Lahjakkaat ja lahjattomat

Uusimmassa Hippoksessa(2/2011) oli juttu ratsastuksen opetuksen ja valmennuksen eroista. Lähinnä käsiteltiin ratsastuskouluopetuksen ja valmennuksen eroja sekä sivuttiin aihetta lahjakkuus. Rupesin miettimään että mikä on lahjakkuuden merkitys ratsastuksessa - tavalliselle harrastajalle tai sitten alan ammattilaiselle.

Artikkelissakin todettiin, että lahjakkuutta on hyvin monenlaista. Ratsastustaito ei ole synnynnäinen tai perinnöllinen ominaisuus vaan se opitaan. Kaikilla meillä on sinänsä sama lähtökohta: kukaan meistä ei ole syntynyt hevosen selässä eikä kukaan meistä synnynnäisesti tiedä, miten siellä pitäisi olla tai toimia. Monilla meistä sen sijaan on ominaisuuksia, jotka helpottavat ratsastuksen opettelua ja ovat hyödyllisiä jos aiomme edetä siinä pidemmälle.

Rupesin miettimään asiaa omalta kohdaltani. En koskaan ole ollut erityisen urheilullinen, pärjäsin ehkä keskivertoa hieman paremmin eri liikuntalajeissa koulussa, mutta en ikinä ollut huippu missään. Koskaan en ollut erityisen notkea, minusta ei olisi tullut balettitanssijaa tai voimistelijaa. Tai ehkä tosi kovalla työllä, mutta taipumuksia siihen ei ollut. En harrastanut mitään liikuntalajia nuorena, eli minkäänlaista urheilutaustaa minulla ei ole. Liikuntani rajoittui tallille pyöräilyyn ja siihen mitä tein siellä tein.

Ne taipumukset, joita minulla fyysisesti on, liittyvät ehkä kehonhallintaan ja koordinaatioon sekä rytmitajuun. Mikään noista ei kylläkään ole mitenkään huippuluokkaa, mutta ehkä joku keskivertoa parempi. Suurimman osan ratsastuksen taito- ja tekniikkapuolesta olen opetellut ihan kantapään kautta. Ja opettelen edelleen. En ole missään vaiheessa ollut erityisen lahjakas; joitain hyvän ratsastajan ominaisuuksia minulla on kuitenkin saattanut olla.

Jos taas ajatellaan henkistä puolta, niin vahvuuteni ovat varmaankin siellä. Olen aina ollut kunnianhimoinen ihan luonnostaan ja se on vienyt minua hirveästi eteenpäin ratsastuksessa. Oman oppimiseni eteen olen jossain välissä tehnyt aika radikaalejakin ratkaisuja ja ihan varmasti tekisin ne edelleen. Ylipäätään kunnianhimo ajoi minut tekemään tätä hommaa työkseni sen sijaan että olisin jatkanut ihan vaan harrastajana. Sama kunnianhimo yhdistettynä periksiantamattomuuteen saa yrittämään aina uudestaan silloin kun joku asia ei onnistu tai menee kirjaimellisesti päin honkia tai kuusta tai katajaa. Monen hevosen kanssa joku muu olisi saattanut jo jossain vaiheessa luovuttaa, mutta minä en luovuta ihan helpolla, vaikka välillä tuntuiskin siltä että hakkaa päätä seinään.

Ongelmanratkaisukykyä vaaditaan myös kaikilta sellaisilta ihmisiltä, jotka aikovat ratsastaa joskus itsenäisesti. Omassa työssäni ratsastan todella paljon yksinäni, parhaimmillaan 5-6 hevosta päivässä, ja ongelmatilanteessa minulla ei ole ketään paikalla neuvomassa, että mitä pitäisi tehdä vaan ne täytyy ratkoa yksin. Ongelmanratkaisukin liittyy mielestäni tietynlaiseen ajattelu - ja hahmotuskykyyn. Mitä tapahtuu, miksi, miten sen voi korjata. Syy- ja seuraussuhteet täytyy pystyä hahmottamaan. Ylipäätään ongelmien välttäminen on suositeltavaa ratsastajalle joka haaveilee pysyvänsä hevosen kuin hevosen kyydissä. Tappeluihin ei kannata joutua jos ei ole varma että niissä voittaa. Joskus tulee kuitenkin tilanteita, että hevonen tavalla tai toisella kokeilee, että kuka täällä päättää mitä tehdään. Silloin tietenkin täytyy päästä ratkaisemaan tilanne niin että kuski on se, joka sanoo mihin mennään ja mitä vauhtia.

Motivaatio on tietenkin ehdoton edellytys ratsastajanuralla etenemiselle. Ilman sitä ei ole syytä harjoitella, etsiä tietoa tai panostaa muutenkaan tekemiseensä. Minulle se on aina ollut itsestäänselvyys, ja harvalla siitä tässä lajissa on puutetta, jos tosissaan harrastaa.

Kritiikin sietokyky, keskittymiskyky, kyky muuttaa itseään. Nämä kaikki menevät myös hyvän oppilaan ominaisuuksiin. Minulla ei ole ongelmia ottaa vastaan kritiikkiä, ennemminkin olen kiitollinen siitä että joku korjaa ja neuvoo - vaikka sitten negatiiviseen sävyyn, tässä iässä osaa suhtautua siihenkin. Keskittymistäkin voi mielestäni opetella, vaikkakaan minulla ei siihen ole mitään tieteellisiä perusteita miksi näin väitän. Ainakin lapset oppivat pikkuhiljaa keskittymään paremmin ja pitempiä jaksoja. Henkilökohtaisesti ratsastaessani on vähän vaikea keskittyä muuhun kuin itse tilanteeseen, poislukien aivojentuuletus -maastolenkit. Ennemminkin keskittymisen sijaan painottaisin kykyä elää hetkessä; ratsastajan on tunnettava mitä tapahtuu juuri tällä hetkellä ja reagoitava sen mukaan. Pitäisi myös pystyä jakamaan huomio useampaan kohteeseen samanaikaisesti. Tämäkin on monelle todella vaikeaa, toisille lähes mahdotonta!

Se mitä mielestäni hyvältä ratsastajalta vaaditaan on oikeanlainen ajoitus. Oikeanlaiseen ajoitukseen taas tarvitaan tunnetta, “feel”. Enkä tarkoita nyt mitään ajatustenlukutaitoa tai muutakaan korkeamman asteen yhteyttä, vaan enemmänkin tietynlaista samalla aaltopituudella olemista hevosen kanssa. Veikkaan, että tämä on ominaisuus joka minulla on syystä tai toisesta vahvempi kuin useilla muilla, ja sen ansiosta olen päässyt etenemään omassa ratsastuksessani. Pitää tuntea mitä hevonen tekee seuraavaksi, pitää tuntea miten se liikkuu, miten sen pitäisi liikkua, ja pitää osata kommunikoida tämä kaikki hevoselle. Ylipäätään täytyy osata luoda yhteinen kieli ratsastajan ja hevosen välille. Kun olet samassa ajassa hevosen kanssa, se ymmärtää mitä siltä haluat ja tahtoo suorittaa pyytämäsi asiat, silloin voit periaatteessa tehdä ihan mitä vaan. Olettaen tietenkin että se on fyysisesti mahdollista. Hyvä ratsastaja tietää myös kuinka paljon hevoselta voi missäkin tilanteessa vaatia. Liikaa vaativa saa hevosen helposti stressaantumaan ja jännittymään ja menettämään luottamuksensa ratsastajaan. Jos hevonen taas ei koskaan joudu venymään äärirajoilleen, se ei ikinä kehity tai kehittyy hyvin, hyvin hitaasti. Hevosen stressitaso saattaa hetkittäin nousta, mutta tärkeintä on se että tämä tilanne ei jatku kauaa ja hevosen mielen saa sen jälkeen rauhoittumaan. Vaikka hevosen koulutus ei olekaan mitään ydinfysiikkaa, tällaiset jutut ovat asioita joissa usein mennään vikaan.

Yksi ominaisuus, joka tuli vielä mieleen, on itseluottamus ja itsetunto. Huonolla itsetunnolla varustetut ihmiset ovat usein hevostenkin silmissä epäilyttäviä tyyppejä ja niitä, joihin ei kannata ihan hirveästi luottaa. Jos taas saa hevosen uskomaan, että minä olen mahtava tyyppi, minua kannattaa kuunnella ja kyllä me pystytään vaikka mihin, useimmat hevoset uskovat sen. Ne eivät kuitenkaan ole mitään einsteinejä vaikka fiksuja ovatkin, niitä on kohtalaisen helppo huijata ;-) Jonkinlaisella itseluottamuksella varustetut ihmiset kestävät myöskin ne pettymykset, huonosti menneet valmennukset ja epäonnistuneet kisasuoritukset, eivätkä ensimmäisenä ole soimaamassa itseään ja lopettamassa koko harrastusta. Myös oppimisen kannalta on tärkeää että uskoo itseensä eikä lietso tappiomielialaa jo ennen yrittämistä.

Kärsivällisyys. Täytyy antaa aikaa hevoselle ja myös itselleen. Monet kyllä antavat hevoselle määrättömästi anteeksi, mutta itselleen taas ollaan niin ankaria, että joka tunnin tai kisojen jälkeen väännetään itkua, “koska olin niin huono”. Ja sitä iänikuista “olis se nostanut laukan, mutta kun minä tein sitä ja tätä”. Kyllä se opettaja kertoo, jos olet niin epäselvä ettei hevonen voi nostaa sitä laukkaa! Antakaa itsellenne anteeksi virheitä. Hevosetkin antaa, hyvin paljon. Virheet tulee tiedostaa ja pyrkiä korjaamaan ne, mutta ei kuulu märehtiä niitä ja vaipua epätoivoon niiden takia.

Mitä ominaisuuksia sitten voi kehittää ja mitä ei? Fyysistä puolta voi tietysti, henkilöstä riippuen kuinka pitkälle. Omaa tasapainoa, liikkuvuutta, notkeutta ja kehonhallintaa voi aina parantaa. Ratsastusta tukevat lajit kuten esim. pilates, jooga, kahvakuula, taiji tai tanssi ovat aina hyödyllisiä. Monia muitakin lajeja on jotka ovat hyödyllisiä, en kyllä keksi kovin montaa liikuntamuotoa joita ei kannattaisi harrastaa (harva ratsastaja haaveilee ryhtyvänsä ammattimaiseksi painonnostajaksi, vaikka tokkopa sekään haitallista olisi).

Ratsastamaan tietenkin oppii ratsastamalla, mutta nimenomaan ratsastamalla oikein. Suorastaan inhoan sitä ajattelua, että esimerkiksi ratsastuskouluissa oppilaat opetetaan istumaan sillä, että mennään ympyrällä harjoitusravia puoli tuntia. Tuleehan siinä hiki ja hevoselle epämukava olo ja pahimmillaan lihasjumeja, mutta ei siitä kauheasti hyötyä ole oppimisen kannalta! Jokainen oppii varmasti tavan pysytellä kyydissä, mutta oikeaoppista istuntaa ei opi vaan olemalla hevosen selässä paljon. Tarvitaan OIKEANLAISIA TOISTOJA oikeassa asennossa! Jos asento on väärä, sitä pitää korjata. Sitten mieluummin lyhyitä pätkiä oikeassa asennossa kuin puoli tuntia rynkytystä väärässä asennossa. Ei ole väliä kuinka kauan asiaa toistaa väärin, silloin oppii ainoastaan tekemään sen väärin. Sama pätee tietenkin apujen käyttöön ja muutenkin kehonhallintaan ratsastaessa.

Stressiä ja epäonnistumisia voi oppia sietämään paremmin, itseään voi opetella rentouttamaan vaikeissa tilanteissa, voi yrittää keskittyä enemmän sekä opetella suhtautumaan palautteeseen oikein. Uteliaisuus on myös hyvä ominaisuus joka ajaa etsimään lisää tietoa ja miettimään asioita. Henkistä kanttia täytyy löytyä ja sitä yleensä saa lisää onnistumisten kautta. Hevosten kanssa onnistumiset eivät ole aina taattuja, varsinkin kun tehdään ratsukolle haastavampia tehtäviä tai ollaan normaalista poikkeavissa olosuhteissa. Tietynlainen realismi on myös tarpeen; ei pidä odottaa mahdottomia, niin sitten ei tule niin suuria pettymyksiäkään. Täytyy keskittyä siihen mikä onnistui ja pyrkiä hiomaan sitä mikä ei vielä onnistunut. Aika paljon on kiinni asenteesta.

Melkein unohdin! Erittäin tärkeä ominaisuus, joka koskee hyvää ratsastajaa, valmentajaa tai hyvää oppilasta, on huumorintaju. Pakollinen vaatimus KAIKILLE asiakkailleni, tosikkoja en opeta ;-)

Ratsastuksen kuuluisi kuitenkin olla kiva harrastus, meidän tehtävä on pitää se sellaisena!

Tänään kun Auvo 1v taas ravasi mua tarhan portille vastaan, totesin että on ne hevoset vaan mahtavia. Eikä pelkästään omat, vaan muidenkin. Ne ei välttämättä arvosta sitä, että Satu täällä blogissaan kirjoittelee kuinka ihania ne on ja piirtelee sydämenkuvia, mutta niitä voi kiittää sillä, että hoitaa ja ratsastaa ne hyvin. Eiköhän ne ole kaikki sen ansainneet.