittaminen on KIVAA. En halua välttämättä kirjoittaa pelkästään hevosista. Tai ehkä haluankin. En ole päättänyt, ja sekös vasta on kivaa. Kenenkään ei tarvitse lukea blogiani, mutta eikö ne kuuluisimmat bloggaajat elätä itsensä tällä touhulla? Kuka haluaa maksaa siitä että bloggaan? Anyone?

Noh, ei tullut yllätyksenä, en maksaisi minäkään. Jatketaan silti.

Vaikka siis muutinkin ulkomaille, mites muuten kuin miehen takia, hevosia en silti hyljännyt. Omat tosin meni - mutta erittäin hyviin koteihin. Surullista, mutta oikeastaan ei ollut muita vaihtoehtoja. Työn puolesta heppatyttöily silti jatkuu. Sen tarkemmin yksityiskohtiin menemättä (vaikka tuskinpa mun sveitsiläistä työnantajaa hevonkukkua kiinnostaa, vaikka kirjoittelisinkin suomenkielisessä blogissani, jolla ei ole lukijoita, paikan nimen ja kaiken julkisesti) olen siis tällä hetkellä töissä ratsuttajana täysihoito-/myyntitallissa. Lähinnä kouluhevosten, joista muutamia on myyty myös ulkomaille, viimeksi jenkkeihin. Hevosia on laidasta laitaan, mutta pääosin ne ovat tosi hienoja,

 ja kalliita. Ongelma ei tosin kuulemma ole se hienojen (ja kalliiden) hevosten myyminen, vaan niiden hyvien hevosten löytäminen..

Muutos siihen, mitä tein Suomessa, on aika suuri. Hevoset ei onneksi kieliä osaa ja töissäkin pärjään pääosin englannilla, mutta eroja löytyykin sitten muuten rutkasti. Tällä hetkellä teen vaan 50% työaikaa, joten päivien pituus verrattuna aikaisempaan on huomattavasti lyhyempi. Yrittäjä kun ei tunne mitään kahdeksan tunnin 8-16 työpäiviä, juhlapyhiä tai palkallisia lomia. Tai aikaa, kun joku ei soita tai laita tekstaria yhdentoista jälkeen illalla tai sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää. Mutta enhän minä siis silloin sunnuntaisin kuitenkaan vapaalla ollut.

Jännä huomata, että on ollut jotenkin vaikea sopeutua siihen ettei ole jatkuvasti töissä. Tai aamulla, parin tunnin tauko, päivällä ja taas tauko ja uudestaan illalla. Ja siihen että on vapaa-aikaa. Mitä mä oikein teen? Useimmiten en saa tehtyä paljon mitään. Kai se on tottumiskysymys, kun ehtii kotona vaan käydä pyörähtämässä ja syödä, ja nyt oiskin aikaa siivota, tehdä ruokaa, urheilla.. Ehkä tämä alkaa tuntua jossain vaiheessa arjelta, jolloin en vaan istu ihmettelemässä sitä, että olen täällä, enkä enää Suomessa.

Niin, siitä työpaikasta. Siitä miten sain tuon paikan, voin sitten kirjoittaa tarinan ihan erikseen, jos jotakuta kiinnostaa. Oli muuten ensimmäinen kerta kun hain töitä! Joka tapauksessa, meillä on tallissa noin kolmisenkymmentä hevosta, parin pellon päässä vielä parikymmentä eläkehevosta, jotka vaan laiduntaa, tosin viettävät yöt tallissa. Näiden kanssa tekemisissä ovat lähinnä tallityöntekijät, kolme miestä, jotka eivät yllättäen ole sveitsiläisiä (hevosala on täällä niitä, joista saa vähiten palkkaa, tosin enemmän kuin Suomessa). Minä ja tallin toinen ratsuttaja sitten pyöritellään asiakkaiden hevosia ja myyntihevosia sekä omistajapariskunnan Rouvan ratsuttamia hevosia. 

Tämä on siis lähtöruutu. Enemmän muutosta, työpaikasta, Sveitsistä, MINUSTA, kaikesta, maailmasta ja minun tärkeistä mielipiteistäni jatkossa. Jos jaksatte lukea. Lisänä pari maisemakuvaa tästä meidän hoodeilta. Kun en parempaakaa keksiny.

 

Ajatuksia eversti Carden kurssilta

Pahoittelut radiohiljaisuudesta blogin suhteen. Meinasin lopettaa kirjottamisen kokonaan, mutta katsotaan nyt, tuleeko tässä vielä innostuttua.

Olin tulkkaamassa eversti Carden kurssia lokakuun puolivälissä Ruukissa. Samalla tuli seurattua tietysti lähes koko kurssi hyvin tiiviisti, kääntäessä kun on pakko ymmärtää mitä tapahtuu, kun sanasta sanaan kääntäminen harvemmin onnistuu. Olen kirjoitellut ylös joitakin asioita, joita minulla jäi mieleen. Suurin osa on referointia siitä, mitä eversti sanoi tai miten minä asian ymmärsin, eivät siis välttämättä suoria lainauksia siitä, mitä eversti sanoi. Mitenkään syvällinen läpileikkaus kurssista tämä ei tietysti ole – jokainen kun kuulee ne asiat, jotka kokee itselleen jollain tapaa tärkeäksi. Tässä kuitenkin joitakin poimintoja niille jotka eivät paikalle päässeet.

”It is easy to do difficult things badly. It is much more difficult to do easy things well.”

Carde puhuu paljon siitä, että perusasiat tulee hallita täydellisesti. Ja siitä, että niiden hallitseminen täydellisesti ei ole helppoa. Kaikki kuitenkin perustuu näille yksinkertaisille perusasioille, joten kun niiden hallinta on erittäin hyvää, siirtyminen kohti vaativampia tehtäviä ei olekaan niin vaativaa.

”Activity. ALWAYS activity.”

Jopa enemmän kuin keveydestä, eversti Carde puhuu hevosen aktiivisuudesta ja eteenpäinpyrkimyksestä. Välillä hän jopa sanoi, ettei nyt edes maininnut että hevosen tulee pyrkiä eteenpäin, ”koska se on itsestäänselvyys”. Lähes jokaisen ratsukon kohdalla työskenneltiin oikeanlaisen eteenpäinpyrkimyksen ja aktiivisuuden saavuttamiseksi, jota eversti piti ensiarvoisen tärkeänä, jotta työskentely on ylipäätään hyödyllistä.

“Don’t go fast! Going fast is not a parf of dressage.”

Carde halusi hevosten liikkuvan rauhallisessa tempossa, mahdollisimman pitkillä ja hitailla askellajilla, kuitenkaan aktiivisuutta unohtamatta. Monet ratsastajat sekoittavat eteenpäinpyrkimyksen ja vauhdin keskenään, ja hakiessaan eteenpäinpyrkimystä lisäävätkin virheellisesti vauhtia. Tällöin hevonen liikkuu lyhyillä ja nopeilla askelilla ja usein etupainoisena. Tämä oli myös yksi niistä asioista, joihin eversti useimmin puuttui, ratsukosta riippumatta. Hitaasti, mutta aktiivisesti liikkuva hevonen, on tavoite jota kohti pyritään - kohti kokoamista, siis.

”Activity, balance, submission.”

Eversti muistuttaa usein näistä kolmesta tärkeästä asiasta: eteenpäinpyrkimys, tasapaino, myötääminen/kuuliaisuus/pehmeys avuille. Hän myös mainitsee usein, ettei eteenpäinpyrkimyksestä ole iloa ilman keveyttä, eikä keveydestä ilman eteenpäinpyrkimystä.

“It is important to do simple things perfectly.”

Osa kurssilla tehtävistä asioista oli näennäisesti helppoja ja yksinkertaisia: pysähdyksiä käynnistä, siirtymisiä eri askellajien välillä, ympyrätyöskentelyä eri raameissa. Eversti kuitenkin painotti sitä, ettei niiden tekeminen oikein ole kuitenkaan helppoa, vaan yllättävän haastavaa. Esimerkiksi käynnistä pysähdyttäessä käytettiin paljon aikaa valmisteluun: hevosen tuli säilyttää eteenpäinpyrkimys loppuun asti, pysähdys valmisteltiin huolellisesti puolipidätteillä, hevosen niskan tuli säilyä korkeimpana kohtana, etuosan tuli säilyä ylhäällä, tuntuman tuli säilyä kevyenä ja hevosen piti pysähtyä enemmänkin neliönä kuin takajalat kaukana ja paino etuosalla. Hankalaksi tämän tekee everstin mukaan se, että hevonen ennakoi ja usein muuttuu hitaaksi, koska se odottaa pysähdystä ja tähän ratsastajan tuli puuttua, kuitenkaan tasapainoa tai keveyttä menettämättä.

”The horse can not decide about closing the angle (of the head and neck), about the height of the head and neck and about the amount of contact. These are rider’s decisions.”

Carde oli tarkka siitä, etteivät hevoset liiku kuolaimen takana ja lyhyellä kaulalla, turpa ryntäitä kohti. Tässä asennossa oikeanlainen kokoaminen ei ole niille mahdollista ja ne työskentelevät vartalostaan väärällä tavalla. Hevoset saavat liikkua mieluummin turpa luotiviivan etupuolella tai luotiviivalla. Hevonen ei saa paeta kuolainta taaksepäin, eikä se myöskään saa yrittää vapautua siitä kiskomalla eteenpäin. Ratsastaja päättää minkä verran hän pitää tuntumaa hevosen suuhun. Tämän tuntuman tulee olla aina mahdollisimman kevyt.

“People talk a lot about the use of the hand and it is very important. But what they forget is that a good hand starts from a good seat: supple hips, supple shoulders and elastic elbows. The hand can only be as good as the seat.”

Tällä kertaa eversti selvensi mielestäni hyvin istunnan tärkeyttä. Hän sanoo usein, kuinka ensiarvoisen tärkeää on kevyt ja pehmeä tuntuma ja kuinka tarkkaa käden käytön tulee alla. Nyt kuitenkin päästiin myös asian alkulähteille siinä, että istunnan merkitystä korostettiin (mikä sinänsä saattaa olla useimmille itsestäänselvyys, mutta mielestäni erittäinkin mainitsemisen arvoinen seikka). Eversti sanoi, että hyvä käsi lähtee lantiosta ja lonkista, jotka seuraavat hevosen liikettä, rennoista, liikkuvista olkapäistä ja joustavista kyynärpäistä. Ilman näitä ei ole olemassa ”hyvää kättä”. Eversti mainitsi myös, että alussa kuuluisi käyttää reilusti aikaa oikeanlaisen istunnan ja tasapainon opettamiseen: vasta kun tasapaino on erittäin hyvä, on ratsastajalla mahdollisuus käyttää kättä oikein. Tässä hän kuitenkin näkee usein puutteita, sillä istunnan opiskelu on usein aikaavievää ja monien mielestä jopa tylsää.

”Instead of pulling the horse’s head up, prevent him from falling on the shoulders.” 

Eversti puhuu kursseillaan paljon hevosen pään ja kaulan asennosta ja sen vaikutuksesta hevosen tasapainoon ja liikkumiseen. Esimerkiksi siirtymisissä Carde mainitsee jatkuvasti tasapainon ja aktiivisuuden/eteenpäinpyrkimyksen. Hevosen tasapaino tulee säilyttää niin, ettei se saa kaatua lavoilleen ja mennä etupainoiseksi. Tämä on kuitenkin eri asia, kuin ainoastaan pyytää hevosen päätä ylös.

”Keep the horse on the bit.”

Hevosen tulee olla rento suustaan ja pyöreä niskastaan. Mikäli hevonen vastustaa, ratsastaja liikuttaa sormiaan, jotta saa hevosen rennommaksi ja tuntuman kevyemmäksi. Kun hevonen saadaan pehmeästi kuolaimelle, oikea työskentely sen kanssa voi alkaa.

“With a young horse, you want a freedom gait, steadiness and a quiet horse.”

Kurssilla oli jonkin verran keskustelua nuoren hevosen kouluttamisesta. Eversti sanoi, että nuoren hevosen kanssa ei vielä haluta hirveästi erilaisia asioita, mutta sen halutaan liikkuvan rennosti ja tahdikkaasti eteenpäin, luonnollisessa tempossa ja raamissa (vapaa käännös). Hevosen tulee myös oppia liikkumaan tasaisella ja pehmeällä, ratsastajan määrittämällä tuntumalla ja pyydetyssä raamissa. Kun tämä onnistuu, ruvetaan ratsastamaan siirtymisiä askellajien sisällä, ja aloittamaan myös sivuttaisliikkeitä. Termillä ”quiet horse” eversti käsittääkseni tarkoitti sitä, että hevosen kuuluu työskennellä rennon tyytyväisenä ja rauhallisena, ei hermostuneena tai kiihtyneenä.

“Flexion is not the goal. We use the flexion as a tool to achieve the goal.”

Valmennuksessa työskenneltiin paljon ympyrällä, jota eversti pitää hyvänä tapana kouluttaa hevosia (ja ratsastajia). Ympyrällä hevosen rentouttamiseen ja kuolaimelle hakemiseen käytetiin asetusta, joskus reiluakin. Eversti selitti, että asettuessaan jokainen hevonen ensin kääntää päätään, jonka jälkeen se rentoutuu ja myötää niskastaan. Tämän myötäyksen saatuaan, aktiivisuuden säilyttäen, ratsukko on valmis jatkamaan työskentelyä eteenpäin. Eversti käytti tässä esimerkkinä ovesta kulkemista: avaat oven nupista/avaimella (asetus), jonka jälkeen kuljet siitä (aktiivisuus ja eteenpäinpyrkimys).

”Prepare, prepare, prepare.”

Eversti keskittyi paljon siihen, että hevonen oli kunnolla valmisteltu kulloiseenkin tehtävään, jota siltä pyydettiin. Hän kehotti ratsastajia käyttämään tarpeeksi aikaa siihen, että hevosella oli sellaiset olosuhteet, joissa se voi suorittaa pyydetyn tehtävän itsestään. Hevonen siis haetaan siihen tasapainoon, raamiin ja tempoon, josta sen on mahdollisimman helppoa tehdä pyydetty asia. Jos joku tärkeä osa jää puutteelliseksi, jatketaan valmistelua niin kauan, että hevonen on valmis.

 “Every exercise badly done is not only useless, but also harmful.”

Harjoituksia tehtäessä eversti on hyvin tarkka siitä, että pienetkin yksityiskohdat menevät oikein. Tätä hän perustelee esimerkiksi sillä, että mikäli harjoitusta ei tehdä oikein – hevonen työskentelee väärässä asennossa, ei ole tasapainossa, on laiska – ei harjoitus ole pelkästään hyödytön vaan jopa hevoselle haitallinen.

”When you are training horses, you don’t always necessarily know what to do. More important is to know what NOT to do.”

Kurssilla oli keskustelua siitä, että jossakin vaiheessa hevosen koulutusta tulee mahdollisesti eteen asioita, joita ratsastaja ei ole aikaisemmin harjoitellut (esimerkiksi kootummat liikkeet, piaffi, passage tms). Everstiltä kyseltiin, miten osata edetä työskentelyssä, mikäli asiat ovat itselleenkin vielä outoja, eikä ole tunnetta siitä miltä niiden pitäisi tuntua?
Eversti vastasi tähän, että ainakaan ei saa suurta vahinkoa aikaiseksi, kun pitää tärkeät perusasiat mielessä, ja miettii, miten asioiden EI kuulu ainakaan mennä. Käsitin, että samat perusasiat – eteenpäinpyrkimys, tasapaino, avuille myötääminen ja keveys, ovat niitä joita tässäkin painotettiin.

”You have to be demanding!”

Joissakin tapauksissa eversti rohkaisi ratsastajia pyytämään hevosiltaan enemmän – hän sanoi, että vaatimustason tulee olla sellainen, että hevonen joutuu oikeasti työskentelemään, muuten harjoittelusta ei ole juurikaan hyötyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ratsastaja alkaisi esimerkiksi käyttää voimakkaampia apuja, vaan ainoastaan nostaa vaatimustasoa hevosta kohtaan, kun se on siihen valmis.

”It’s all about the partnership.”

Eversti mainitsee usein, että hevoset ovat hyväluonteisia ja nöyriä eläimiä, jotka tekevät kyllä pyydetyt asiat kun ymmärtävät mitä niiltä halutaan. Kaikki perustuu hevosen ja ihmisen väliselle suhteelle: sen tulee olla kumppanuutta, jossa molemmat haluavat tehdä yhteistyötä keskenään. Ratsastajan tulee olla pomo, mutta hyvä pomo, jonka kanssa on mukava työskennellä.

Muita huomioita

Eversti puuttui tiettyihin asioihin useamman ratsukon kohdalla. Näitä huomioita tuli muutamia kertoja:
- Hartiat taakse, älä nojaa eteen.
-Säilytä tuntuma!
* Tuntuman täytyy säilyä hevosen näkökulmasta tasaisena ja jatkuvana, työskentelyasennosta riippumatta.
 -Säilytä asetus!
*Työskentelyssä eversti oli tarkka siitä, että haluttu asetus tuli säilyttää, jotta saatiin säilytettyä rentous ja pyöreys niskassa.
-Kädet eteen ja ylöspäin.
*Osa hevosista halusi sulkea leukakulmaa, liikkua lyhyellä kaulalla ja viedä turpaa taaksepäin. Tällaisessa tapauksessa eversti pyysi ratsastajaa liikuttamaan käsiään selkeästi eteen- ja ylöspäin, jotta hevonen ymmärtää venyttää tuntumaa kohti.
-Työskennelkää nuorten hevosten kanssa kevyessä ravissa.
*Eversti suositteli nuorten hevosten kanssa käytettävän kevyttä ravia, koska se on helpompaa hevoselle ja ratsastajalle.

Ja lopuksi..
“There is only two kinds of riding, good and bad. I prefer the good one.”
Kurssilla everstiltä kysyttiin, minkälaista ratsastusta hän arvostaa. Vastaus lienee aika tyhjentävä, ja myös monien muiden taitavien valmentajien suusta kuultu ;-)

Ensimmäinen ratsastus

Viimeisen ratsastuksen alkeiden opettelua koskevan tekstin jälkeen onkin hyvä taas palata ratsastuksen alkeisiin. Tällä kertaa tosin hevosen kannalta. En ajatellut kirjoittaa niinkään siitä, miten hevosia koulutetaan ratsuiksi tai miten sisäänratsastus tehdään – alan olla enemmän ja enemmän sitä mieltä, etten tiedä ovatko netissä annetut neuvot (vaikka täysin päteviä ja hyvällä tahdolla kirjoitettuja olisivatkin) enemmän vain hyödyksi kuin haitaksi. Hevosten kouluttamista kun ei opi lukemalla kirjoista eikä miettimällä teoriassa. Ajattelin kirjoittaa enemmänkin siitä, mitä tämä kyseinen ensimmäinen ratsastus merkitsi minulle ja miten tähän asti on tultu, kyseessä kun ei ollut kuka tahansa hevonen vaan oma, ensimmäinen hevoseni Kuohuava eli Auvo.

Auvon selässä ensimmäistä kertaa 18.12

Blogia pitemmän aikaa lukeneet tai aikaisempiin teksteihin törmänneet tietävätkin, ettei Auvon taival pikkuvarsasta tähän päivään ole ollut kaiken aikaa täysin ruusuinen. Syksyä 2011 varjosti vakavan suolenkiertymän takia tehty ähkyleikkaus, jossa selviäminen oli kiinni minuuteista ja leikkauksen jälkeenkään toipumisesta ei uskallettu antaa varmuutta. Toipumiseen meni useampi kuukausi, mutta onnekseni Auvo toipui täysin eikä siitä ainakaan toistaiseksi huomaa, että sille olisi ikinä mitään leikkausta tehtykään. Tapaus kuitenkin muistutti siitä, kuinka päivä kerrallaan näiden eläinten kanssa aina mennään – ja kuinka kaikesta huolimatta asiat voivat silti mennä vikaan, tämäkin tapaus kun sattui täysin varoittamatta, eivätkä lääkärit osanneet varmaksi sanoa mistä se johtui, muusta kuin huonosta tuurista.

Itse en osannut koskaan harmitella sitä, että kuinka paljon rahaa koko touhuun meni tai kuinka suuri vaiva oli potilasta hoitaa, puhumattakaan siitä kuinka suuren huolen ja paljon unettomia öitä koko tapaus aiheutti. Sen sijaan olin iloinen ja kiitollinen siitä, että ylipäätään sain vielä ihanan hevoseni takaisin, eikä meidän yhteinen matkamme loppunut vielä. Muistutus tuli myös siitä, että jossakin vaiheessa voi olla aika luopua ystävästä ja se päätös on taas jokaisen itse tehtävä, kun sen aika tulee, vaikka se raskas onkin. Minä en kuitenkaan elä sitä päivää miettien, vaan päivä kerrallaan, tässä hetkessä.

Vaikka tulevaisuuden suhteen olenkin jotain suunnitelmia tehnyt, jotka alkavat aina ”jos kaikki menee hyvin, …” niin en koskaan ole tehnyt sen kummempia tarkkoja suunnitelmia, miten aion minkäkin asian opettaa tai millä aikataululla. Niinpä tämä ratsastajaankin totuttaminen tuli täysin vahingossa, mutta tietäen taustat, ei siitä sen kummempaa numeroa tarvitse tehdäkään. Mielestäni kun tärkein asia joka hevoselle opetetaan, on se miten sen tulee suhtautua ihmiseen ja toimia ihmisen kanssa. Auvon kanssa helpotus on se, että tiedän tasan tarkkaan miten ja kuka sitä on käsitellyt koko sen elämän ajan. Sillä on ollut aina selvät säännöt ja sitä on käsitelty reilusti, mutta johdonmukaisesti. Omia rajojaan se on kokeillut muutaman kerran, ei mitenkään vaarallisesti eikä aiheuttaen vahinkoja, mutta nuorelle hevoselle ihan tyypillisesti. Näistä kuitenkaan ei koskaan ole seurannut mitään sitä motivoivaa palkintoa, joten kokeilut jäivät siihen. Sitä ei myöskään ole koskaan yritetty hallita pelolla, joten sillä ei ole mitään syytä olla luottamatta ihmiseen. Tältä pohjalta sen selkään kiipeäminen ei juurikaan hirvittänyt, vaikka tähän ikään mennessä on tullut todettua sekin, ettei koskaan voi tietää, vaikka valmistelu olisi kuinka hyvä.

"Mitä asiaa, minä kuuntelen?"

Itse en jaksa loputtomiin säkitellä ja totutella hevosia eri asioihin – periaatteena on se, että jos minun ja hevosen suhde on kunnossa, se antaa minun käytännössä koskea itseensä melkein millä vaan, ja tehdä sille mitä vaan. Toki tämä ei kaikissa asioissa päde niin suoraviivaisesti, mutta useimmissa kuitenkin. Hevosen voi tietysti totuttaa ja siedättää vaikka mihin asioihin, mutta itse olen kokenut ensimmäisen konstin a) toimivammaksi ja b) säästävän lisäksi tuhottomasti aikaa ja hermoja. Varsinkin kun kyse on hevosesta jonka kanssa olen enemmänkin tekemisissä, lyhyen ajan tuttavuudet ovat toki tapauksia erikseen.

Ennen selkään kiipeämistäni Auvolla oli ollut satula selässä joitakin kertoja – tästä se ei välittänyt mitään ensimmäisellä kerrallakaan – ja yhdesti sen selässä olin hetken istunut, toisella kerralla muutaman sekunnin ollut mahallaan. Tämä tapahtui tallissa sisällä. Päivänä jolloin sitten oli aika kiivetä selkään, meillä ei ollut satulaa, mutta tässä tapauksessa en pitänyt sitä kovin suurena miinuksena. Yleensä en muiden hevosia aloita ilman satulaa, ihan sen takia jos sattuu joku äkkitilanne, taivas tippuu niskaan ja muuta, jolloin hyvinkin valmisteltu hevonen voi säikähtää ja hypähtää. Oman hevosensa kanssa voi sitten itsensä teloa jos haluaa. Ratsukoulutuksen alkuvaiheessa tippumista koitan välttää enimmäkseen sen takia, ettei hevonen tule oppineeksi ihan vääriä asioita tai opi pelkäämään ratsastustilannetta (selästä sinkoava ratsastaja on harvalle kovin tuttu juttu).

Hetken aikaa jännitti, kun olin penkiltä kapuamassa kyytiin, että mitä jos tämä lähtee, ei ole edes satulaa. Onneksi paikalla oli luottoavustaja, ja oma hevonen. No, miksi se mihinkään lähtisi? Varmasti se kummeksuu, että selässä on painoa, mutta sillä on tutut ihmiset lähellä. Jos kumpikaan meistä ei kerro, että on syytä pelätä, ei varmaan pelota Auvoakaan. Niinhän siinä kävi, punnersin itseni kyytiin, sitten rapsuteltiin ja lähdettiin liikkeelle. Monet hermostuneetkin hevoset rauhoittuvat – tunteet tarttuvat, nääs – kun ihmiset ympärillä pysyvät rauhallisina, vaikka niitä jännittäisikin. Auvoa jännitti paljon vähemmän kuin joitakin hevosia, joiden selkään olen mennyt kun niitä on ratsastettu useita kertoja, jopa muutamia kuukausia. Välillä horjahtaessani korva kääntyi taaksepäin – mitä se nyt tekee? – mutta kertaakaan Auvolla ei ollut hätää tai tarvetta yrittää paeta, tai irrottautua selässä olevasta painosta. Pari kierrosta liinassa oltuamme avustaja päästi irti, ja ohjasin sitten ihan itsekseni. Auvo kuuntelee hyvin ääntä, joten vaikka se ihmeissään pysähtyi, sain sen liikkeelle. Enemmänkin tuntui, että kentän portin kohdalla se olisi voinut jo lähteä tallia kohti, kun alkoi tylsistyttää. Ei se kuitenkaan lähtenyt, mitä nyt pysähtyi ja haisteli kenkääni, sitten jatkettiin matkaa. Tallin pihassa tulin alas, eikä siinäkään ollut mitään kummallista Auvon mielestä. Loppujen lopuksi koko päivä ei tainnut sen mielestä poiketa juurikaan normaalipäivästä – ihmiset kun tuntuvat joskus tekevän sen mielestä järjettömiäkin asioita, mutta ne kuuluvat vaan hevosen elämään. Sitten mennään tarhaan kavereiden kanssa syömään heinää.

Aiemminkin ajattelin, että useimmiten helpoimpia käsitellä ja ratsastaa ovat ne hevoset, joille ei ole vielä opetettu juuri mitään. Pois lukien tietysti ne yksilöt, joille on opetettu että ne saavat joko tehdä mitä vaan tai sitten ne on opetettu pelkäämään ihmisiä ja pitämään niitä epämiellyttävinä ja epäloogisina olentoina. Tämän käsityksen kun voivat saada hyvinkin nuoret hevoset. Nyt minulla on myös aito testiyksilö, Auvo, joka on ollut minun hevosenani parin kuukauden iästä lähtien. Samoin myös ”ei se määrä vaan laatu”, on sanonta joka pätee melko moneen asiaan hevosen opettamisessa. Minullakin kun on ollut aivan liian vähän aikaa Auvolle, vaikka se on jo kohta kolme, niin sen kanssa tekeminen on ollut hyvin vähäistä. Siksipä onkin helpointa tehdä kaikki kerralla oikein, tulevaisuutta ajatellen. Jos aikaa on vähän, täytyy taitoa olla enemmän.

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että hevonen on käsittelijänsä peilikuva. Toki jokainen on oma yksilönsä, mutta esimerkiksi Auvon tapauksessa se voisi olla täysin erilainen, mikäli olisi kasvanut erilaisessa paikassa ja eri ihmisten käsissä. Se voisi olla erityisen arka, heikkohermoinen ja epäluuloinen ihmistä kohtaan. Ei varmasti aggressiivinen, mutta pelokas, äkkipikainen, ties mitä. Pikkuvarsana se olikin, mutta sille myös opetettiin, mitä muita vaihtoehtoja sillä oli, kuin sille luonnostaan tulevat käytösmallit, jotka eivät meille ihmisille olleet kovin sopivia. Esimerkiksi se, ettei se anna karsinassa kiinni että sille voisi laittaa päitset, tai se että se jähmettyy ulkona eikä suostu liikkumaan, tai alkaa hyppiä talutettaessa ja niin edelleen. Näissä tilanteissa kun asian saa joko korjattua, tai sitten hommattua ongelmia koko loppuiäksi.

Minä ja Auvo 18.12

Nyt minulla on varsa, joka toimii kuljetus- ja lastaustilanteessa stressaamatta (voi lastata myös yksin, jos sellainen tilanne tulee), jota voi turvallisesti taluttaa tammojen seurassa vieraassa paikassa vaikka se onkin ori, joka sietää liikennettä vieressä kulkevalla tiellä vaikka isot autot ja satunnaiset polkupyörät vielä jännittävätkin, joka voidaan tutkia klinikalla rauhoittamatta (mitä nyt hinkuttaa takalistoaan pakkopilttuuseen),  johon voi näyttelyssä nojailla kun oma vuoro on ohi, joka osaa seistä kiinni valitussa paikassa tai olla yksin tallissa karsinassa kiipeämättä seinille, jota voi irtohypyttää yksin myös ilman mitään kujaa, joka toimii juoksutuksessa (myös ilman juoksutuspiiskaa, tuli sekin testattua) ja jolla voi myös nykyään ratsastaa, vaikka ilman satulaa ja taluttajaa (okei, ehkä se oli lähinnä selässä matkustamista, mutta kuitenkin).  Niin ja toivottavasti jolla voi myös kohta ajaa, muutakin kuin pelkät aisat ja laaha perässä..

Tähän mennessä olen todennut, että pikkuhevoseni osaa käyttäytyä useissa tilanteissa paremmin kuin monet tuntemani aikuiset hevoset ja voi kuinka se on mukavaa. Ehkä siis tähän mennessä jotain on tehty myös oikein ;-)

Oikein mukavaa joulun aikaa kaikille ja rattoisaa uutta vuotta!

Ratsastuksen alkeiden opettelusta

Useimmiten en halua kirjoittaa mistään asiasta kun olen kovin tuohtunut, koska homma alkaa helposti lähteä vähän lapasesta. Päädyn jaarittelemaan ummet ja lammet ja kuulostan jo mielenvikaiselta, kun mielestäni olen keksinyt johonkin asiaan Suuren Totuuden tai löytänyt jostakin Valtavan Epäkohdan. Nyt on kuitenkin pakko, koska törmään samaan asiaan jatkuvasti, ihan koko ajan, ja se sapettaa minua aivan älyttömästi.

Nimittäin tämä ratsastuksen perusteiden ja alkeiden opettaminen, ja sen puutteellisuus. Jokainen joka on ratsastanut useamman vuoden, tietää että istunta on todella tärkeä asia ja sitä pitää treenata, sama levy vuodesta toiseen. Usein myös ne samat ongelmat, koska niihin ei puututa tai mikä pahempaa, niihin ei osata puuttua. Siltikin alkeiskursseilla EDELLEEN opetetaan jotain kivikautista ratsastustyyliä: ”jos haluat pysäyttää hevosen vedä ohjasta. no jos ei se pysähdy niin kiskaise vielä kovempaa. ja sitten liikkeelle. pohkeita. POTKAISE KUNNOLLA! hyvä. ja sitten käännetään. vedä siitä sisäohjasta niin hevonen kääntyy. vedä vielä kovempaa, jos se ei heti käänny.” Ja minä tyhmä oikeasti luulin, että eihän nyt kukaan enää tuolla tavalla opeta..

Minkä takia oikeaa asentoa ja istuntaa ei opeteta heti aluksi? Voi luoja että tässä vaiheessa antaisin melkein toisen käteni, jos olisin vaikka ensimmäiset viisi vuotta harjoitellut pelkästään oikeaa istuntaa ja sen käyttöä. Tällä hetkellä se olisi enemmän kuin sata jänistä. Nykyään se näköjään menee niin, että kun olet ratsastanut noin viisi vuotta, ruvetaan puhumaan istunnasta ja siitä miten sitä pitäisi käyttää. Miksi sitä ennen pitää ratsastaa VÄÄRIN viisi vuotta tai pahimmassa tapauksessa vielä enemmän?

Ymmärrän kyllä, että ratsastus on todella vaikea laji. Mitä enemmän sitä opetan, sitä enemmän ihmettelen että miten kukaan voi tätä ikinä edes oppia. Ja koska se on niin vaikea laji, sen oppiminen vie paljon, PALJON aikaa, ja paljon toistoja. Ja korjauksia. Ja toistoja. Ja aikaa. Jos ratsastaa kerran viikossa, kestää se projekti aika lailla koko elämän. Ymmärrän senkin, että nykyään ihmisillä on kiire, asiakas on aina oikeassa, ja kaikkien pitää päästä äkkiä tekemään paljon asioita hevosten kanssa.

Mutta sitä EN ymmärrä, että tästä kärsii aina ja poikkeuksetta hevonen. Huono istunta ja epäselvä apujen käyttö on hevosen mielestä epämukavaa. Selässä pomppiva ratsastaja on epämukava ja kipeyttää hevosen. Suusta vetävä ratsastaja on epämukava ja kielen ruttaaminen sattuu. Joka suuntaan hölskyvä kuski on epäselvä ja hevosen on vaikea liikkua tasapainossa. Jännittynyt kuski saa hevosen jännittymään jostain tai jarruttamaan. Kaikista paksuinta on kun kuulin että eräs kokenut opettaja oli sanonut isossa ratsastuskoulussa, että ”ei ne hevoset välitä jos siellä selässä pomppii” (esimerkiksi harjoitusravissa). Miten joku ammattilainen voi sanoa tuollaista?? Meidän opetushevosten selässä ei ainakaan kukaan pompi, koska en halua että niihin sattuu tai ne kipeytyvät. Niiden ei tarvitse kärsiä, jos ratsastaja ei osaa. Ratsastajan täytyy olla tarpeeksi nöyrä opetellakseen asioita pala palalta ja siirtyäkseen vaikeampiin tehtäviin vasta kun istunta on riittävän hyvä.

Mistä luulette, että kaikki vastahakoiset, laiskat, reagoimattomat, kovasuiset, jäykät ja hankalat hevoset tulevat? Hevonen haluaa miellyttää, jos se ymmärtää mitä halutaan ja se kykenee tehtävään fyysisesti. Se ei halua olla kovasuinen tai turta, mutta siitä tulee sellainen, jos se joutuu suojelemaan itseään ratsastajan osaamattomuudelta. Se turtuu vetoon ja pohkeilla paukuttamiseen, ja istunnan avutkin se oppii jättämään huomiotta, jos suurin osa ratsastajista heiluu satulassa miten sattuu.

On toki olemassa joitain ratsastajia, joilla on liian suuret luulot itsestään ja jotka ihmettelevät vaan ”miksei tämä typerä hevonen toimi”. Näitä kuitenkin näkee nykyään tosi harvoin, onneksi. Enemmän minulle tulee vastaan ratsastajia, jotka sanovat että ”Olen ratsastanut kymmenen vuotta, eikä kukaan ole opettanut minulle miten apuja käytetään.” Tai vaihtoehtoisesti ”Olen käynyt kaksi vuotta tunneilla, mutta ei kukaan ole koskaan kertonut missä asennossa satulassa pitäisi olla.” Miten voidaan olettaa, että ratsastajat oppivat, jos opettajat eivät opeta? Jos kyse olisi vaikka polkupyöräilystä, minulle olisi aivan sama mitä kukin tekee omalle pyörälleen, rikkokoot vaikka, eihän se minulta pois ole. Mutta kun kyse on eläimestä, suuresta ja uskomattoman nöyrästä ja kiltistä eläimestä kuten hevosesta, niin minä en vaan RAASKI opettaa huonoa ratsastusta – tai olla opettamatta hyvää. Minä en halua nähdä kun hevosia kiskotaan suusta ja niitä potkitaan ja ratsastajat menevät kierrostolkulla hevosen selässä harjoitusravia siellä pomppien koska ”ei se hevosta haittaa”. Minä osaan sen verran lukea hevosta, että NÄEN, ETTÄ KYLLÄ SE HAITTAA. Minä haluan että ratsastajat oppivat, mutta eivät hevosen kustannuksella. Haluan ajattelevia ratsastajia, jotka tietävät että hevonen ei ole kone, ja asioita tehdään sen kanssa, sitä kuunnellen. 

Surullisinta on kun tunnille tulee alle kymmenvuotiaita lapsia, joita on opetettu pysäyttämään ohjista vetämällä ja pyytämään hevonen liikkeelle potkaisemalla. Meidän tuntihevoset eivät pysähdy ohjista kiskomalla vaan istunnalla (no, joku saattaa jossain vaiheessa kiskomallakin pysähtyä, jos epämiellyttävä veto ei muuten lopu) ja potkaisemalla ne saa melkoiseen vauhtiin. Välillä meinaa itku päästä, kun saa mennä lapsille sanomaan että unohda kaikki mitä sinulle on opetettu, nyt harjoitellaan eri tavalla. En minä halua lapsiakaan opettaa ratsastamaan väärin, vaan niin, että hevosta ei saa repiä ja potkia, koska se sattuu siihen. Enkä minä päästä lapsia laukkaamaan sen takia että ”se on kivaa, me halutaan laukata”, jos hevoset eivät ole hallinnassa käynnissä ja ravissa. Ratsastuksen ei kuulu olla vaan kivaa, vaan siinä kuuluu opetella taitavaksi, koska se on hevoselle mukavampaa. Jokaisen itseään kunnioittavan ratsastajan tulisi opetella jatkuvasti taitavammaksi, koska se tekee hevosen elämästä aina vähän miellyttävämpää.

Minun asiakkaani ja oppilaani ovatkin onneksi aivan mahtavia ihmisiä, joilta löytyy nöyryyttä opetella kaikki asiat A:sta lähtien ja ymmärrystä hevosta kohtaan. Heille perusasioiden ja istunnan opettelu ensin on täysin itsestäänselvyys, koska sen vaikutus hevoseen on niin suuri.

Mutta entäs ne opettajat? Kuka opettaisi alkeet ratsastajille oikein, ettei taas tule vastaan niitä vuosikausia ratsastaneita, joille ei ole koskaan opetettu istunnasta mitään? Olisiko aika, että ratsastuskoulukulttuuri Suomessa vähän muuttuisi? Ei ole oppilaiden syy, jos ei ole tietoa paremmasta. Opettajien vastuulla on oppiminen ja etenkin hevosten hyvinvointi. Ei enempää eikä vähempää.

Uudenvuoden tanssit

Hämäsin teitä tuolla otsikolla, eikö niin? Okei, en välttämättä, onhan nyt vuodenvaihde ja tanssitkin saattaa liittyä hevosteluun jotenkin. Omasta mielestäni aika paljonkin.

Ratsastukseen liittyen on kiva miettiä kaikenlaisia mielikuvia. Niitähän käytetään opetuksessakin apuna, jotkut oppivat tosi tehokkaasti kun opettaja keksii oikeanlaisen mielikuvan josta ratsastaja saa kiinni. Tokikaan kaikkia asioita ei voi oppia vaan sillä, että miettii niitä nyrkissä olevia pikkulintuja jotka eivät saa karata (tai kuolla),  koska ratsastus on muutakin kuin mielikuvia. Mutta se on myös muuta kuin tekniikkaa, muuta kuin kehonhallintaa, lihastyötä, reaktionopeutta, tasapainoa ja muutakin kuin ajatustyötä. Se on kuin tanssia, taidetta, jossa tarvitaan myös omaa ilmaisukykyä ja käsitystä siitä miten luodaan jotain kaunista. Onhan tämä nyt (anteeksi kovasti kielenkäyttöni) ihan helvetin vaikea laji! Olisi jo ilman sitä toista osapuoltakin eli hevosta.

Kuten tanssissakin, ensin tarvitaan käsitys perusaskelista – eli niistä perusasioista. Tarvitaan tietyn verran notkeutta ja voimaa, tahtia ja tasapainoa, joita myös kehitetään jatkuvasti. Ja sitten se tanssipari eli hevonen. Paljonko tarvii voimaa, että pystyy tanssiessa viemään pariaan? Harvemmin näkee tanssiparia, jossa toinen joutuu väkivalloin murjomaan toista haluamaansa suuntaan. Tietysti jos tanssipari on käytöstaidoton moukka joka jatkuvasti talloo varpaille eikä edes yritä kunnioittaa toisen yrityksiä, saattaa asiasta joutua huomauttamaan isommilla kirjaimilla – kuten joskus hevostenkin kanssa. Mutta jos pari ei ymmärrä mitä yrität tehdä, ei auta että huudat tai lyöt kovempaa, vaan asia tulee selittää tavalla jonka hän käsittää.

Perusaskelien jälkeen päästään jo eteenpäin vaikeampiin asioihin, mikäli molemmat ovat hoksanneet mistä hommassa on kyse. Liikkeistä tulee sulavampia, kompasteluja tulee vähemmän, tahtirikkoja tulee vähemmän ja parinsa alkaa tuntea jo niin hyvin, että pystyy seurailemaan tätä pienestäkin vihjeestä. Välillä tulee vaikeita hetkiä, jolloin paria tarvitsee tukea enemmän, tai hetkiä jolloin tämä vaikeassa kohdassa haluaisi luovuttaa, mutta yritettyään toteaa ettei se niin vaikeaa ollutkaan.

Toiset ovat alusta asti parempia tanssijoita kuin toiset, koska heillä on luonnostaan ominaisuuksia joita tanssiessa tarvitaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kaikki voisi oppia tanssimaan omien rajoitustensa puitteissa niin että se näyttää luontevalta, tasapainoiselta ja hallitulta. Se jos joku on taidetta.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille.
Minä lähden tästä vuoden viimeisen päivän kunniaksi tekemään taidetta ratsastuksen puitteissa. Tavataan ensi vuonna!

Rollen kanssa pellolla syksyllä 2011, kuva Henna Haapaniemi

Ensimmäiset laukat

Sattui taas niin hassusti, että yhtäkkiä mulla onkin aikaa kirjoittaa blogia (johtuen siitä että olen sairaslomalla kun jouduin kolariin, jossa en yllättäen ollut edes se syyllinen osapuoli). Onni onnettomuudessa, ei pahempaa vahinkoa kuin lihasperäistä jumia ja parin päivän sairasloma. Pari päivää näitä ”toimistohommia” alkaakin ihan täysin riittää mulle, vaikka joskus jauhankin siitä että olispa joku siisti sisätyö.

Aikaisemmin kirjoittelenkin siitä, että laukan opettelu on ollut useammankin hevosen kanssa ajankohtaista. Mitään valmiita ohjeita siihenkään en aio kirjotella, koska se on aina hyvinkin tapauskohtaista, mutta muutamia tapoja joita itse olen käyttänyt voin valaista muillekin. Nyt kun on hyvä mahdollisuus ajautua sivuraiteille, niin minun mielestäni on oikeastaan hyvä, ettei netissä tai muutenkaan ole saatavilla hevosenkoulutusoppaita, jotka neuvovat miten nuoret tai kokemattomat hevoset koulutetaan. Jos siitä joutuu lukemaan kirjoista, niin silloin ei ole valmis tekemään sitä itse, ainakaan kokonaan. Toisaalta vastuu on hyvin paljon lukijan, eihän siitä mitään haittaa välttämättä ole vaan lisätieto voi hyvinkin valaista omaa ratsastusta, jos sitä osaa käyttää oikein. Eli siis jos haluatte koittaa näitä kotona, niin kokeilkaa, mutta en lupaa mitään, paitsi sen ettei luultavasti kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ;-)

Koitanpa jäsennellä tähän asioita niin, että joku tästä saa jotain tolkkuakin. Tavoitteena siis on opettaa hevoselle laukannosto ja laukkaaminen, nimenomaan niin että se pysyisi mahdollisimman rauhallisena, laukkaa sillä tavalla kuin ratsulle on tarkoituksenmukaista ja tekee sen ratsastajan pyynnöstä. En siis pelkästään yritä saada hevosta laukkaamaan hinnalla millä hyvänsä, se kun ei varsinaisesti vaadi minkäänlaista taitoa. Laukkaa toki muokataan jatkossakin, mutta tällä kertaa keskityn siihen alkuvaiheeseeen.

1. Laukan opettaminen maasta, irtojuoksutus

Ennen kuin alan opettaa hevoselle laukkaa selästä, tulee tietenkin ensin varmistaa että se ylipäätään laukkaa. Mikäli hevonen on opetettu juoksutukseen oikein (mikä onkin sitten oma lukunsa, koska useimpia ei siihen ole opetettu ainakaan minun mielestäni oikein), aloitan työskentelyn suoraan liinassa, mutta mikäli hevoselle juoksuttaminen liinassa on tuntematon käsite, aloitan irtojuoksutuksesta. Irtojuoksutus tapahtuu siis aidatulla alueella, esimerkiksi pieni kenttä tai tasainen tarha toimii hyvin. Useimmat hevoset saa juoksemaan juoksutusraipan avulla, jota niiden ei siis ole tarkoitus pelätä, ja kun ne laukkaavat, hokee niille samalla sanaa ”laukka”. Aika nopeasti ne oppivat äänikomennon ja mahdollisen vahvistuksen juoksutusraipalla, ja nostavat laukan vapaana pyydettäessä. Tavoitteena olisi saada mahdollisimman tasaisia laukkapätkiä, mutta hevosesta riippuen erinäiset pukki- ja rodeosarjat ovat myöskin todennäköisiä. Irtojuoksutuksessa vielä myöskin ihan ymmärrettäviä eikä niistä sen kummemmin kannata välittää. Kannattaa muistaa kokeilla molemmat suunnat ja tarkkailla, näyttääkö jompikumpi hevoselle helpommalta.

2. Laukan opettaminen maasta, juoksutus liinassa

Kun hevonen on irtojuoksutuksessa oppinut yhdistämään sanallisen käskyn laukkaan, alan harjoitella sitä liinassa jossa hevoseen on enemmän kontrollia. Sivuohjien käyttö tässä vaiheessa on hevoskohtaista, muutenkin käytän niitä enimmäkseen pitämään hevosta suorempana enkä vetämään hevosen kaulaa mihinkään tiettyyn asentoon. Liinassa työskennellään laukan kanssa sen verran, että hevonen kohtalaisen vaivattomasti nostaa sen kiihdyttämättä vauhtia kovin paljoa ja esittämättä ylimääräisiä kuviokelluntaliikkeitä. En siis anna hevosten pukitella ja poukkoilla liinassa miten haluavat, jos sellaista tapahtuu niin pyydän lisää vauhtia niin paljon että kyseinen toiminta loppuu. Siinä vaiheessa kun hevonen pystyy säilyttämään laukan useamman ympyrän verran niin ettei se ole hillitöntä kaahaamista, alan harkita laukkaamista selästä käsin. Jos laukkaaminen liinassa on toivotonta: hevonen sotkee laukan, tiputtaa, spurttailee, pukittaa, kaahailee päättömästi, en lähde kokeilemaan onneani selästä käsin. Ratsastajan kanssa tilanne kun ei yleensä ainakaan helpotu.

3. Ensimmäiset laukannostot ratsain

Tässä kohdassa on taas useita vaihtoehtoja, mutta lähdetään tällä kertaa siitä oletuksesta että ensimmäiset laukat opetetaan kentällä/pellolla/maneesissa tmv. Maastossahan ne on myös mahdollista opettaa, mutta se on sitten taas asia erikseen. Ennen kuin ensimmäisen kerran opettaa laukkaa selästä, on tärkeää tarkistaa että ratsastuspohja on mahdollisimman hyvä, koska hevosta ei ole tarkoitus säikäyttää liukastumisella tai kompuroinnilla kun se opettelee uutta asiaa(pätee tietysti myös muissa opetustilanteissa). Muutenkin olosuhteet on hyvä ottaa sen verran huomioon, ettei niistä ainakaan tulisi ylimääräistä haastetta, esimerkiksi hurja myrskyilma, ruuhkaa kentällä, vieressä jyrräävä traktori tms. Nämäkin ovat tietysti hevoskohtaisia, toiset eivät välitä vaikka taivas tippuisi niskaan. Keskittyminen on kuitenkin toivottavaa, joten nostoja ei kannata ensimmäistä kertaa harjoitella ainakaan marketin parkkipaikalla neljän ruuhkassa.

Joidenkin hevosten kanssa auttaa, jos on saatavilla avustaja, joka tietää mitä halutaan, joka osaa lukea hevosta ja tietää mitä tehdä ilman että tarvitsee jatkuvaa neuvomista. Avustaja on maassa ja ratsastaja (tässä tapauksessa siis minä) selässä. Mikäli hevonen ei ymmärrä nostaa laukkaa kun sitä pyydetään selästä käsin, maassa oleva avustaja auttaa, joko narulla heilauttamalla tai juoksutuspiiskalla. Useimmiten opetan laukan ennemmin yksin, koska kokemattomasta avustajasta on ehdottomasti enemmän haittaa kuin hyötyä. Minun kannaltani on ehdottoman tärkeää, ettei avustaja pyydä hevoselta liikaa ja vielä väärään aikaan, koska siinä vaiheessa on vaarana että minä sinkoan selästä päin pusikkoa hevosen ampuessa eteen- ja mahdollisesti ylöspäin. Ja avustaja, joka taas ei osaa pyytää oikealla hetkellä tai niin paljon että hevonen reagoisi, on yhtä tyhjän kanssa. Selässä istuessa kun on hankalaa neuvoa yhtä aikaa alla olevaa hevosta ja maassa olevaa avustajaa.

Sitten itse asiaan. Hevonen, joka ei ole ratsastajan kanssa mennyt laukkaa pyynnöstä vaan korkeintaan vahingossa tai ei ollenkaan, ei tietenkään ymmärrä minkäänlaisia laukannostoapuja. Ei siis auta vaikka kuinka siirtelee sisäpohjetta eteen ja ulkopohjetta taakse ja valmistelee puolipidätteellä tai vaikka millä taikatempulla, se ei tarkoita hevoselle mitään. Ratsastajan tulee siis saattaa hevonen tilanteeseen, jossa laukan nostaminen on sille mahdollisimman helppoa, hevonen on siis tilanteessa, jossa laukka ikään kuin tulee sille luonnostaan ja muut vaihtoehdot ovat vaikeampia. Tässä vaaditaan jo jonkinlaista käsitystä hevosen tasapainosta ja siitä mikä sen kuuluisi olla että laukka nousee helposti. Vaikeita asioita selittää, mutta hevonen ei saa ainakaan olla kovin etupainoinen, se ei saa nojata kaikkea painoaan sisälavalle eikä juosta ratsastajan alta. Aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan, ja ensimmäisiin nostoihin yleensä enemmän vauhtiakin kuin mitä jatkossa on toivottavaa.

Ennen kuin laukkaa yritetään ensimmäisiä kertoja, tulee vauhdin säätelyn ja ohjauksen tietenkin toimia ravissa. Hevosen on helpointa nostaa laukka kaarteesta, ei suoralta uralta. Kun hevosen saa siirtämään painoaan kaarevalla uralla hieman ulospäin, pyydän sen jälkeen laukkaa äänellä ja pohkeilla(ulkopohje voi olla aavistuksen takana, sisäpohje hyvin vähän normaalia edempänä), tarvittaessa myös raipalla koskettamalla(hevosen tulee tietenkin ymmärtää raippamerkki, muutoin siitä ei ole apua). Se mitä pyytämisen jälkeen tapahtuu on hyvin hevoskohtaista: osa saattaa hypätä laukalle, useimmat kiihdyttävät ravia ja ovat hieman pihalla siitä mitä kuuluisi tehdä. Ohjeeksi siis tulee toimia tilanteen mukaan, mikäli kuskista tuntuu että laukka ei tule nousemaan vaan kiitoravia mennään vaikka kaksikymmentä kierrosta, kannattaa vauhti ottaa pois ja yrittää uudelleen. Jos taas tuntuu, että vauhti vähän kiihtyy mutta laukka olisi ihan tuloillaan, kannattaa vaan jatkaa pyytämistä. Mikäli paikalla on avustaja, tämä voi vahvistaa pyyntöä maasta, jos hevonen ei sitä ratsastajalta ymmärrä. Tulee myös ottaa huomioon ettei ensimmäisissä laukannostoissa voi olettaa että hevonen heti hoksaa että tulee nostaa laukka, useimmiten vaikeudet nostossa johtuvat siitä että hevonen ei yksinkertaisesti ymmärrä eli ratsastaja ei ole tarpeeksi taitava selittämään mitä pitäisi tehdä.

4. Se nousi sittenkin!

Siinä vaiheessa kun hevonen yhden, yhdentoista tai sadannen yrityksen jälkeen nostaa laukan, tulee sitä VÄLITTÖMÄSTI kehua, vaikka laukannostoon liittyisikin ylimääräistä poukkoilua tai liikaa vauhtia. Tämä on se kohta missä useimpia harrastajia huimaa, koska ensimmäiset nostot saattavat olla hieman holtittomia, vauhtia voi kertyä ja hevonen saattaa lisäksi pukittaa tai muuten poukkoilla. Kuitenkin kun hevonen nostaa laukan ja sitä opetellaan, pitäisi mahdollisuuksien mukaan vaan antaa mennä eteenpäin ja välttää ohjista vetämistä. Jos laukka tipahtaa ekoilla kerroilla parin askeleen jälkeen, en vielä lähde pyytämään sitä lisää, ettei hevonen kokisi oloaan epämukavaksi ja yhdistäisi sitä laukkaamiseen. Kun tunnen että hevonen on hoksannut, että laukkaaminen ratsastaja selässä on ihan ok ja se pystyy sen tekemään ilman suurensuuria ponnistuksia, koitan jatkaa laukkaa esimerkiksi kentän ympäri tai kierroksen ympyrällä. Ensimmäisillä kerroilla tulee kuitenkin olla tarkkana ettei hevosta väsytä liikaa vaan muutamakin onnistunut nosto riittää. Jälleen tämäkin on hevoskohtaista, jotkut pystyvät luonnostaan laukkailemaan heti kaarteissakin tasapainoisemmin ja toisilla ei kärsi edes hengittää, kun niillä tippuu laukka ja koko paketti leviää.

Kuskin ei tässä vaiheessa laukassa pitäisi tehdä juuri mitään(tämäkin on monille vaikea kohta), varsinkaan puristaa jaloilla tai vetää ohjista. Tuntuman säilyttäminen ja TASAPAINOSSA istuminen riittää, tärkeätä on myös katsoa eteenpäin ettei ratsastele pahki mihinkään ja hevosellakin on ajatus siitä että mennään eteenpäin. Laukan aloitan aina este- tai kevyessä istunnassa hevoskohtaisesti, kuitenkin niin ettei koko paino ole suoraan satulan päällä vaan selkä saa enemmän vapautta. Mitä epävakaammalta hevonen tuntuu – oletettavissa pukkia tai muuta loikkaa – sitä lähempänä satulaa olen. Jos taas kyseessä on tahmeampi yksilö johon pitää saada enemmänkin vauhtia, olen yleensä reilusti kevyessä istunnassa. Nostonkin teen useimmiten kevyestä ravista ja lähelle satulaa istun vasta tasan kun pyydän laukkaa.

5. ”Tein just niinku näissä ohjeissa ja meni kaks tuntia eikä noussut laukka kertaakaan, mutta sen sijaan tipuin viidesti!!”

Muistitteko eka luetuttaa hevosillannekin nämä ohjeet, ette vissiin? ;-) Kaikenlaisia tilanteita toki tulee ja voi tulla laukkaa opeteltaessa. Niihin kun ei ole olemassa mitään valmista ratkaisukaavaa, sen takia laukkaamisen opettaminen on joskus ihan hyvä jättää ammattilaiselle tai sellaiselle jolla siitä on kokemusta. Nuo hevoset kun meinaavat olla niin nopeita oppimaan, hyvässä ja pahassa, ja pahasti pieleen menneitä laukannostoyrityksiä saa kyllä myöhemmin sitten korjailla ihan ajan kanssa. Osassa tilanteissa pitää reaktiot tulla jo niin selkärangasta ettei siellä ole aikaa miettiä, että mitäs siellä kirjassa sanottiinkaan siitä jos hevonen alkaa pukittaa koska siinä vaiheessa koko tilanne on jo ohi. Mainitsen tässä kuitenkin muutamia yleisimpiä tilanteita joita voi tulla vastaan laukannostoharjoittelussa.

-Hevonen vain juoksee ravia kovempaa ja kovempaa, meno on kuin Vermon V75-raveissa.

Hyvin yleinen reaktio. Hevonen ymmärtää laukannostopyynnön eteenpäinpyytävänä apuna joka se tavallaan onkin, tai se ei tajua että voi laukata ratsastajan kanssa, tai se kokee tasapainonsa laukassa niin kehnoksi ettei se uskalla edes kokeilla. Tai sen tasapaino ravissa on niin hyvä ettei se kovin nopeasti laukalle hyppää. Tai ratsastaja ei ole osannut selittää mitä edes haluaa. Tai jotakin muuta.

Mitä tehdä?
Ensimmäisenä kannattaa tarkistaa että hevosen suuhun on oikeasti tuntuma molemmilla ohjilla. Jos hevosta ajaa eteenpäin löysällä ohjalla tai liian olemattomalla tuntumalla, se ravaa etupainoisena ja kiihdyttää ravia koska sitä ratsastaja sille viestittää. Joitakin hevosia joutuu jopa hieman tukemaan ohjalla, ja ne yllättäen nostavatkin laukan siinä vaiheessa kun ohjasta pidättää – eivät silloin kun niitä pyytää pohkeella.
Hevosta ei myöskään kannata päästä menemään ravia niin kovaa kuin Vermon takasuoralla, koska mitä enemmän se nostoyrityksissä pääsee huitelemaan kovaa ravia, sitä enemmän se sitä tarjoaa. Vauhtia siis pois ja uusi yritys. Tässä kohtaa raippamerkki on hyödyllinen, jos hevonen laukan sijasta yrittää vaan ravata. Opettakaa siis raippamerkki, siitä on oikeasti hyötyä, vaikka hevonen olisi kuinka reipas!

Mikäli hevonen ei näistä korjauksista huolimatta edelleenkään edes yritä laukata, voi olla aihetta ottaa se liinaan kuski selässä, mutta niin että juoksuttaja kontrolloi hevosta täysin ja ratsastaja ei pyydä siltä mitään, yrittää vaan istua apinana kyydissä. Jos ja kun hevonen on juoksutuksessa ymmärtänyt laukkapyynnöt, se tarvitsee vaan saada kuuntelemaan juoksuttajaa ja kun laukka nousee liinassa, myös ratsastaja kehuu sitä. Tämä juoksutusepisodi pitäisi joutua tekemään vaan kerran, en suosittele hevosten pyörittelyä liinassa ratsastajan kanssa sen kummemmin(ilman perusteltua syytä). Pikkuhiljaa ratsastaja voi myös osallistua laukan pyytämiseen ja juoksuttaja pitelee enää liinasta kiinni.

Hevonen alkaa vastustaa, pukittelee tai jarruttaa.

Syynä voi olla edelleenkin se ettei hevonen ymmärrä, tai sitä on pyydetty liikaa tai se yksinkertaisesti kokeilee onko pakko tai mikä ylipäätään on oikea vastaus. Syitä en nyt tähän ala spekuloimaan, mutta oletetaan että kyseessä ei tietenkään ole mikään fyysinen vaiva.

Mitä tehdä?
Jos hevonen alkaa jarrutella tai pukitella, se pitäisi tietenkin saada menemään eteenpäin. Kovin voimakas pohkeiden käyttö useimmiten aiheuttaa vaan lisää vastustusta, joten tässä tilanteessa käyttäisin(hevoskohtaisesti) raippaa. Enkä miten sattuu, vaan mahdollisimman tarkkaan ajoitetusti, sen verran kovaa että hevonen reagoi, mutta en niin kovaa että se siitä ottaisi nokkiinsa. Jos hevonen raipasta pukittaa, sitä pitäisi tietysti käyttää niin kauan että hevonen vastaa oikein eli lähtee eteenpäin. Eikä saisi myöskään tippua kyydistä. Kaikenlainen pukittelu ja poukkoilu ylipäätään on tietenkin ratsastustilanteissa ei-toivottavaa, joten sellaiset tilanteet pyrin kiertämään, mutta kuitenkin niin että hevosen sellaista esittäessä minä annan sille lisää tehtäviä ja laitan sen liikkumaan, eikä niin että se saisi sellaisella käytöksellä minut lopettamaan sen mitä olin pyytämässä. Hätätilanteissa reilusti kääntäminen toimii myös ja sitten heti lisää vauhtia.

Jos raipan käyttö ei syystä tai toisesta ole vaihtoehto, käyttäisin pohjeapua kevyesti mutta nopeasti toistuvana, ja välittömästi kun hevonen ajattelee eteenpäin lopettaisin pyytämisen. Tärkeää on ettei purista, vaan ennemminkin liikuttaa jalkaa irti hevosen kyljestä ja taas takaisin, kuin kevyesti naputtamalla.

Vastustamista on myös se jos hevonen alkaa jyrätä johonkin suuntaan tai lähtee käsistä. Jos huomaa että vaarana on paikalta katoaminen tai ylipäätään kierrosten kertyminen niin ettei kuskilla ole sananvaltaa, kannattaa mahdollisimman nopeasti kääntää pienelle ympyrälle jotta saa hevosen hallintaan. Oikeastaan kyseisissä tilanteissa tulisi olla jo hevosta muutaman sekunnin edellä, jotta käytökseen ehtii puuttua ENNEN kuin hevonen lähtee. Jos hevonen kerran ryykää laukkaan kovaa on se vielä ihan ymmärrettävää, mutta niitä ei kannata kuitenkaan opettaa siihen että laukkaan lähdetään täysiä vaan koittaa puuttua asiaan aika nopeasti. Tässä kohti ratsastajan käden käyttö on äärimmäisen tärkeää, sillä jos kuski jää vetämään ohjista nostossa tai laukassa, saa vauhtia helposti kerättyä lisää. Helpointa on löysätä ohjista kunnolla vaikka vauhtia olisikin enemmän, niin on mahdollisuus saada pidäte läpi.

Hevonen ei edes yritä nostaa laukkaa eikä oikeastaan edes kiihdytä vauhtia.

Hevosta ei joko a)kiinnosta pätkääkään mitä siltä pyydetään tai b)se ei ymmärrä eteenpäinpyytäviä apuja.

Mitä tehdä?
Tämä on helppo: opeta hevonen vastaamaan pohkeeseen ja raippaan ja vaadi että niin tapahtuu joka kerta.

6. Laukkaa!

Kun laukannosto onnistuu, kannattaa laukkaa tietenkin harjoitella pidempiä pätkiä. Hevosen tulee oppia ylläpitämään laukka itse, niin ettei ratsastaja puristele sitä jatkuvasti tai heilu epämääräisesti satulassa. Eteenpäin pyydetään vaan jos laukka meinaa tippua, muuten pyritään aluksi vain matkustamaan kyydissä. Helpointa on laukata isolla ympyrällä, hevosesta riippuen voi myös suoria linjoja käyttää mutta niillä usein vauhti tuppaa kiihtymään. Maastossa laukkaaminen on erityisen suositeltavaa, mikäli se on turvallista(hevonen tottunut maastoiluun). Pikkuhiljaa painoa voi laskea enemmän ja enemmän suoraan satulaan, hevosen edelleen jatkaessa laukkaa ellei toisin ole pyydetty. Laukka kannattaa myös jarrutella raviin ennen kuin hevonen pudottaa sen itse, jotta kaikki tapahtuu taas kuskin pyynnöstä.

Nyt kaikki sitten osaavat tästä lähtien opettaa hevosensa nostamaan laukan!
Totta puhuakseni, jos on yhtään epävarma laukannoston suhteen tai muuten vaan arka, suosittelen lämpimästi että käytätte sellaista henkilöä apuna jolla on hommasta kokemusta ja jota ei ainakaan liikaa pelota. Arka ratsastaja saa monesti jännittämisellään opetettua hevoselle vääriä asioita tai ylipäätään hevosenkin jännittymään. Toiset hevoset sitten taas nostaisivat laukan vaikka selässä olisi säkki pottuja. Tässäkin tapauksessa auttaa jos tuntee omaa hevostaan sen verran että tietää mikä sille sopii.

Kyselkäähän, jos joku kohta jäi epäselväksi! Mitään aikamääreitä en tähän laittanut, koska toistot ja kaikki muukin on niin hevoskohtaista. Joillakin homma onnistuu heti ja toisilla vaan kestää kauemmin. Tietenkin hyvin paljon on kiinni myös ratsastajasta.
Minä voisin tähän loppuun sellaisen aikamääreen kuitenkin laittaa, että yrittäisin päivittää blogia taas viimeistään ensi viikolla. Näillä keleillä kun voi olla että saattaapi ensi viikoltakin muutama treeni peruuntua.. Jos tulee mieleen joku aihe, niin pistäkää kommentteihin toiveita!