Ensimmäinen ratsastus

Viimeisen ratsastuksen alkeiden opettelua koskevan tekstin jälkeen onkin hyvä taas palata ratsastuksen alkeisiin. Tällä kertaa tosin hevosen kannalta. En ajatellut kirjoittaa niinkään siitä, miten hevosia koulutetaan ratsuiksi tai miten sisäänratsastus tehdään – alan olla enemmän ja enemmän sitä mieltä, etten tiedä ovatko netissä annetut neuvot (vaikka täysin päteviä ja hyvällä tahdolla kirjoitettuja olisivatkin) enemmän vain hyödyksi kuin haitaksi. Hevosten kouluttamista kun ei opi lukemalla kirjoista eikä miettimällä teoriassa. Ajattelin kirjoittaa enemmänkin siitä, mitä tämä kyseinen ensimmäinen ratsastus merkitsi minulle ja miten tähän asti on tultu, kyseessä kun ei ollut kuka tahansa hevonen vaan oma, ensimmäinen hevoseni Kuohuava eli Auvo.

Auvon selässä ensimmäistä kertaa 18.12

Blogia pitemmän aikaa lukeneet tai aikaisempiin teksteihin törmänneet tietävätkin, ettei Auvon taival pikkuvarsasta tähän päivään ole ollut kaiken aikaa täysin ruusuinen. Syksyä 2011 varjosti vakavan suolenkiertymän takia tehty ähkyleikkaus, jossa selviäminen oli kiinni minuuteista ja leikkauksen jälkeenkään toipumisesta ei uskallettu antaa varmuutta. Toipumiseen meni useampi kuukausi, mutta onnekseni Auvo toipui täysin eikä siitä ainakaan toistaiseksi huomaa, että sille olisi ikinä mitään leikkausta tehtykään. Tapaus kuitenkin muistutti siitä, kuinka päivä kerrallaan näiden eläinten kanssa aina mennään – ja kuinka kaikesta huolimatta asiat voivat silti mennä vikaan, tämäkin tapaus kun sattui täysin varoittamatta, eivätkä lääkärit osanneet varmaksi sanoa mistä se johtui, muusta kuin huonosta tuurista.

Itse en osannut koskaan harmitella sitä, että kuinka paljon rahaa koko touhuun meni tai kuinka suuri vaiva oli potilasta hoitaa, puhumattakaan siitä kuinka suuren huolen ja paljon unettomia öitä koko tapaus aiheutti. Sen sijaan olin iloinen ja kiitollinen siitä, että ylipäätään sain vielä ihanan hevoseni takaisin, eikä meidän yhteinen matkamme loppunut vielä. Muistutus tuli myös siitä, että jossakin vaiheessa voi olla aika luopua ystävästä ja se päätös on taas jokaisen itse tehtävä, kun sen aika tulee, vaikka se raskas onkin. Minä en kuitenkaan elä sitä päivää miettien, vaan päivä kerrallaan, tässä hetkessä.

Vaikka tulevaisuuden suhteen olenkin jotain suunnitelmia tehnyt, jotka alkavat aina ”jos kaikki menee hyvin, …” niin en koskaan ole tehnyt sen kummempia tarkkoja suunnitelmia, miten aion minkäkin asian opettaa tai millä aikataululla. Niinpä tämä ratsastajaankin totuttaminen tuli täysin vahingossa, mutta tietäen taustat, ei siitä sen kummempaa numeroa tarvitse tehdäkään. Mielestäni kun tärkein asia joka hevoselle opetetaan, on se miten sen tulee suhtautua ihmiseen ja toimia ihmisen kanssa. Auvon kanssa helpotus on se, että tiedän tasan tarkkaan miten ja kuka sitä on käsitellyt koko sen elämän ajan. Sillä on ollut aina selvät säännöt ja sitä on käsitelty reilusti, mutta johdonmukaisesti. Omia rajojaan se on kokeillut muutaman kerran, ei mitenkään vaarallisesti eikä aiheuttaen vahinkoja, mutta nuorelle hevoselle ihan tyypillisesti. Näistä kuitenkaan ei koskaan ole seurannut mitään sitä motivoivaa palkintoa, joten kokeilut jäivät siihen. Sitä ei myöskään ole koskaan yritetty hallita pelolla, joten sillä ei ole mitään syytä olla luottamatta ihmiseen. Tältä pohjalta sen selkään kiipeäminen ei juurikaan hirvittänyt, vaikka tähän ikään mennessä on tullut todettua sekin, ettei koskaan voi tietää, vaikka valmistelu olisi kuinka hyvä.

"Mitä asiaa, minä kuuntelen?"

Itse en jaksa loputtomiin säkitellä ja totutella hevosia eri asioihin – periaatteena on se, että jos minun ja hevosen suhde on kunnossa, se antaa minun käytännössä koskea itseensä melkein millä vaan, ja tehdä sille mitä vaan. Toki tämä ei kaikissa asioissa päde niin suoraviivaisesti, mutta useimmissa kuitenkin. Hevosen voi tietysti totuttaa ja siedättää vaikka mihin asioihin, mutta itse olen kokenut ensimmäisen konstin a) toimivammaksi ja b) säästävän lisäksi tuhottomasti aikaa ja hermoja. Varsinkin kun kyse on hevosesta jonka kanssa olen enemmänkin tekemisissä, lyhyen ajan tuttavuudet ovat toki tapauksia erikseen.

Ennen selkään kiipeämistäni Auvolla oli ollut satula selässä joitakin kertoja – tästä se ei välittänyt mitään ensimmäisellä kerrallakaan – ja yhdesti sen selässä olin hetken istunut, toisella kerralla muutaman sekunnin ollut mahallaan. Tämä tapahtui tallissa sisällä. Päivänä jolloin sitten oli aika kiivetä selkään, meillä ei ollut satulaa, mutta tässä tapauksessa en pitänyt sitä kovin suurena miinuksena. Yleensä en muiden hevosia aloita ilman satulaa, ihan sen takia jos sattuu joku äkkitilanne, taivas tippuu niskaan ja muuta, jolloin hyvinkin valmisteltu hevonen voi säikähtää ja hypähtää. Oman hevosensa kanssa voi sitten itsensä teloa jos haluaa. Ratsukoulutuksen alkuvaiheessa tippumista koitan välttää enimmäkseen sen takia, ettei hevonen tule oppineeksi ihan vääriä asioita tai opi pelkäämään ratsastustilannetta (selästä sinkoava ratsastaja on harvalle kovin tuttu juttu).

Hetken aikaa jännitti, kun olin penkiltä kapuamassa kyytiin, että mitä jos tämä lähtee, ei ole edes satulaa. Onneksi paikalla oli luottoavustaja, ja oma hevonen. No, miksi se mihinkään lähtisi? Varmasti se kummeksuu, että selässä on painoa, mutta sillä on tutut ihmiset lähellä. Jos kumpikaan meistä ei kerro, että on syytä pelätä, ei varmaan pelota Auvoakaan. Niinhän siinä kävi, punnersin itseni kyytiin, sitten rapsuteltiin ja lähdettiin liikkeelle. Monet hermostuneetkin hevoset rauhoittuvat – tunteet tarttuvat, nääs – kun ihmiset ympärillä pysyvät rauhallisina, vaikka niitä jännittäisikin. Auvoa jännitti paljon vähemmän kuin joitakin hevosia, joiden selkään olen mennyt kun niitä on ratsastettu useita kertoja, jopa muutamia kuukausia. Välillä horjahtaessani korva kääntyi taaksepäin – mitä se nyt tekee? – mutta kertaakaan Auvolla ei ollut hätää tai tarvetta yrittää paeta, tai irrottautua selässä olevasta painosta. Pari kierrosta liinassa oltuamme avustaja päästi irti, ja ohjasin sitten ihan itsekseni. Auvo kuuntelee hyvin ääntä, joten vaikka se ihmeissään pysähtyi, sain sen liikkeelle. Enemmänkin tuntui, että kentän portin kohdalla se olisi voinut jo lähteä tallia kohti, kun alkoi tylsistyttää. Ei se kuitenkaan lähtenyt, mitä nyt pysähtyi ja haisteli kenkääni, sitten jatkettiin matkaa. Tallin pihassa tulin alas, eikä siinäkään ollut mitään kummallista Auvon mielestä. Loppujen lopuksi koko päivä ei tainnut sen mielestä poiketa juurikaan normaalipäivästä – ihmiset kun tuntuvat joskus tekevän sen mielestä järjettömiäkin asioita, mutta ne kuuluvat vaan hevosen elämään. Sitten mennään tarhaan kavereiden kanssa syömään heinää.

Aiemminkin ajattelin, että useimmiten helpoimpia käsitellä ja ratsastaa ovat ne hevoset, joille ei ole vielä opetettu juuri mitään. Pois lukien tietysti ne yksilöt, joille on opetettu että ne saavat joko tehdä mitä vaan tai sitten ne on opetettu pelkäämään ihmisiä ja pitämään niitä epämiellyttävinä ja epäloogisina olentoina. Tämän käsityksen kun voivat saada hyvinkin nuoret hevoset. Nyt minulla on myös aito testiyksilö, Auvo, joka on ollut minun hevosenani parin kuukauden iästä lähtien. Samoin myös ”ei se määrä vaan laatu”, on sanonta joka pätee melko moneen asiaan hevosen opettamisessa. Minullakin kun on ollut aivan liian vähän aikaa Auvolle, vaikka se on jo kohta kolme, niin sen kanssa tekeminen on ollut hyvin vähäistä. Siksipä onkin helpointa tehdä kaikki kerralla oikein, tulevaisuutta ajatellen. Jos aikaa on vähän, täytyy taitoa olla enemmän.

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että hevonen on käsittelijänsä peilikuva. Toki jokainen on oma yksilönsä, mutta esimerkiksi Auvon tapauksessa se voisi olla täysin erilainen, mikäli olisi kasvanut erilaisessa paikassa ja eri ihmisten käsissä. Se voisi olla erityisen arka, heikkohermoinen ja epäluuloinen ihmistä kohtaan. Ei varmasti aggressiivinen, mutta pelokas, äkkipikainen, ties mitä. Pikkuvarsana se olikin, mutta sille myös opetettiin, mitä muita vaihtoehtoja sillä oli, kuin sille luonnostaan tulevat käytösmallit, jotka eivät meille ihmisille olleet kovin sopivia. Esimerkiksi se, ettei se anna karsinassa kiinni että sille voisi laittaa päitset, tai se että se jähmettyy ulkona eikä suostu liikkumaan, tai alkaa hyppiä talutettaessa ja niin edelleen. Näissä tilanteissa kun asian saa joko korjattua, tai sitten hommattua ongelmia koko loppuiäksi.

Minä ja Auvo 18.12

Nyt minulla on varsa, joka toimii kuljetus- ja lastaustilanteessa stressaamatta (voi lastata myös yksin, jos sellainen tilanne tulee), jota voi turvallisesti taluttaa tammojen seurassa vieraassa paikassa vaikka se onkin ori, joka sietää liikennettä vieressä kulkevalla tiellä vaikka isot autot ja satunnaiset polkupyörät vielä jännittävätkin, joka voidaan tutkia klinikalla rauhoittamatta (mitä nyt hinkuttaa takalistoaan pakkopilttuuseen),  johon voi näyttelyssä nojailla kun oma vuoro on ohi, joka osaa seistä kiinni valitussa paikassa tai olla yksin tallissa karsinassa kiipeämättä seinille, jota voi irtohypyttää yksin myös ilman mitään kujaa, joka toimii juoksutuksessa (myös ilman juoksutuspiiskaa, tuli sekin testattua) ja jolla voi myös nykyään ratsastaa, vaikka ilman satulaa ja taluttajaa (okei, ehkä se oli lähinnä selässä matkustamista, mutta kuitenkin).  Niin ja toivottavasti jolla voi myös kohta ajaa, muutakin kuin pelkät aisat ja laaha perässä..

Tähän mennessä olen todennut, että pikkuhevoseni osaa käyttäytyä useissa tilanteissa paremmin kuin monet tuntemani aikuiset hevoset ja voi kuinka se on mukavaa. Ehkä siis tähän mennessä jotain on tehty myös oikein ;-)

Oikein mukavaa joulun aikaa kaikille ja rattoisaa uutta vuotta!