Tiedättekö sen tunteen, kun ratsastaessa tulee sellainen olo, että nyt riittää? Olette yrittäneet jotakin asiaa monta kertaa, se ei vaan onnistu, tiedätte että vika tasan tarkkaan on satulan päällä ja tekis mieli pätkäistä itteensä halolla päähän tai jättää hevonen keskelle kenttää ja lähteä lätkimään. Tai huutaa EN VAAN OSAA ja luovuttaa. Hankkia ehkä joku muu harrastus (tai mun tapauksessa työ).
Minulle harvemmin edes sattuu tuollaisia tilanteita, mutta nyt aika lyhyen ajan sisään useampikin. Tuntuu että onko tätä nyt pakko tehdä? Eikö voi tehdä vaan niitä varmasti onnistuvia asioita ja sillä tasolla jolla ne ovat helppoja? Pitäiskö jättää koko touhu vaan pelkäksi harrastukseksi, jolloin ei olis pakko kuin vaikka rymytä pitkin puskia, jos ei satu huvittamaan, eikä tarvi todistaa kenellekään yhtään mitään. Lopettaa kaikki tavoitteellinen tekeminen ja keskittyä vaan fiilistelemään.
Minä onneksi tiedän, että ratsastuksessa ei todellakaan aina onnistu. Mun ratsastusmäärillä tosin yleensä niitä onnistuneitakin reissuja sattuu kyllä kohtuu usein, mutta tietenkin sitten vastaavasti myös niitä epäonnistuneita. Useimmiten oon ihan hyvin onnistunut käsittelemään ne järkevästi, miettimään mikä ei toiminut, miksi hevonen ei toiminut tai toimi niin kuin toimi ja miten edetä asiassa. Seuraavalla kerralla uusiksi ja homma taas etenee. Omassa ratsastuksessahan aina löytyy parannettavaa, mutta hevoset on onneksi niin anteeksiantavia sen suhteen että ne silti saattavat väläyttää aivan mahtavia pätkiä omalle tasolleen, kuskin virheellisyydestä välittämättä. Hevosten virheitä tai ylipäätään tekemisiä on paljon helpompi sulattaa kun omia virheitään, varsinkin kun lähes aina kyllä tiedän mitä PITÄISI tehdä, mutta en vaan sitä syystä tai toisesta pysty tekemään. Joskus tuntuu että hakkaa päätänsä seinään eikä tekis edes mieli kiivetä hevosen selkään, jos ei onnistu tekemään asioita niin hyvin kun omasta mielestään pitäisi.
Ratsastus on siitä haastava laji, että kyse ei ole pelkästään tekniikasta, tiedosta, eikä harjoituksen määrästä. Kyse on myös hyvin paljon tunteesta, fiiliksestä, yhteydestä sen toisen elävän olennon kanssa. Tämän kanssa pätee hyvin sitaatti ”Joillakin se on, jotkut etsivät sitä koko elämänsä ja jotkut eivät sitä opi ikinä.” On paljon ratsastajia jotka viettävät todella paljon aikaa opiskellen ratsastusta teoriassa, käyden valmennuksissa, seuraten kisoja, puuhaten hevosten kanssa muutenkin. Silti he eivät välttämättä koskaan pääse etenemään vaikeampiin asioihin, vaikka joku muu olisi samoilla harjoitusmäärillä jo helpostikin kansallisilla kilpakentillä tai jos ei kilpailemassa, niin kuitenkin päässyt pitkälle hevosten kanssa kommunikoinnissa tavalla tai toisella. Yhdessä turhanpäiväisessä tv-ohjelmassa keskusteltiin siitä, kuinka monilla artisteilla ei välttämättä edes ole erityisen hyvä lauluääni, mutta heidän tulkintansa ja karismansa on aivan omaa luokkaansa. Hevosten kanssa tarvitaan juuri samaa: karismaa hevosen silmissä ja sitä tulkintaa, jotta onnistuu kommunikoimaan sen toisen elävän olennon kanssa kielellä jota se ymmärtää. Kaikilla ei sitä karismaa ja tulkintaa valitettavasti ole enkä oikeastaan usko että sitä voi mistään oppia, vaikka muita taitoja pystyykin parantamaan aika paljon.
On myös tullut taas huomattua että osa hevosista reagoi paljon vahvemmin ihmisen mielialaan kuin toiset. Nehän lukevat meidän kehonkieltämme paljon paremmin kuin me niiden ja aistivat pienimmätkin muutokset. Osa reagoi niihin vahvemmin kuin toiset, jotka putputtavat tasaisesti vaikka ratsastaja istuisi selässä tönkkönä kuin betonipatsas. Kumpi sitten on parempi riippuu tietenkin ratsastajasta. Minä olen huomannut että jos on pinna vähän kireällä enkä voi keskittyä täysin, lähes kaikki ratsastamani hevoset toimivat silti jos vähän tsemppaan. Sitten on muutama jotka eivät. Antavat ihan saman panoksen kuin minäkin; keskittyvät vähän mutta eivät täysin minuun ja eipä siinä sitten tarvi ihmetellä, jos ei mene ihan kuin elokuvissa. Silloin mietin tarkasti mitä teen ja miten, jotta en tee tilanteesta ongelmaa ja turhaudu itse. Joku kokemattomampi olisi saattanut vain ajatella että RASITTAVA HEVONEN, TÄMÄ ON TAAS IHAN TYHMÄ ja pistää kaiken hevosen piikkiin. Tieto onneksi tai valitettavasti lisää tuskaa, joten itse harvemmin tulee turvauduttua tuohon tekosyyhyn. Ei auta kuin katsoa peiliin ja hakea se oikea ”henkinen vire”, koska muuten noista ratsastuskerroista tulee liian tuskaisia. Eri asia jos harrastais vaikka pyöräilyä, eihän se pyörä tajua jos kuskia ottaa pattiin ja se polkee raivona kakskymmentä kilometriä. Sitten ehkä helpottaakin. Hevoset vaan ei ole polkupyöriä, joten huonona päivänä täytyy vaan säilyttää maltti ja suunnitella tekemiset sen mukaan ettei kauheita turhautumisen hetkiä tule. Hyvin harvoin minäkään malttiani menetän hevosen selässä koska tiedän ettei se mitään auta (muuten saattaa kyllä olla että joku läheinen on ehkä joutunut kuuntelemaan kilahtamisiani, anteeksi vaan), ja silloinkin jos menetän, pysähdyn, lasken kymmeneen ja hengitän syvään ja sitten vasta yritän uusiksi.
Joskus siis ois tehnyt mieli luovuttaa mutta kuten todettu, periksi ei anneta. Tuleehan toki niitäkin tilanteita että pitää myöntää ettei tästä nyt tule yhtään mitään – taidot ei riitä, tai sitten täytyy tehdä asia eri tavalla. Mutta jos on kyse asiasta, jonka fyysisten ja henkisten ja kaikkien muidenkin mahdollisten edellytysten mukaan pitäisi onnistua, niin ei muuta kuin uudestaan ja lisää harjoittelua. Eikä kannata tehdä niitä samoja virheitä uudelleen, vaan kannattaa tehdä uusia. Vaikka en meinaa millään kestää omia virheitäni, niin sitähän sanotaan että virheistä oppii (toivottavasti ainakin). Ja kaikkihan niitä tekee, joten ei kait tässä hätiä. Usein se on vaan hankalinta olla itselleen armollinen, vaikka muille virheiden tekemisen salliikin.
Niin joo, tuli kisoissakin käytyä, mutta nyt henkinen kapasiteetti ei riitä kirjoittamaan niistä vielä mitään raporttia, vaikka siitä mielenkiintonen tuleekin. Aion siis vakaasti kirjoittaa niistäkin kun vielä muistan. Kiitos vaan tausta- ja huoltojoukoille, ilman ei olis reissusta selvitty J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti