Kuulumisia potilasrintamalta

Kuvassa Auvo kävelyllä kaksi viikkoa ähkyleikkauksen jälkeen, kuva Henna Haapaniemi

Kaikki tätä blogia lukevat eivät varmasti facebookista mun päivityksiä näe, joten ihanaa kirjoittaa tännekin HYVIÄ uutisia: Auvon toipuminen on edennyt todella hyvin, paremmin kuin uskallettiin odottaa. Vaikka vois ehkä ajatella että olipa mulla tosi huono tuuri, kun samana päivänä toinen hevonen puikkoluuleikkauksessa ja toinen melkein kuolee ähkyyn, niin musta taas tuntuu tällä hetkellä että mulla on ihan älyttömän hyvä tuuri, koska Auvo selvisi ja Rollenkin toipuminen näyttäis menevän odotetusti. Koko episodin aikana olen saanut kirjaimellisesti huomata, että hädässä ystävä tunnetaan – tavalla tai toisella olen saanut apua vanhoilta ystäviltä, sukulaisilta, perheeltä, hyvänpäivän tutuilta ja tietenkin niiltä tärkeiltä ihmisiltä jotka on elämässä mukana joka päivä. Aivan älyttömän ihanaa on myös ollut saada viestejä, joissa tsempataan ja toivotaan Auvon paranemista, ja niitä on tosiaankin tullut paljon. KIITOS siis kaikille osallisille, en ihan varmasti ole tajunnut jokaista kiittää, mutta yksin en tästäkään olis selvinnyt. Ja jos joku joskus tarvii apua hevosensa äkillisen sairastumisen takia, niin tiedätte keneltä kysyä!

Auvo siis vietti Hyvinkäällä aika tarkalleen viikon, ti-ke välisenä yönä se sinne vietiin ja seuraavan viikon keskiviikkona saatiin hakea pois. Oli kohtalaisen kamala viikko, joka päivä odotin soittoa Hyvinkäältä ja panikoin tietysti joka kerta kun puhelin soi – jos ne soittavat, että Auvon tila onkin huonontunut. Näin jälkeenpäin mietittynä ei ole koko viikosta kauheasti muistikuvia, stressasin niin paljon Auvoa ja nukuin niin huonosti etten oikein itsekään tajunnut mitä tapahtuu. Vihdoin lääkäri sitten ilmoitti soittaessaan, että he madottavat vielä Auvon ja keskiviikkona se saa lähteä kotiin, jos ei tule mitään komplikaatioita. Tällä kertaa sain kuskausavuksi vanhan ystävän Minnan (eri kuitenkin kuin vientireissulla) ja saatiin toisen vanhan ystävän Maijan ansiosta yöpaikka Tampereelta, joten ei jouduttu ajamaan koko matkaa yhteen pötköön. Menomatkan kommelluksista en sen koommin kehtaa edes kirjoittaa, mutta aika kohellusta meinas olla jo lähtiessä ja vahvasti ruvettiin epäilemään että ollaan varmasti Minnan kanssa oikeasti blondeja. Esimerkiksi auto on hyvä muistaa tankata ENNEN kuin bensa loppuu..

Mua hirvitti Hyvinkäällä, että onko Auvo ihan kamalan näköinen, kuten kuulemma usein ovat tuollaisen leikkauksen jäljiltä, ja tunnistaako se mua ylipäätään tai suostuuko lähtemään mun kans yhtään mihinkään. Edellinen reissu joka tehtiin yhdessä ei todellakaan ollut miellyttävä. Siellä se katteli karsinassa, mutta kun mentiin sitä tervehtimään, se kävi haistelemassa meidät ja menikin Minnan luo sen sijaan että olis tullut mun kans seurustelemaan. Yleensähän se tulee aina mua portille vastaan, rakastaa rapsuttelua ja seurailee irti ja tykkää touhuta ylipäätään ihmisten kanssa. Silloin kävi vaan mielessä että voi ei, tässäkö tämä meidän välinen suhde nyt pilattiin, mulla on hevonen joka ei luota muhun ja haluaa mieluummin olla muiden ihmisten kanssa, sellaisten joita se ei ole koskaan edes nähnyt? Minähän sen kanssa olin melkein koko sen tuskallisen päivän ajan kun ähkyily alkoi, muutamia tunteja lukuun ottamatta. Auvohan ei sitä toki tiennyt mikä sille sen kivun aiheuttaa, eikä sitäkään miksi minä en tehnyt asialle mitään kun siihen sattui. Mukisematta se tuli kuitenkin mun perässä koppiin ja malttoi siellä heti syödäkin.

Juttelin Auvon leikanneen lääkärin kanssa, joka sanoi että se on toipunut odotettua paremmin, syönyt kaiken heinän mitä se oli siihen asti saanut lähes vapaasti ja muutenkin ollut oikein pirteä. Kehui myös Auvon käyttäytymistä, että se on oikein kohtelias varsa, vaikka kauheasti haluaisikin seuraa ja puuhastelisi kaikkea, lapsi kun on. Kun totesin, että tultiin varmaan aika viime tingassa paikalle, lääkäri totesi että uhkana oli siinä vaiheessa hengityksen lamaantuminen – Auvo oli niin täynnä kaasua, että se painoi keuhkoja kasaan. Siinä varmaan syy siihen miksi se oli niin tuskainen loppumatkan. Anestesian alku oli ollut vaikea juuri em. syystä, kun hevosta ei voinut avata ennen kuin se on taju kankaalla, ja nukutettaessa taas oli pitänyt olla tarkkana ettei se lopeta hengittämistä. Suolta oli jouduttu poistamaan jonkun verran, mutta kaiken kaikkiaan lääkäri sanoi että mikäli se tästä toipuu, niin mitään käyttöä rajoittavia tekijöitä sille ei jää. Saa siis ruveta juoksemaan kilpaa, ratsuksi tai tekemään ihan mitä vaan sen kanssa huvittaa touhuta.

Kysyin vielä lääkäriltä ähkyn ja suolikierteen syistä; onko tietoa mikä sen on voinut aiheuttaa. Kuulemma suolessa oli hiekkaa ”jonkun verran”, ja joissain tapauksissa suolen painava osa, johon hiekka kerääntyy, pyrkii kääntymään alle ja muodostaa kierteen. Varmaksi syyksi lääkäri ei sitä uskaltanut sanoa, mutta se voi olla ainakin osatekijä. Ja sitten ilmeisesti puhtaasti huono tuuri. Lopuksi mulla olis tehnyt suunnattomasti mieli halata tätä kyseistä lääkäriä, koska olin niin kiitollinen siitä että se pelasti Auvon hengen, mutta pidättäydyin kuitenkin etten vaikuttais kovin hullulta. Pyysivät vielä laittamaan kuulumisia kunhan Auvolta on tikit poistettu, ja ne onkin jo lähetetty Hyvinkäälle. Terveisiä ja älyttömästi kiitoksia siis sinnekin J

Paluumatka sujui ihan hyvin vaikka se pitkähkö olikin. Auvo matkusti rauhassa, mitä nyt vähän kuopi välillä. Joka pysähdyksessä se kyllä katteli ulos vähän sen näköisenä että ”apua, mihin se nyt mua oikein vie?” eikä suostunut kauheasti syömään heinää. Oulussa oltiin perillä illalla kahdeksan jälkeen. Voi että oli mukava kattoa omaa hevostaan karsinassa syömässä heiniä! Siellä ne sitten möllöttivät vierekkäisissä karsinoissa, Rolle ja Auvo. Sinänsä sattui sopivasti että Rolle oli vielä sisällä karsinalevossa Auvon kanssa yhtä aikaa, niin niistä oli seuraa toisilleen. Pikkasen kylmäsi jättää Auvo tallille illalla, vaan ei auttanut kuin uskoa että kyllä se pärjää. Seuraavana aamuna se oli vielä aiheuttanut Hennalle harmaita hiuksia makaamalla ihan reporankana aamulla kun muut olivat nousseet ylös ja vielä siinäkin vaiheessa kun Henna oli sitä käynyt tökkimässä. Mutta oli ilmeisesti vaan reppana ollut väsynyt, noussut sitten ylös höristen ja mennyt melkein Hennan syliin. Sieltä se parin päivän kuluessa taas palautui, vanha kunnon Auvo, joka suhtautui minuunkin ihan samalla tavalla kuin ennen leikkausta. Vaikka kokemus olikin kokonaisuutena kauhea, ehkä se vähän muutti meidän suhtautumista toisiimme. Harva onneksi joutuu hevosensa kanssa tuollaiselle reissulle, eikä se mikään iloinen yhdistävä asia ole, mutta sellainen mitä ei kumpikaan varmasti koskaan unohda.

Leikkauksen jälkeen oli ohjeena vielä kuukausi karsinalepoa, tikkien poistoon asti. Kävelyttää sai onneksi tunnin päivässä. Heinää sai olla jatkuvasti tarjolla ja muuten ruokinta pikkuhiljaa normaalisti. Ruvettiin syöttämään Auvolle helposti sulavaa Fiberlinea ja Greenlinea, se kuitenkin oli laiha leikkauksen jälkeen, vaikka yllättävänkin hyvässä kunnossa siihen mitä odotin. Finadynea(kipulääke) se myös sai joitakin päiviä, mutta ei muita lääkkeitä. Hyvinkäällä ne tutkivat lantanäytteestä madonmunat ja ohjeena oli myös madottaa kuukauden kuluttua Equest Pramoxilla. Lisäksi ohjeena oli sulan maan aikana psyllium-kuureja 2-3kk välein ja hiekkaröntgen, että voi seurata kertyykö hiekkaa jatkossa. Psylliumin annostelu ja syöttäminen onkin sitten taas projekti erikseen.

Auvo suostui varsinkin aluksi kävelemään tosi kiltisti eikä edes yrittänyt hillua. Sitä mukaa kun sillä taas voimat palautu ja se alkoi olla paremmassa kunnossa, rupesi myös virtaa kertymään. Narun päästähän se ei mihinkään häviä, riimusta sitä aina talutin, mutta se ei missään nimessä saanut hyppiä tai poukkoilla ettei haava repeä. Sillä oli siis tikkejä tai itse asiassa niittejä melkein koko mahan alapuoli täynnä. Käveltiinkin lähinnä kentällä, jossa se kyllä pysy rauhallisena, paitsi loppuaikana kun piti säpsyä ties minkä keksityn syyn takia. Sen verran kiltti se kuitenkin on, että meidän isäkin sitä pystyi taluttamaan. Ja varmaan pystyy taas nyt kun se on päässyt ulos eikä tarvi ruveta intopiukeena hillumaan talutuksessa.

Joulukuun alusta Auvo saa ruveta liikkumaan enemmän, sitä saa ruveta pikkuhiljaa juoksuttelemaan (jos se ei riehu, mikä varmaan on hyvin todennäköistä tuolla seisomisella ja iällä..) ja liikuntaa lisäämään. Neljän kuukauden kuluttua leikkauksesta se saa taas mennä normaalisti tarhaan ja muutenkin pitäisi olla ihan ”normaalikäytössä”, missä käytössä nyt kaksivuotias sitten ylipäätään on. Samalla siis päästään toivottavasti aloittamaan se ajo-opetus, joka piti pistää alulle jo ennen ähkyleikkausta, mutta jäi sitten sattuneesta syystä. Niin ja ne kärrytkin pitäisi hommata, mutta rahoitus on hieman ongelma samaisesta syystä. Ne on kyllä pakollinen hankinta jossain vaiheessa, joten täytynee koittaa saada rahat lainaksi jostain, niin pääsee sitten Rollellakin ajamaan, se kun olis sille aivan mahtavaa mielenvirkistystä ja mulle harjotusta (en haluais kauheasti Auvon kanssa tunaroida, vaikka varmasti ajo-opetukseen apua saankin osaavammalta taholta). Minä siis opetan Rollelle ratsuhevosen hommia, ja Rolle opettaa mulle ajohommia – hyvä diili!

Rolle vaikuttaa toipuneen leikkauksesta hyvin ja se voi vähän liiankin paksusti. Ymmärrettävästi tosin, kun sekin oli kaksi viikkoa karsinalevossa ja on ollut ylipäätään syyskuun puolivälistä lomalla eli kaksi kuukautta. Väkirehujahan se ei ole saanut ollenkaan, eikä saanut kyllä töissä ollessaankaan juuri mitään kun oli ihan hyvässä lihassa ja virtaa sillä on riittänyt aina. Nyt sitten kävellään vielä marraskuun loppupuolella ja joulukuun puolivälissä pitäisi sitten päästä jo ihan normaalisti hommiin, riippuen tietenkin siitä miltä tilanne näyttää. Käyntityöskentelyssä se on ollut jo niin mukava, että en edes malta odottaa että pääsen sillä ravaamaankin! Ollaan myös huvitettu kempeleläisiä kävelemällä pitkin pyöräteitä, aika monet tuijottelee auton ikkunasta ohi ajaessaan, onneksi ihan hymyillen.

Toistaiseksi siis kaikki hyvin, mutta kuten on ollut tiedossa jo ennenkin, hevosten kanssa mikään ei ole varmaa, paitsi se että suunnitelmat menee monesti uusiksi. Päivä kerrallaan ja toivotaan parasta, ja ennen kaikkea nautitaan niistä hetkistä mitä noiden mahtavien kavereiden kanssa saadaan viettää. Tämänkin episodin myötä on tullut kaikkea opittua ja opiskeltua, mikä ei koskaan ole huono asia, kuitenkin kun harrastus ja työ on mulla ihan samaa lajia.

Jatkossa ajattelin kirjoittaa myös ihan ratsastuksellista asiaa tänne blogiin, mielessä on ainakin juttua laukan opettelusta, nimenomaan niistä ensimmäisistä kerroista, se kun on ollut taas useamman hevosen kanssa ajankohtaista. Paljon muitakin ajatuksia ratsastusta koskien kyllä pyörii päässä, mutta pitäisi saada niistä tehtyä konkreettisia aiheita; muuten päädyn kirjoittamaan viisitoista sivua ja lopuksi aihe on kiemurrellut ihan toisiin sfääreihin kuin mistä aloitin. Pienellä jäsentelyllä toivottavasti tekstistä tulisi vähän helpommin ymmärrettävää ja saisi myös julkaistua niitä vähän lyhyemmissä pätkissä kuin se viisitoista sivullista.

Jos jollakin tulee mieleen joku asia mistä haluaisi lukea, niin kommentoikaa toki ja ehdotelkaa. Asioista joista en tiedä voin aina ottaa selvää (tai kirjottaa taitavasti aiheen vierestä) ja aika monesta asiasta kuitenkin tiedän jotain, tai ainakin luulen tietäväni . Tai ainakin minulla on niistä joku mielipide.

Tsemppiä kaikille pimeän ja talven tulon kanssa tuskaileville, kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu! Lumikelejä odotellessa..