Hevosenomistajan helvetti

Pitkästä aikaa kun jotakin tekstiä saan aikaiseksi, se ei valitettavasti ole mistään positiivisesta. Ehkä liioiteltua käyttää sanaa helvetti, mutta tällä hetkellä se tuntuu aika kuvaavalta. En tiedä voiko kukaan tästä tarinasta oppia mitään tai ylipäätään pitää sitä mitenkään miellyttävänä luettavana, mutta jotenkin kirjoittaminen auttaa vähän itseänikin erittelemään että mitä tässä oikein on tapahtunut. Ja todistaa sen että eihän missään mitään järkeä ole edelleenkään.

Niille jotka ei tiedä vielä, toinen hevoseni Auvo 1,5v, on tällä hetkellä Hyvinkään hevossairaalassa toipumassa leikkauksesta ja aika kriittisessä tilassa edelleenkin. Minä olen Oulussa enkä voi sitä mitenkään auttaa, ainoastaan toivoa parasta ja yrittää pysyä järjissäni.

Koko tarina alkaa tiistaiaamusta, kun Rollelle (vanhempi hevoseni Karolin Turo) oli varattu aika puikkoluuleikkaukseen. Luusta oli tarkoitus poistaa ylä- ja keskiosa, jalassa oli uudisluumuodostumaa joka painoi uhkaavasti hankosidettä. Ilman leikkausta ennusteena olisi ollut lähinnä pihakoriste.

Menin tallille vähän seitsemän jälkeen, harjasin Rollen ja sen jälkeen Auvonkin, joka hörisi karsinassa ja kerjäs multa aamuruokia. Se joutui odottamaan kuitenkin siihen asti että Henna tuli hetken päästä ja jakoi kaikille ruuat. Auvo söi ihan normaalisti ja vietiin kaikki hevoset ulos, sinne jäivät jokainen syömään heinää. Rolle nakattiin koppiin ja vietiin klinikalle. Paluumatkalla haettiin purua Agrimarketista ja tallilla kun oli purettu kaikki purupaalit, kysäisin Hennalta josko voisin käyttää Auvoa trailerissa ihan harjoituksen vuoksi. Hain sen tarhasta ja ihmettelin miksei se tullut mun luo kun menin tarhalle, yleensä se tulee aina portille vastaan. Se vaan seisoi ja kuopas kerran. Ajattelin että se ei jaksa rämpiä mudikossa, lopulta se kuitenkin tuli mua vastaan kun lähdin itse sinne rämpimään. Harjoiteltiin lastausta ja Auvo toimikin siinä ihan hyvin ja oli rauhallinen. Haisteli ja tutkiskeli traileria eikä näyttänyt ollenkaan huolestuneelta. Pihassa sitten rapsuttelin sitä ja totesin Hennallekin että tämähän on taas kuin vanha ruuna, ei ollut moksiskaan kun hyppelin sen vieressä ja melkeen makoilin selän päällä. Alettiin kuitenkin ihmetellä kun se ei edes yrittänyt syödä, tarhasta tullessa se nappas jostain vähän ruohoa mutta nekin jäi suupieleen roikkumaan. Auvollahan tunnetusti on aika hyvä ruokahalu, joten testattiin söiskö se heinää. No, viedään se tarhaan kaverin kanssa, jos se ei siellä ala syödä niin sitten on joku vikana. Laitoin sen tarhaan ja se käveli tarhakaverinsa Taiston taakse joka oli heinäkasalla, mutta ei edes yrittänyt syömään. Otin sen saman tien kiinni ja lähdin taluttamaan, sillä vaikka se muuten vaikutti aivan rauhalliselta, niin sen syömättömyys ei kyllä ollut ollenkaan normaalia.

Käveltiin Auvon kanssa kentällä hetken, ja se osoitti ensimmäisiä merkkejä siitä että haluaisi mennä maahan. En tietenkään päästänyt. Sen verran käytiin tallissa että nakattiin loimi selkään ja Henna kuunteli mahaääniä – ei kuulunut kuin jotain vaimeasti. Käveltiin enempi vähempi putkeen kolmisen tuntia ja välillä Auvo vaikutti pirteämmältä, välillä se taas olis halunnut mennä maate. Se paskoikin yhteensä neljästi taluttelun aikana, joten ajattelin ettei se suoli kovin tukossa voi olla. Kun Henna tuli takas kuumemittarin hakureissulta, katottiin loimen alle ja koko hevonen oli paisunut. Kaasua mahassa siis. Siinä vaiheessa Henna totes että soita klinikalle, hän laittaa kopin kiinni autoon ja lähdetään heti. Klinikalta ei vastattu joten Auvo koppiin ja minä sinne sen kanssa. Matkaltakin koitettiin soittaa mutta ei vastausta. Klinikalla minä jäin Auvon kanssa hetkeksi pihaan kun Henna kävi ilmoittamassa että meillä on varsa joka tarttee hoitoa heti. Päästiin sisälle ja Auvo sai saman tien piikin, sitten maneesiin kävelemään. Se jaksoi vielä huudella, vaikka hitaasti kävelikin. Tutkittavaksi päästiin aika pian, ja totesivat että hyvä kun tultiin joka tapauksessa.

Auvo alko olla jo vähän tuskasen oloinen, sille laitettiin nenän kautta letku mahalaukkuun ja lääkäri teki sille rektaalitutkimuksen ja sanoi että täytyy ultrata ja ottaa röntgenkuva, se on niin kaasuinen ettei hän oikein tunne mitä siellä sisällä on. Ultrassa näkyi vähän hiekkaa, mutta ei mitenkään paljon. Röntgenkuvassakaan ei näkynyt niin isoa hiekkakertymää, että ähkyn pitäisi johtua siitä. Kuvan jälkeen lääkärin tuomio oli se, että jos hevoselle halutaan parasta hoitoa, se pitää viedä Hyvinkäälle, Oulussa he eivät voi tehdä mitään, ja jos ähky ei laukea itsestään niin se on sitten menoa. Eipä mulla käynyt mielessä oikein muuta vaihtoehtoa kuin lähteä; lääkäri ei osannut sanoa onko suoli kiertynyt vai ei, jos on, niin ainoat vaihtoehdot ovat leikkaus jolla sen voi ehkä pelastaa tai eutanasia.

Paniikissa rupesin miettimään että millä helkkarilla saan Auvon tiistaina kuljetettua Hyvinkäälle ja vielä niin että lähtö on mahdollisimman pian. Mullahan ei ole vetoautoa, koppia eikä edes korttia millä saisi yhdistelmää vetää. Lisäksi sairaan hevosen kanssa matkustaessa olis vähän pakollistakin olla mukana joku joka hevosista jotain ymmärtää. Henna ei pystynyt lähtemään, sillä on vastuullaan talli täynnä hevosia ja omat kotona, niiden huollettavien joukossa mun Rolle, joka vaati lääkitystä aamuin ja illoin sekä seurantaa muutenkin, olihan se leikkauksesta toipumassa, heräillyt jo kun Auvon kanssa tultiin klinikalle. Onneksi nopeasti tärppäsi, sain kiinni Minnan joka suostu lähtemään ja sai varahenkilöstön hoitamaan talliaan ja kuljetuskalustokin löytyi omasta takaa. Henna lupas huolehtia Rollesta, joten nakattiin se vaan koppiin ja vietiin Kempeleeseen josta minä ajelin autolla kauheaa vauhtia kotia ja heti vartin päästä takaisin klinikalle. Päästiin puoli seitsemän kieppeillä lähtemään matkaan. Auvolla oli kanyyli ja saatiin mukaan suonensisäistä kipulääkettä, jota sai antaa maksimissaan neljä kertaa, vähintään tunnin välein. Hyvinkäällä kuitenkin toivovat että hevosia lääkitään mahdollisimman vähän, eli käytännössä jos yrittävät raivokkaasti piehtaroida tms. Oulusta ilmoittivat Hyvinkäälle Auvon tiedot ja sen että me ollaan tulossa ja käskivät soittaa noin tuntia ennen. Kuitenkin lääkäri sanoi, että Auvo voi matkustaa yksinään, sen seurana ei tarvi olla. Sille jätettiin letku paikalleen, että jos mahalaukusta jotakin tulee niin sillä on tie pois. Kuonokoppa letkun päälle ja teipillä kiinni päitsiin. Alkoi olla jo melko surkean näköinen hevoslapsi siinä vaiheessa.

Mua hirvitti jo kun lähdettiin, edessä kahdeksan tunnin ajomatka pimeässä kipeän hevosen kanssa. Aika selväksi tuli myös se että meillä on jo melko kiire, vaikka pienesti haaveilin josko koko ähky laukeaisi matkalla. Päästiin ajelemaan jo melkein kolme tuntia, ja kerran kävin pistämässä Auvoon kipulääkettä kun se rymisteli kopissa. Ajottaista pauketta kuului mutta lääkäri sanoi että mikäli kuopii tai hakkaa niin ajakaa vaan, eikä meillä muutenkaan ollut varaa ylimääräisiin pysähdyksiin. Ryminä alkoi olla kuitenkin sellainen, että päädyin matkustamaan koppiin Auvon kanssa ja annoin sille vähän yhdentoista jälkeen toisen satsin kipulääkettä joka ei tosin kovin kauaa vaikuttanut. Auvo vaikutti jo vähän rauhallisemmalta ja soitin Minnalle, että jossain vaiheessa voisi pysähtyä niin kokeilen tulla sisälle autoon, trailerissa oli kuitenkin vähän kylmä ja mua hirvitti ylipäätään nähdä Auvo siinä tilassa, kun tiesin että se kärsii. Päästiin ajelemaan ehkä kymmenen minuuttia ja rytinä alkoi taas. Auvo oli heittäytynyt makuulle ja nyin sen ylös. Menin sitten traileriin ja arvasin että mun loppumatka menee sitten siellä, eikä oltu edes Jyväskylässä. Siitä alkoikin sitten reissun ikuisuudelta tuntuva loppupätkä, jota en pysty unohtamaan koskaan, niin kauan kuin elän.

Sovittiin Minnan kanssa että soitan jos on hätä, muuten vaan jatketaan siihen asti kun bensaa riittää ja pakko pysähtyä sen verran että tankataan vähän jotta päästään perille asti. Auvo alkoi olla jo tosi tuskainen. Se kuopi raivona heti jos menin siitä kauemmas, yritin nimittäin istua kopissa loimeen kietoutuneena. Auvo rauhottu ainoastaan kun seisoin ihan sen edessä tai pään vieressä. Jossakin vaiheessa se alkoi taas yrittää makuulle ja tiesin että se on helvetin väsynyt, se oli kuitenkin potenut ähkyä jo aamukymmenestä, ei ollut syönyt mitään ja kävellyt ties kuinka kauan ja ollut kipeä. Se rymähti makuulle ja oli siinä ihan rauhassa eikä mulla ollut sydäntä kiskoa sitä heti ylös, vaikka en tiennyt olisko se saanut maata. Se näytti niin väsyneeltä ja alkoi jo hengittääkin tosi vaivalloisesti, johtuen varmaankin siitä että oli jo niin paisunut kaasusta. Soitin Hyvinkäälle ja kysyin saako se maata ja sanoivat että saa, jos se on rauhassa. Irrottelin etupuomin ja annoin sen mennä makuulle, onnistuin siinä tohinassa täräyttämään itseäni sillä metallisella putkella päähän niin kovaa että melkein taju lähti. Auvo yritti löytää päälleen jotain hyvää asentoa ja se vaikutti tosi hankalalta. Menin ihan sen viereen istumaan ja se laittoi päänsä mun syliin. Mietin että jos se siitä rymyää niin voi käydä huonosti mullekin, mutta luotin kuitenkin siihen ettei se mua tahallaan haluais teloa. Rapsuttelin sitä ja yritin olla itkemättä kun koko tilanne oli niin absurdi. Ei kai noita ”hevonen painoi päänsä syliini ja huokaili” –tilanteita ole kuin heppatyttöjen kirjoissa? Koko tilanne tuntui ihan painajaismaiselta ja epätodelliselta. Auvolla oli kuitenkin tosi vaikea olo eikä se varmaan maannut edes kymmentä minuuttia vaan nousi ylös. Jatkuvasti se muutti asentoa, nojasi etupuomiin ja painoi päätänsä siihen, välillä sillä meinasi mennä jalat alta kun se nojaili väliseinään ja kävin tökkimässä sitä että se pysyi jaloillaan.

Yritin itse välillä istua kun olin jo valvonut melkein kaksikymmentä tuntia enkä ollut syönyt enkä juonut juuri mitään, mutta ei siitä tullut mitään, Auvosta tuli vielä rauhattomampi jos en seissyt tarpeeksi lähellä. Muutaman kerran se tökkäs mua päällään ihan kunnolla, mitä se ei koskaan ole tehnyt. Voin kuvitella kun se mietti että miksei tuo auta mua, tee jotakin, muhun sattuu! Yritin kertoa sille että tiiän että siihen sattuu ja koitan auttaa sitä, vaikka en enää tiennyt että rääkkäsinkö vaan kuolevaa hevosta ihan turhaan. Kuopimisesta tuli ihan raivokasta, Auvolta aukes toinen etujalkakin kun se hakkasi sitä väliseinään. Lisäksi se yritti heittäytyä kopissa reunaa päin muutaman kerran ihan kunnolla, hevonen, joka on aina matkustanut älyttömän hyvin ja rauhassa, hyvä jos kerran kuopinut joskus. Yritin vähän komentaa sitä ettei se kuopis ja turhaan väsyttäis itteensä, mutta ei se enää välittänyt. Kerran se yritti tulla etupuomin yli, näytti siltä että se jotenkin koitti vielä viimeisillä voimillaan paeta, mutta sain sen kammettua takaisin vaikka koko koppi heilui ja rytisi. Voin vaan kuvitella miltä Minnasta tuntui ajaa, kun se ei tiennyt mitä kopissa tapahtuu, selviääkö Auvo hengissä ja meidän on vaan pakko päästä mahdollisimman nopeasti perille jos halutaan edes yrittää pelastaa se, ja mikä stressi siinä tilanteessa on..

Koko matka oli henkisesti aivan järkyttävä kokemus, mutta en mitenkään voi kuvitella mitä se oli Auvolle. Tampereen kohdilla kun tankattiin olin hetken autossa, kunnes rysähti ja menin takaisin koppiin. Viimeiset kilometrit ja varsinkin viimeinen tunti olivat vielä karmaisevampia. Auvo tappeli ensin vastaan ja oli tosi rauhaton, heittäyty ihan kunnolla seiniä vasten, yritti pystyyn, sitten huomasi että se ei jaksanut enää ja luovutti. Se nojas ensin päätänsä koko painolla etupuomiin, sitten se alkoi nojata väliseinää kohti niin että oli rojahtamaisillaan maahan. Jouduin mätkimään sitä riimunnarulla ryntäille ja milloin mihinkin, että se seisoisi. Näytti että se nojaa niin etupuomiin ettei saa edes enää henkeä. Siinä vaiheessa tajusin, että jos se nyt heittäytyy makuulle se ei tuu nousemaan siitä enää ikinä ylös. Se tuijotti mua ja mietin että tuoltako näyttää hevonen joka pyytää että lopeta tämä kärsimys, anna mun mennä? Silloin teki mieli lähinnä heittäytyä makaamaan traileriin ja itkeä, antaa periksi että mää en kestä tätä enää kilometriäkään, en enää minuuttia enkä sekuntiakaan, tehkää joku jotain koska mää en voi enää tehdä mitään, musta ei vaan ole tähän. Tajusin kuitenkin sen verran että ainoa mahollisuus on että mun täytyy pysyä rauhallisena ja koittaa ajatella edes jokseenkin selkeästi. Tiesin että kipulääkkeet on autossa, mutta pysähtyminen ja niiden piikittäminen kuluttas vaan niitä tärkeitä minuutteja joita meillä ei ollut enää paljoa jäljellä. Mietin vaan että Auvon on pakko selvitä sinne Hyvinkäälle asti, mun käsiin se ei kuole, en anna sen antaa periksi vaikka se ois mun viiminen teko, en vaan voi antaa. En oikeasti tiedä miten kumpikaan meistä selvis ne viimeiset kilometrit, varsinkaan Auvo. Sen korvat oli kylmät ja se oli ihan hikinen, olin jo aiemmin paketoinut sen kaulankin fleeceloimeen jolla yritin ensin pitää itseni lämpimänä, mutta totesin että Auvo tarvii sitä enemmän. Se näytti luonnottoman paisuneelta loimen päältäkin katsottuna. Viimeiset pätkät huusin sille, kiskoin sitä riimusta ja huidoin narulla ettei se kaatus. Kun päästiin klinikan pihaan ja kello oli jotakin yli puoli kolme, en tiennyt enää saako sitä kävelemään ulos trailerista vai kaatuuko se sillalle. Kun Minna avas ovet, se kuitenkin tuli ihan sievästi ulos, katteli jopa vähän ympärilleen ja käveli vastustelematta klinikalle.

Mun teki mieli vaan antaa se niille ja sanoa että auttakaa sitä jotenkin, tehkää jotain, jos ei muuta niin lopettakaa se, koska en halunnu että se kärsii enää sekuntiakaan enempää. Heti kun se saatiin pakkopilttuuseen, lääkäri tuikkas siihen kipulääkettä ja rauhottavaa. Totesi myös melkein heti että hän ei uskalla odottaa hetkeäkään, se on leikattava heti. Auvo näytti aivan epätodellisen kamalalta, kun nenässä oleva letku oli hiertänyt limakalvoja ja sieraimesta tuli verta, se oli luonnottoman paisunut, kuin ilmapallo ja selkä oli köyryssä kuin vasikalla. Kun tiesin että se menee leikkaukseen mun oli vaan pakko päästä pois mahdollisimman nopeaa. En osannut tehdä muuta kuin rapsuttaa Auvoa ja sanoa sille että ”muista sitten tulla takaisinkin”. Ei se varmaan tajunnut mitään, huumasivat sen niin ettei se tajunnut olevansa edes kipeä.

Lääkäri sanoi että leikkaus kestää 45 minuutista muutamaan tuntiin, riippuen siitä mitä sieltä löytyy. Ainakin osasi sanoa että suoli on kääntynyt jostain kohtaa. Aikoivat soittaa, mikäli näyttää siltä että Auvoa ei kannata leikkauksesta enää herättää, tai sitten vasta kun se on toipunut anestesiasta ja herännyt. Me lähdettiin Minnan kanssa kahville ja syömään jotain ja sitten jo takaisin Oulua kohti. Kello tais olla siinä vaiheessa jo ainakin viis, molemmat oli jo valvottu ties montako tuntia ja ressattu sitäkin enemmän. Koitettiin jutella niitä näitä kun ajettiin takaisin, mua ei kyllä nukuttanut yhtään, kun odotin vaan paniikissa että millon ne soittavat. Kello alkoi olla jo kuus ja mitään ei kuulunut, toivoin että jos olisi huonosti käynyt niin olisivat sen jo todenneet ja soittaneet mulle. Vihdoinkin seitsemältä puhelin soi. En tajunnut puoliakaan mitä se lääkäri selitti, tajusin vaan että Auvo on herännyt nukutuksesta, suoli oli ollut aika huonossa kunnossa ja sillä on hirmu suuri komplikaatioiden riski, mutta ainakin joku mahdollisuus selvitä. Lupasivat soittaa vielä samana päivänä puolenpäivän jälkeen ja päivittää tilanteen, tai mikäli sattuis menemään huonompaan suuntaan, soittavat sitten heti tarpeen vaatiessa. Loppumatkan sitten toivoin ettei sieltä soiteta ja yritettiin pysyä hereillä, Minna kun oli ajanut koko matkan ja minäkin olin aivan poikki. Pieni helpotus kuitenkin oli että se leikkaus oli ohi ja Auvo varmasti on niin hyvässä hoidossa kuin rahalla saa.

Selvittiin Ouluun joskus yhden jälkeen päivällä, mun piti klinikalta vielä hakea ruiskuja kun olivat Rollen lääkintätarpeista unohtaneet ne ja vein ne tallille. Samalla puhelin soi ja lääkäri kertoi taas Auvon kuulumisia, se oli välillä jo vähän pirteämpi, tutki karsinaa ja välillä taas apaattisempi ja tietenkin aika kipeä, kuten olettaa saattaa. Sille oli annettu plasmaa ja ties mitä muita lääkkeitä vielä kipulääkkeen lisäksi. Lääkäri kertoi kaikkia mahdollisia riskejä mitä vielä on ja kaikkea mikä voi mennä vielä vikaan, suolta oli jouduttu poistamaan kun se oli ollut niin huonossa kunnossa ja se heti vaikuttaa paranemismahdollisuuksiin. Puhelun jälkeen sain vielä soitettua Hennalle kun tiesin että sekin sydän kurkussa odottaa uutisia Auvosta, kun se on sillekin vähän kuin oma varsa, ikänsä Hennan tallissa asunut, ja sen jälkeen menin Rollen karsinaan kirjaimellisesti itkemään silmät päästäni. Siinä vaiheessa ei enää jaksanut pysyä kasassa. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä Rollekin tajus että joku on vialla, se vaan seiso ja riiputti päätään, katteli mua välillä sen näkösenä että mitä tämä oikein tarkottaa ja tökki varovasti. Rollen leikkaus onneksi sujui odotettua paremmin, puikkoluusta jouduttiin poistamaan vaan alaosa ja hankosidettä uhannut uudisluumuodustuma saatiin pois. Kahden kuukauden kuluttua sen pitäis olla jo normaalikäytössä ja sen toipuminen ei ainakaan jää hoidosta kiinni kun siitä pidetään niin hyvää huolta.

Lopulta, lähellä kuutta illalla, kun olin valvonut melkein 36 tuntia yhtä soittoa ja väitin ettei mua nyt väsytä, mut suunnilleen kannettiin sänkyyn että nyt nukut. Siinä vaiheessa aloin kyllä olla niin sekaisin että ihan hyvä vaihtoehto. Teki vaan mieli lähteä Hyvinkäälle kertomaan Auvolle että ei tartte pelätä, kaikki menee vielä hyvin, mutta järki sanoi kuitenkin että paremmin ne osaavat sitä siellä auttaa eivätkä välttämättä tarvi sinne yhtä sekopäistä ja hysteeristä omistajaa pyörimään.

Tällä hetkellä Auvon tila on vakaa, se oli saanut jo vähän syötyä ja pärjää ilman kipulääkettä. Suoli pitää vielä saada toimintakuntoon, ja jos se nyt selviää pahimpien päivien yli on edessä vielä erittäin pitkä ja vaivalloinen toipumisaika. Klinikalla se varmasti on vielä ainakin viikon, jos kaikki menee parhain päin. Eläinlääkäri sanoi eilen soittaessaan, että lasku on tällä hetkellä viis tonnia. En tiedä kuinka suureksi se kasvaa eikä tällä hetkellä se ole edes mielessä, onneksi mulla on Auvolle eläinlääkärikuluvakuutus joka korvaa kuluja melkein viiteen tonniin asti, joten se vähän helpottaa. Loput rahat haetaan vaikka pankista sitten kun sen aika on.

Tällä hetkellä minä panikoin joka kerta kun puhelin soi, yritän saada ajatukset edes aina välillä edes pois Auvosta ja toivon parasta, niinku varmasti kaikki muutkin. Tapahtui mitä vaan, niin en koskaan voi tarpeeksi kiittää Hennaa ja Minnaa, joiden ansiosta Auvo ylipäätään sai mahdollisuuden parantua ja pääsi hoitoon – muuten olisin kirjoittamassa tässä jotain ihan muuta. Ähkyn syytä ei vieläkään tiedetä, jotain massaa suolessa oli ollut, vähän hiekkaa muttei sen vertaa että se olisi siitä johtunut. Päässä pyörii tietenkin että mitä olis pitänyt tehdä, miten oisin tämän voinut estää tai mitä tehdä toisin, että tilanne ei olis mennyt niin pahaksi? En kyllä keksi kovin paljoa, vaikka kiva ois etsiä syytä jostakin. Aikaisemmin klinikalle, ehkä? Hevoset näyttävät kipua muutenkin huonosti, ja Auvo kerran aiemminkin oireili ähkyä, silloin riitti pari tuntia taluttelua, puolen tunnin jälkeen se vaikutti jo normaalilta mutta talutettiin varalta lisää, ja tilanne oli sillä ohi. Tällä kertaa se ei vaan riittänyt. Klinikalle päästiin lähtemään turbovauhtia kun auto ja traileri olivat pihassa. Samoten lähtö Hyvinkäälle oli melko nopea, siinäkään vaiheessa ei oikein voitu asioita nopeuttaa. Matkaan menee se aika mikä menee, eikä edes ajettu ihan rajoitusten mukaan. Tuntuu vaan niin järjettömältä että tällaisia asioita tapahtuu, eikä itsellä ole mitään kontrollia mihinkään. Tilanne vaan pahenee ja pahenee etkä voi asialle yhtään mitään.

Tässä vaiheessa tulee tietenkin mieleen väkisinkin se, että olispa kätevä päivystävä klinikka Ouluun tai edes vähän lähemmäs. Jos olisi mahdollisuudet tehdä ne ähkyleikkaukset täällä, melko moni hevonen vois pelastua tai tilanne ei edes koskaan menis niin pahaksi kuin se ehtii kahdeksan tunnin kuljetuksen aikana. Useissa tapauksissa koko matka saattaa olla liikaa eikä sitä kannata edes harkita tekevänsä, mutta jos apua saisi tunnin sisään voisi tilanne olla aika eri. Klinikalle ei pääse edes valvontaan yöksi, niin että paikalla olis lääkäri, jos tilanne on sellainen että se saattaa vaatia lääkärin apua. Itekö se klinikka pitää tänne perustaa?! En ainakaan kenellekään, koskaan, ikinä, toivo tuollaista kokemusta. Enkä varsinkaan hevosille, me ihmisethän siitä kyllä selvitään mutta tuo eläinten kiusaaminen on jo liikaa. Ja miltä oiskaan tuntunut, jos olisivat sanoneet Hyvinkäällä heti, että ei me voida enää tehdä muuta kuin helpottaa sen hevosen oloa.. Kertoivat kyllä että sinne oli tullut joskus Rovaniemeltäkin potilas joka oli selvinnyt. Vaan siinä alkas olla jo melko pitkä matka ajella.

Kiitos kaikille auttaneille, tsempanneille ja ymmärtäville. Mulla on onneksi niin ihania läheisiä, ystäviä ja asiakkaita, että Auvon lisäksi mustakin pidetään kyllä niin hyvää huolta kuin vaan pystyy. Tässä vaiheessa väkisinkin oppii elämään päivän kerrallaan ja arvostamaan niitä elämän oikeasti tärkeitä asioita joita ei millään rahalla saa. Minä jatkan huomenna töitä ja uskon että saadaan kohta Auvo kotiin, pitäkää tekin peukut pystyssä. Jos on yhtään omistajaansa tullut niin Auvo ei kyllä ihan helpolla luovuta, sehän kyllä nähtiinkin jo.

Koita jaksaa Auvo, sua ootellaan kovasti kotiin <3

”I`ll get to you
Just hold on a little longer”

http://www.youtube.com/watch?v=i85P8NDvSmg